Kommentti: Suomen urheilun ykköspestin valinta osoittaa, miten likaista poliittinen peli Olympiakomiteassa on
Valkoista savua tuskin tarvitsee odottaa kauan yli juhannuksen yli, sen verran pitkälle Olympiakomitean huippu-urheilujohtajan valinta on jo edennyt.
Ilta-Sanomien tietojen mukaan 17:stä hakijasta neljä on nyt seulottu viimeiselle kierrokselle täyttämään Mika Lehtimäen keväällä jättämä virka, jota voidaan pitää suomalaisen huippu-urheilun merkittävimpänä.
Valintaan ei ole kiinnitetty sen ansaitsemaa huomiota, koska mielenkiinto on kohdistunut Olympiakomiteaa ravistelleisiin kriiseihin: epäasialliseen käytökseen, häirintään ja johtamiseen liittyviin ongelmiin.
Vähäpätöisestä asiasta ei silti ole kyse.
Huippu-urheiluyksikön johtaja käyttää muun muassa rahoitukseen, olympiavalintoihin, palkkauksiin ja moniin muihin keskeisiin huippu-urheiluasioihin Suomessa enemmän valtaa kuin yksikään toinen henkilö.
Lehtimäki onnistui eri arvioiden mukaan työssään hyvin, sikäli kun hyvän työsuorituksen mittaristosta poistetaan varoitukseen johtanut epäasiallinen käytös. Yhtä kaikki hän asetti erittäin kovan standardin urheiluosaamiselle, jolla sektorilla hän edelleen lienee valtakunnan kovinta kärkeä.
Ei kuitenkaan ole syytä olla huolissaan, ettei Suomesta löytyisi riittävästi osaamista täyttämään jättimäiset saappaat. Kiinnostusta kymppitonnin kuukausipalkkaan osoittivat maan parhaat tekijät, kun paikka taas vihdoin oli avoimessa haussa.
Jan Vapaavuoren toiminta liittyen Mika Lehtimäen tapaukseen on herättänyt arvostelua.
Sen sijaan syvää huolta aiheuttaa valintaprosessin toiseksi viimeinen vaihe, joka sekä etenkin valtapoliittisista syistä että muinaisjäänteenä on jätetty hyvin kiistanalaiselle elimelle.
Neljä 17 hakijan joukosta finaaliin yltänyttä hakijaa päätti siis kahdeksan tehdyn haastattelun perusteella nelikko, johon kuuluvat väistyvä toimitusjohtaja Mikko Salonen, vasta aloittanut uusi toimitusjohtaja Taina Susiluoto sekä suuren kritiikin kohteeksi joutuneen hallituksen puheenjohtajistoon kuuluva Sari Multala ja hallituksen rivijäsen, Palloliiton pääsihteeri Marco Casagrande.
Sari Multala.
Salonen on hieman kamreerimainen kirjurityyppi, jolle – väistymään pakotettuna toimitusjohtajana – valinta ei liene elämän tärkein asia.
Tyystin urheilupiirien ulkopuolella kunnioitettavan uransa tehnyt Susiluoto porukan nuorimpana urheilutieteen harjoittajana lienee kuunteluoppilas, joskin on valitsemassa johtamansa organisaation tärkeintä työntekijää.
Susiluodon täytyy ilman muuta ollakin valintaprosessissa mukana joka vaiheessa vaikka olisikin harhaista kuvitella, että hän tässä vaiheessa urheilujohtajan uraansa edes haluaisi esiintyä asiantuntija-auktoriteettina.
Jolloin nelikossa suurinta valtaa käyttävät Multala ja Casagrande.
Heillä on muutakin yhteistä, muun muassa ystävyys merkittävän managerin Harri Halmeen kanssa. Halmeesta on viime aikoina putkahtanut julkisuuteen tietoja, joiden mukaan jotkut ovat valmiita väittämään, että itse asiassa hän on suurin suomalaisen urheilun piilovallan käyttäjä.
Marco Casagrande.
Lisäksi Multalaa ja Casagrandea yhdistää lojaliteetti hallituksen puheenjohtajaan Jan Vapaavuoreen, joka on saanut kohdata kaikkien aikojen kritiikin omavaltaiseksi moititusta toimintatavastaan.
Multalaa ja Vapaavuorta yhdistävät kokoomus ja Harri Halme, joka, niin nurinkurista kuin se onkin, itse asiassa työskenteli kummankin taustalla Olympiakomitean taannoisessa puheenjohtajavaalissa.
Alun perin Halme myös toimi edesmenneen Ilkka Kanervan taustalla, joten jotkut nauroivatkin, että hänellä oli neljän ehdokkaan kisassa kolme hevosta. Neljäs ehdokas oli Susanna Rahkamo, josta tuli toinen varapuheenjohtajista.
Yllättävää ei ole, että juuri Rahkamo, ainoa ns. ulkopuolinen, on puheenjohtajistosta harjoittanut ärhäkintä itsekritiikkiä skandaalivyöryssä.
Casagrande taas seisoo Vapaavuoren takana, koska juuri Palloliitto aikoinaan Vapaavuoren junaili puheenjohtajaksi.
Olympiakomitean kevät on ollut Lehtimäen irtisanoutumisen ja häirintäkohujen jälkeen myrskyisä.
Jäsenistössä on syntynyt suurta epäluottamista hallituksen puheenjohtajistoa kohtaan, koska se pienessä piirissä päätti palkita Lehtimäen jatkosopimuksella kertomatta muulle hallitukselle tämän aiemmin saamasta varoituksesta.
Moni muukin asia on lyönyt kiilaa Vapaavuorta alun perin äänestäneiden ja nyt uudenlaista avoimuutta ja johtamiskulttuuria vaativien välille.
Hallituksen puheenjohtajiston luottamuksesta järjestettiin neuvoa-antava äänestys, jonka tulos oli murskaava: 70 prosenttia antoi tukensa puheenjohtajistolle.
Kyseessä oli näytösvaali.
Aito järjestödemokratia ei Olympiakomitean kaltaisessa systeemissä toimi, koska laajasta äänestäjäjoukosta huolimatta hyvin rajallinen porukka päättää, ketä äänestetään ja ketä ei.
Leikitään hypoteettista leikkiä.
Mitä jos 17 hakijan joukossa oli urheilun huippuammattilainen (tai usea), joka kevään aikana kritisoi hallituksen puheenjohtajistoa?
Tai joka vaikka edustaa liittoa, joka julkisesti kevään aikana ilmaisi huolensa Olympiakomitean kyseenalaisesta johtamisesta?
Näitä liittoja oli 16, eli niiden sisällä on paljon suomalaista urheilutietoa niiden koosta riippumatta.
Onko tällaisella ihmisellä mitään mahdollisuutta päästä kuvatun haastatteluseinän läpi finaaliin?
Ei ainakaan helposti.
”Tässä Olympiakomitean tulenarassa tilanteessa kokoonpano on räikeän poliittinen ja vinoutuneempi kuin Pisan torni.
Olympiakomitean hallitus on itse asettanut finalistien valintaryhmän.
Tässä Olympiakomitean tulenarassa tilanteessa kokoonpano on räikeän poliittinen ja vinoutuneempi kuin Pisan torni.
Eikä tässä tarvitse edes erikseen korostaa huolta siitä, mikä mainitun järjestönelikon kompetenssi ylipäätään on arvioida suomalaisten huippu-urheiluosaajien keskinäistä paremmuutta saati kansainvälisen huipputason vaatimuksia:
1) Entinen kansallisen tason suunnistaja,
2) entinen olympiapurjehtija,
3) eniten jalkapallon kansallisen tason liigajyrä
4) kokonaan urheilun ulkopuolella kannuksensa hankkinut taekwondoperheen pää.
He päättivät, ketkä neljä ovat haastatteluun valituista kahdeksasta hakijasta tarpeeksi kykeneviä viimeiseen vaiheeseen.
Sulle, mulle, sulle, mulle. Tasajako!
Olympiakomitean säännöt tietysti edellyttävät hallitukselta keskeistä roolia prosessissa, mutta kun hallitus on ollut muutoin niin hanakka tilaamaan kalliita konsulttipalveluita milloin mistäkin, niin ihmetyttää, ettei tärkeän valinnan näin kriittistä vaihetta ole haluttu tai uskallettu alistaa ulkopuolisille ja riippumattomille ammattilaisille.
Lopullisen valinnan tekee hallitus, ja on aivan selvää, että kärkinelikosta löytyy piinkova ammattilainen.
Paperilla valinta saadaan näyttämään vedenpitävältä, mutta emme saa koskaan tietää, kuka ja mahdollisesti miksi joku jäi kärkinelikon ulkopuolelle.
Uudelle johtajalle suotakoon täysi työrauha, kunhan vain muistetaan, että valinnan toiseksi viimeinen vaihe oli läpeensä poliittinen eikä se, valitettavasti, kovin kriittistä huippu-urheilutason tarkastelua kestä.
Olympiakomiteaa on nyt lyöty oikealta ja vasemmalta, joten luulisi, että prosessien jokainen vaihe olisi riisuttu poliittisista kytkyistä mutta niin vain taas pääsi käymään, että ykkösvirasta päätettäessä avainvaiheeseen jäi räikeä mahdollisuus kyseenalaistaa prosessin riippumattomuus.
Toisaalta tällainen systeemi on Olympiakomitean kannalta erittäin ovela. Vaikka järjestön johdon kyseenalainen toiminta olisi kaivannut jopa nähtyä raikkaampaa arvostelua urheilun piiristä, on helppo ymmärtää, miksi niin ei tapahtunut.
Vaarana nimittäin on, että kritiikin kohteeksi joutuneet saattavat seuraavan nurkan takana olla päättämässä henkilön urasta tai edustamansa liiton rahoituksesta.
Tällä metodilla ”urheiluperhe” pyrkii jatkossakin pesemään likapyykkinsä sisäisesti. Ja samalla porukalla.
On hyvä päättää Jan Vapaavuoren sanoihin murskavoittoon päättyneen neuvoa-antavan luottamusäänestyksen jälkeen:
– Tulos oli niin selkeä, että minusta tämä asia on nyt loppuunkäsitelty ja nyt mennään eteenpäin.