Kivikauden DNA, pronssikauden kauppakieli, 1700-luvun avioliitot – tutkijat jäljittävät suomalaisuuden sukupuuta
Kaikkihan me olemme voittajia, sanoo professori Virpi Lummaa. Meistä jokaisen esivanhemmat ovat selvinneet polvi polvelta tuhansien vuosien vaaroista ja vastuksista.
– Paljon on jäänyt matkan varrelle niitä, jotka eivät selvinneet. Mutta heistäkin meillä on tiedot, sanoo Lummaa, joka on Turun yliopiston evoluutiobiologian professori ja juuri käynnistyneen monitieteisen Human Diversity (siirryt toiseen palveluun) -hankkeen vastuullinen tutkija.
Suomen Akatemian rahoittamassa kuusivuotisessa hankkeessa jäljitetään ihmisten välisten kontaktien vaikutusta yksilöiden selviämiseen elämän arpapelissä.
Kulttuurinen, kielellinen ja geneettinen diversiteetti, monimuotoisuus, on lisääntynyt, kun on vaihdettu asuinpaikkaa, on käyty kauppamatkoilla, on saatu lapsia uusien kumppaneiden kanssa, on lainattu toisten kieltä.
Ihmisten väliset kontaktit toivat kivikauden Suomeen piikiveä nykyisen Venäjän alueelta ja meripihkaa Baltiasta, ja tämän päivän sometus on samaa jatkumoa.
Virpi Lummaan työhuoneeseen kokoontuneen johtokolmikon tutkimusalat kertovat, miten laaja Human Diversity -hankkeen kenttä on ja miten isoista aineistoista tutkijat ryhtyvät louhimaan suomalaisuuden ja suomen kielen tarinaa.
Evolutiivisen genomiikan professorin Päivi Onkamon alaa on muinais-DNA. Hän johtaa Turun ja Helsingin yliopistojen SUGRIGE (siirryt toiseen palveluun)-projektia, jossa pyritään luomaan kokonaiskuva suomalais-ugrilaisia kieliä puhuvien kansojen perimästä.
Virpi Lummaan sarkaa on evoluutiodemografia – suomalaisten syntymät, kuolemat ja avioliitot 350:n viime vuoden aikana. Hän digitoi kirkonkirjoja ja rakentaa niistä monisukupolvisia sukupuita nähdäkseen, miten yhteiskunnan modernisoituminen on vaikuttanut elämän kannalta hyödyllisiin ominaisuuksiin.
– Kirkonkirjoista näkyy, ketkä selvisivät ja ketkä eivät ja minkälaisia piirteitä valinta suosi 200 tai 300 vuotta sitten. Muuttolupien perusteella selviää tasan tarkkaan myös se, mistä ihmiset tulivat ja minne he menivät, kertoo Lummaa.
Kolmantena päätutkijana tiimissä on Outi Vesakoski, biologi, joka vaihtoi siirat kieliin. Biologisen evoluution ajatuksia ja menetelmiä hän kuitenkin edelleen soveltaa, nyt kielten leviämisen ja hajoamisen tutkimukseen.
– Meillä on ajallinen syvyys ja maantieteellinen vaihtelu ja aineistoa vaikka mistä vinkkelistä. Mitä kaikkea sillä pystyykään tekemään, kun palkataan hyviä monitieteisiä tutkijoita! iloitsee Virpi Lummaa.
Muinaisgeneettinen aineisto, nykyinen geneettinen aineisto, murrekartat, luettelee Outi Vesakoski. Hallintorajat ja ekologiset alueet, lisää Lummaa. Arkeologiset aineistot ja kustannusetäisyysmalli, täydentää Päivi Onkamo.
– Eli miten helppoa on lähteä esimerkiksi Tohmajärveltä Ilomantsiin, verrattuna johonkin muuhun suuntaan. Vesistöjä pitkin matka sujui nopeasti, ja myös harjut olivat nopeita kulkea, Vesakoski selittää kustannusetäisyysmalliaan.
Lummaan sormet syyhyävät mallintamaan juuri dispersaalia eli sitä, mihin ihmiset ovat siirtyneet syntymäpaikastaan. Kirkonkirjoista sitten selviää, mihin he ovat oikeasti muuttaneet ja vastaako se mallinnusta.
Human Diversity -porukalla voidaan tutkia myös monenlaisia kuvioita muinais- ja nykygenomien suhteesta eli siitä, kuinka paljon mitäkin perimää on eri puolilla Suomea, sanoo puolestaan Onkamo.
Hän ottaa esimerkiksi Lummaan työryhmän tutkimat saamelaisten ja heidän elinalueilleen muuttaneiden suomalaisten talonpoikien kelpoisuuserot.
Kelpoisuudella tarkoitetaan tieteen kielessä sitä, miten hyvin yksilöt säilyvät hengissä ja saavat lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Jos esimerkiksi elinkeinojen tuottavuuserot vaikuttavat lapsilukuun, voivat perimältään erilaisten ihmisryhmien lukusuhteet vaihtua vuosisatojen mittaan.
– Pohjoisen arkeologiassa näkyy, että muutos on ollut hidas, mutta ainakin nykykuusamolaisissa aineistoissamme on yllättävän vähän saamelaisperimää. Se on kummallista. Sitä olettaisi olevan enemmän.
Vesakosken ja Onkamon ryhmillä on parhaillaan tekeillä 700 vuotta sitten solmittuun Pähkinäsaaren rauhaan liittyvä tutkimusartikkeli. Siinä katsotaan, onko juuri tuolloin vedetty raja se, joka jakaa nykysuomalaisia varsin selvästi niin murteissa kuin geeneissä ja tautiperimässä.
– Meillä on kartat murteitten ja perimän kahtiajaosta ja ympäristö- ja kulttuurisista asioista, ja nyt on päästy ensimmäisen kerran oikeasti laskennallisesti katsomaan, osuvatko ne päällekkäin, Vesakoski kertoo.
Kuinka paljon kunkin kunnan kielellinen itäisyys siis ennustaa sen geneettistä itäisyyttä?
– 24 prosenttia. Ennustaa siis jonkin verran mutta ei yksi yhteen. Tänä vuonna on ollut paljon Pähkinäsaari-juttuja, ja voi että miten vedetään mutkaa suoraksi! Toisen ristiretken rajalla ja hiippakunnilla on enemmän merkitystä. Pähkinäsaaren rauhalla jonkin verran, Täyssinän rauhan rajalla ei mitään, Vesakoski kertoo.
Päivi Onkamon tutkijaryhmällä on näytteitä noin 600:n muinoin Koillis-Euroopassa eläneen ihmisen geeniperimästä, kahdeksan vuosituhannen takaa historialliselle ajalle asti.
– Alun perin emme olleet kauhean kiinnostuneita historiallisesta ajasta, mutta mitä enemmän olen ollut puheissa Virpin kanssa näistä yhteistyökuvioista, sitä mielenkiintoisemmalta myös viime vuosisadat näyttävät, varsinkin patogeenit ja luonnonvalinta.
Tauteja aiheuttavien patogeenien jäljille pääsee kirkonkirjojen avulla, sillä niissä näkyvät myös kuolinsyyt, selventää Lummaa.
– Voivathan ne olla vähän sinnepäin, mutta kyllä sinne tarttuvat taudit on kirjattu hyvin. Epidemioita pystyy seuraamaan.
Samoja patogeenejä on löytynyt toisinaan myös muinaisista luista ja etenkin pehmytkudoksesta. Tutkimusartikkeleita on jo julkaistu kupasta, leprasta ja hepatiitti B:stä, ja nyt on menossa muun muassa malariaprojekti, kertoo Onkamo.
Suomen happamassa maaperässä kaikki orgaaninen, myös ihmisruumis, maatuu jäljettömiin niin nopeasti, että kahden vuosituhannen ikäiset näytteet ovat harvinaisuuksia. Karjalankannaksella ja siitä kauempana on säilynyt paljon enemmän ihmisen perimäainesta, aina mesoliittiselta kivikaudelta asti.
– Kyllä ne Suomenkin näytteet ihan jänniltä näyttävät. Ei täällä porukka ainakaan mitään homogeenista massaa ollut kaksituhatta vuotta sitten, eikä tuhat vuotta sitten, eikä oikeastaan koskaan, sanoo Päivi Onkamo.
Geenitutkimus kumosi joitakin vuosia sitten vanhan käsityksen monien mielikuvitusta kutkuttaneista Levänluhdan lähteen vainajista. Lähteeseen puolitoistatuhatta vuotta sitten haudatut ihmiset eivät olleetkaan muukalaisia, vaan alueelle tyypillinen geenien sekoitus, aikansa taviksia, kuten Yle tuolloin otsikoi.
– Ja jos oletetaan, että jostakin lapinrauniosta tulisi väistämättä saamelaisen näköistä perimää, niin eipä välttämättä tulekaan, Onkamo kertoo tutkimuksistaan.
Järvien rannoille rakennetut pronssi- ja rautakautiset kiviröykkiöt saivat aikoinaan lapinraunio-nimensä siitä, että ne uskottiin saamelaisten tekemiksi.
Outi Vesakosken kielentutkijaryhmän kenttää on yhtäältä Suomi, toisaalta koko laaja uralilaisten kielten alue (siirryt toiseen palveluun), suomesta, saamesta ja virosta mokšaan, komiin ja udmurttiin.
Onkamon ja Lummaan tavoin myös Vesakoski käyttää sanaa ”sukupuu”, sillä kaikkien kolmen tutkimuksissa on vahvana historiallinen polveutuminen, jostakin näkökulmasta.
– Uralilaisissa kielissä kiinnostaa, mistä ne ovat lähteneet ja mihin menneet ja onko kielikunta kehittynyt ja liikkunut ihmisten mukana. Periaatteessa kyse voi olla myös kielenvaihdoksista, mikä on sitä uusinta hypoteesia.
Entäpä Suomi? Miten kielimaisema täällä on vaihtunut ajan mittaan?
– Päivin ja arkeologien kanssa voimme katsoa vaikkapa tarand-kulttuurin tulemista Suomen puolelle. Yksi hypoteesihan on, että itämerensuomalaiset kielet olisivat tulleet Suomeen tarandien mukana. Pyrimme laskemaan, näyttäisikö itämerensuomalaisten kielten hajoaminen alkaneen ennen kuin he tulivat Suomeen vai sen jälkeen, kertoo Vesakoski.
Tarand- eli tarhakalmistoja tehtiin Virossa myöhäispronssikaudelta alkaen. Suomessa niitä on löydetty Varsinais-Suomesta, Satakunnasta ja Uudeltamaalta.
– Sitten mennään enemmän nykypäivään, murteitten alueelliseen jakautumiseen. Minkä takia meillä on murteita, ja kuinka erilaisia ne ovat? Entä onko niillä jotakin tekemistä geneettisten alueiden kanssa? Murteet ovat levinneet sinne ja tänne ihmisten mukana. Virpin datoilla pystytään katsomaan, mikä on niiden todennäköinen kelpoisuus uudella alueella.
Lummaan ja Vesakosken ryhmien vuosi sitten julkaisema tutkimus talvisodan evakoista (siirryt toiseen palveluun) osoittaa, millaisia asioita kattavalla aineistolla pystytään avaamaan.
Otetaanpa pikakelaus vuoteen 2029. Projekti on ohi. Miltä näyttää?
– Minulla on visio! huudahtaa Outi Vesakoski.
Hänen tulevaisuudenkuvassaan Turun yliopistossa on kursseja, joilla eri tiedekunnissa opiskeleville puhutaan ihmisen, suomalaisuuden ja uralilaisuuden historiasta ja diversiteetin kehittymisestä.
– Meillä on silloin porukka, joka on kasvanut ajattelemaan monitieteisesti. Heillä on syvä katsanto ja toivottavasti paljon teknistä osaamista. He osaavat työskennellä arkeologisilla kaivauksilla ja laboratoriossa ja tehdä laskentaa.
Virpi Lummaa arvelee, että tutkimusten mahdollisuudet eivät kasva vain kolminkertaisiksi vaan paljon suuremmiksi, kun aineistot pannaan päällekkäin.
– Luulen, että me olemme liian vanhoja edes käsittämään, mitä kaikkea tällä pystyisi tekemään, Lummaa sanoo.
Päivä Onkamo arvioi geneetikon näkökulmasta, että projektin vuodet syventävät ymmärrystä siitä, miten suomalaisten geenit ja genomit ovat muuttuneet aikojen varrella ja tehneet meistä sellaisia kuin me nyt olemme.
– Historiassa ja esihistoriassa on todennäköisesti paljon syitä esimerkiksi siihen, että meillä on paljon kansanterveydellisesti isoja tauteja, metabolista oireyhtymää ja muuta. Miksi meille ovat valikoituneet tietyt geenikombinaatiot, ja miten ne vaikuttavat meihin yhdessä ympäristömme kanssa?
Muuttunut elämäntapa ja länsimainen ruokavalio ovat tietysti tuttua puhetta, mutta ehkä tutkimuksissa nousee esiin myös ihan uusia piirteitä siitä, mikä kansanterveyteen vaikuttaa ja mitä sille voidaan tehdä, Päivi Onkamo sanoo.
– Yhdestä lempihypoteesistani nämä kollegat eivät ole vielä innostuneet. Kysymys kuulostaa kai liikaa sosiobiologialta: Missä määrin meidän biologiamme asettaa rajoitteita sille, mihin me oikeasti voimme sopeutua some- ja mediakeskeisessä nyky-yhteiskunnassa ja internetmaailmassa?
Kuinka paljon suvaitsemattomuudesta ja rasismista pohjautuu biologiaan ja geeneihin, Onkamo pohtii. Valistus ei ole auttanut lisäämään ihmisten keskinäistä ymmärrystä eikä lopettamaan sotia; todennäköisesti siihenkin on joitakin hyvin biologisia syitä, hän arvelee.
– Jos ymmärtäisimme niitä pikkuisen paremmin, ymmärtäisimme ehkä myös, missä määrin politiikassa ja valistuksessa pitäisi ottaa huomioon biologiset realiteetit. Niitä ei kauheasti mietitä meillä eikä kansainvälisestikään.
Biologinen tausta varmasti vaikuttaa, mutta vaikuttaja voi olla myös ympäristö, kuten sosiaalisen median alusta TikTok, joka nähtävästi muokkasi vaalitulosta, kommentoi Vesakoski.
– Tutkijajoukkoon tarvitaan myös kieliteknologiaa ja digitaalista kielentutkimusta, joissa voidaan katsoa miten ideologiat leviävät digitaalisessa maailmassa. Tätä konsortiossamme onkin tutkimassa TurkuNLP-ryhmä.
Siis kuka on kontaktissa kenenkin kanssa, toteaa Lummaa. Ja mikä on tulevaisuuden ennuste kaiken tämän pohjalta, sanoo Onkamo.
Kuuntele ja katsele Yle Areenasta aiheeseen liittyvää:
Ihminen ja evoluutio – kanadalainen dokumentti valottaa esimerkkien avulla miten evoluutio toimii myös tänä päivänä. (52 min.)