Kommentti: Riikka Purran sekava eläkejahti lietsoo sukupolvien välille turhaa riitaa – tästä on kyse
Eläkejärjestelmän oikeudenmukaisuudesta on syytäkin puhua – mutta siitä ei pitäisi tehdä sukupolvien välistä kiistaa, kirjoittaa erikoistoimittaja Jan Hurri.
Eläkeläiset ovat olleet viime viikot kuin tulisilla hiilillä ja eläkekeskustelu on ottanut hetkittäin sekaviakin ylikierroksia sen jälkeen, kun valtiovarainministeri Riikka Purra (ps) uhkasi ulottaa säästösaksensa eläkkeisiinkin hallituksen ensi viikon kehysriihessä.
Keskustelussa on vilahdellut monenlaisia nykyisten ja tulevien eläkeläisten uhkakuvia eläkeindeksin leikkauksista ja jäädytyksistä aina eläkeiän korottamiseen.
Mitä hallitus lopulta päättä, se selviää riihen päätteeksi.
Lue lisää: Riikka Purran eläkeleikkauksista repesi raivokas somemyrsky
Sitä ennen on jo syntynyt melkoisesti hämminkiä ja kuohuvaa keskustelua eläkkeistä, eläkejärjestelmästä – ja sukupolvien välisestä oikeudenmukaisuudesta tai sen puutteesta.
Eläkejärjestelmästä keskusteleminen on ylipäätään vaikeata, sillä kyse on varsin monimutkaisesta ja monipolvisesta kokonaisuudesta.
Eläkkeistä keskusteleminen on vielä vaikeampaa, kun mukaan tulee ainakin osittain kyseenalaisia tulkintoja ja aiheetontakin vastakkainasettelua eläke-etujen ja -kulujen jaosta eri sukupolvien välillä.
Eläkkeet perustuvat sukupolvisopimukseen
Suomen eläkejärjestelmä on perustamisestaan lähtien rakentunut ”sukupolvisopimuksen” varaan.
Sen mukaan kulloinkin työikäinen (ja työtätekevä) kansanosa kustantaa suurimman osan eläkkeelle ennättäneen varttuneemman kansanosan eläkkeistä.
Valtiovarainministeri Riikka Purra (ps) on ajanut eläkeleikkauksia osana julkisen talouden säästötalkoita.
Samanlainen sukupolvisopimus on vastaavien etuusperäisten eläkejärjestelmien keskeisiä peruspiirteitä useissa muissakin länsimaissa. Kyse on eläkejärjestelmän ominaisuudesta eikä viasta – tai näin on ainakin ollut nykyistä eläkejärjestelmää rakennettaessa.
Nyttemmin tällaisessa sukupolvisopimuksessa on meillä ja monin paikoin muuallakin alettu nähdä ja osoitella vakavienkin valuvikojen merkkejä.
”
Kiistakysymykset juontavatkin juurensa kahteen väestön ikärakenteen suureen muutokseen.
Epäilevät ja osin kriittisetkin kysymykset sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden tolasta ovat yleistyneet suurin piirtein vuosituhannen vaihteen jälkeen – eivätkä suinkaan sattumalta, vaan siksi, että samoihin aikoihin Suomen ja monen muun länsimaan väestö alkoi nopeasti ”harmaantua”.
Pohjimmiltaan kiistakysymykset juontavatkin juurensa kahteen väestön ikärakenteen suureen muutokseen.
Ensimmäinen on se, että kansalaiset elävät keskimäärin entistä pidempään ja siksi eläkeikäisten määrä – ja eläkejärjestelmän kustannukset – kasvavat.
Toinen on se, että syntyvyys on taittunut laskuun ja siksi myös eläkkeitä kustantavien työikäisten määrä on alkanut kutistua.
Ensin mainittu muutos on vuosisataista perua eikä miltään osin uusi ja yllättävä asia, mutta toiseksi mainittu on suhteellisen uusi ja osin yllättäväkin muutos.
Kumpikin väestörakennetta ja eläkejärjestelmääkin muokkaava taustamuutos on sen laatuinen, että niillä on perin vaikea perustella eläkekeskustelun ja sukupolvijuonteen aika ajoin syyttävää sävyä.
Vastakkainasettelu tuskin edistää mitään
Kysymys sukupolvien niin kuin toki muunkinlaisten kansanosien välisestä oikeudenmukaisuudesta on aiheellinen ja siksi siitä on tärkeää keskustella etenkin eläkejärjestelmää tavalla tai toisella muokkaavien uudistusten yhteydessä.
Eläke-etujen ja -kustannusten jakautumisesta eri ikäluokkien välillä (kuin toki myös kunkin ikäluokan kesken) olisi kuitenkin hedelmällisempää keskustella asiallisesti ilman aiheetonta syyttävää ja syyllistävää vastakkainasettelua.
Viimeaikainen eläkekeskustelu on hetkittäin jättänyt toivomisen varaa. Sen lisäksi, että keskustelu on ylipäätään ollut sekavaa, juuri sukupolvinäkökulman puiminen vaikuttaa tavan mukaan lipsuneen vastakkainasetteluksi.
”
Syyttävä sävy vaikuttaa usein suuntautuvan eläkkeellä olevien ikäihmisten suuntaan.
Jos vaikeaselkoista keskustelua sopii tulkita, syyttävä sävy vaikuttaa usein suuntautuvan eläkkeellä olevien ikäihmisten suuntaan – kuin eläkejärjestelmän (tai koko julkisen talouden) rahoitus- ja kestävyyshuolet ja niistä koituvat riesat olisivat ensisijaisesti eläkeikäisten syytä.
Tämä voi toki olla kärjistynyt tulkinta, mutta ainakaan tämän sivullisen tarkkailijan korviin ei ole sattunut puheenvuoroja, joissa eläkejärjestelmän kustannuspaineista olisi moitittu työikäisiä samaan sävyyn kuin eläkeikäisiä.
Tässä ei ole tarkoitus moittia sen enempää nuoria kuin vanhoja, mutta sallittaneen silti yksi sivuhuomautus:
Jos eläkejärjestelmän perustavaa laatua oleva taustamuutos juontuu syntyvyyden osin yllättävästä laskusta parin viime vuosikymmenen aikana, se johtuu ennemmin yhä työelämässä olevien työikäisten kuin jo eläkkeelle ennättäneiden eläkeikäisten valinnoista.
Eläkeikäiset pitivät aikanaan yllä syntyvyyttä
Eläkeikäisten määrän kasvua on vaikea tulkita ongelmaksi kuin hyvin kapeasta ja suoraan sanottuna kylmäkiskoisesta eläke-, terveydenhoito- ja hoivakustannusten fiskaalisesta näkökulmasta.
Kaikilta muilta osin eläkeikäisten runsaslukuisuus on hyvä asia ja merkki elintason kaikkinaisesta kohoamisesta ja useimmiten terveidenkin elinvuosien suotuisasta lisääntymisestä. Sitä moni on suorastaan tavoitellut, ja yhä useampi myös saavuttanut.
Siksi pitkäikäisyys antaa enemmän aihetta onnentoivotuksiin kuin moitteisiin eläkejärjestelmälle koituvista kustannuksista.
Etenkin, kun eläkejärjestelmän maksajien hupenemisesta – eli syntyvyyden yllättävän nopeasta laskusta – ei hevin voi syyttää ainakaan nykyisiä tai aiempia eläkeläisiä, jotka ovat aikanaan pitäneet yllä eläkejärjestelmänkin kestävyydelle suotuisaa tai ainakin riittävää syntyvyyttä.
”
Tuon jättipotin ovat pääosin koonneet nyt eläkkeellä olevat ja heitä edeltäneet sukupolvet.
Eläkeikäisten ja jo väistyneiden edellisten polvien puolesta voi esittää toisenkin puoltolauseen, miksi he ovat ”syyttömiä” nyt eläke- ja sukupolvikeskustelua kiristäviin kustannuspaineisiin.
Tuo eläkeikäisten vihjailtua ”syyllisyyttä” ainakin vahvasti lieventävä seikka on suomalaisen lakisääteisen työeläkejärjestelmän liki ainutlaatuinen erityispiirre, tulevien eläkemenojen osittainen ennakkorahastointi ja sillä vuosikymmenten kuluessa kokoon kerätty mittava pääomapuskuri.
Työeläkerahastoissa oli viime vuoden lopussa 255 miljardia euroa.
Tuon jättipotin ovat pääosin koonneet nyt eläkkeellä olevat ja heitä edeltäneet sukupolvet – eivät omaan käyttöönsä vaan nykyisten työikäisten ja heitä seuraavien sukupolvien eläkkeitä varten.
Eläkerahastot ovat kuin mittava perintö
Työeläkerahastojen suomalaisittain valtaisa pääomapotti tuo eläkekeskusteluun ja ennen kaikkea sukupolvien väliseen oikeudenmukaisuuspohdintaan omanlaisensa lisäkierteen.
Eläkerahastoja on kaukaa viisaasti koottu vuosikymmenten ajan siksi, että väestön ikääntyminen ja eläkemenojen kasvaminen on ollut siitä asti tiedossa, kun viime vuosisadan niin sanottujen suurten ikäluokkien ilmiö todettiin ohimeneväksi ilmiöksi.
Rahastoja on koottu kärsivällisesti ohjaamalla osa kulloinkin palkanmaksajilta ja -saajilta perityistä eläkevakuutusmaksuista säästöön sananmukaisesti kansakunnan vanhuuden varalle. Viime vuonna tuo säästöön ohjattu osuus oli vajaa 12 prosenttia kaikista työeläkemaksuista.
”
Eläkevakuutusmaksuja ei ole tarvinnut korottaa tai eläke-etuja heikentää siinä määrin kuin olisi ollut välttämätöntä ilman rahastoja.
Rahastojen varat on pääosin sijoitettu kansainvälisille arvopaperimarkkinoille ja muihin tuottoa tuottaviin kohteisiin, ja nyttemmin tuottoja kertyy useimpina vuosina runsaammin kuin rahastoista kuluu eläkkeiden maksamiseen.
Käytännössä rahastojen tuotot ovat jo hyvän aikaa taanneet sen, että eläkevakuutusmaksuja ei ole tarvinnut korottaa tai eläke-etuja heikentää siinä määrin kuin olisi ollut välttämätöntä ilman rahastoja.
Pääministeri Petteri Orpon (kok) ja valtiovarainministeri Riikka Purran (ps) välillä on linjaeroja suhtautumisessa eläkeleikkauksiin.
Esimerkiksi viime vuonna maksettiin työeläkkeitä yhteensä hieman yli 34 miljardia euroa, mutta eläkevakuutusmaksuja perittiin palkansaajilta ja heidän työnantajiltaan ”vain” 27 miljardia euroa. Erotus katettiin eläkerahastojen tuotoilla.
Työikäiset eivät siis joudu kantamaan eläkejärjestelmän koko kustannustaakkaa aivan yksin. Heillä on apunaan melkoisen mittava perintöpotti.
Entistä enemmän ikä- ja eläkevuosia
Kolmas sukupolvien välistä oikeudenmukaisuutta tasaava seikka on perusteltu toivo eliniän pitenemisen jatkumisesta.
Jos käy niin kuin on tähänkin asti käynyt, nyt työikäiset ja sitä nuoremmat voivat odottaa itsekin elävänsä pidempään kuin aiemmat polvet ovat eläneet.
Tämä on toki ollut ja on ehkä vastakin yksi syy aika ajoin korottaa eläkeikää, mutta ainakin toistaiseksi oletettu elinikä on kohonnut enemmän kuin eläkeikä, joten odotettavissa on joka tapauksessa enemmän lisää eläke- kuin työvuosia.
Lue lisää: Eläkeleikkuri kiristyy vuosi vuodelta – katso taulukosta oman ikäluokkasi tilanne
Oletus eliniän pitenemisestä ja eläkevuosien lisääntymisestä on keskeisiä perusteita Suomessa jo toteutetuille vanhuuseläkeiän korotuksille ja sille, että työikäisenä karttuvaa eläkekertymää on alettu vähin erin alentaa elinajanodotteen perusteella.
”
Eläkettään voi kartuttaa toivon mukaan entistä runsaampien eläkevuosien turvaksi.
Eläkeiän korotukset ja eläkekertymien alenemat voi helposti tulkita nuoria sorsiviksi ja vanhoja suosiviksi epäreiluiksi toimiksi, mutta voi niissäkin nähdä myös ”syyllisyyttä” lieventäviä piirteitä.
Yksi tällainen on eläkeiän nostojen rinnalla tarjolla oleva porkkana viivyttää eläkkeelle siirtymistä parilla vuodella ja niiden aikana kartuttaa eläkekertymänsä suunnilleen vastaavaksi kuin se olisi ollut ilman elinajanodotteen vaikutusta. Näin eläkettään voi kartuttaa toivon mukaan entistä runsaampien eläkevuosien turvaksi.
Jos taas työelämä on alkanut tympiä siinä määrin, että eläkkeelle tekee mieli mahdollisimman pian, sekin lienee ennemmin tympeiden – ja yleensä eläkkeelle lähtevää nuorempien – pomojen kuin ennestään eläkkeellä olevien syytä.