Matti Mörttisen kolumni: Houkuttaako äänestää vaaleissa jotakin vastaan? Se on vastenmielistä taktikointia ja äänioikeuden väärinkäyttöä

Kohta ovat eduskuntavaalit. Niiden alla olen kuullut tavallista enemmän pohdiskelua taktisesta äänestämisestä.

Yksi kuulemani teesi on, että äänestämällä perussuomalaisia voi äänestää yhtä aikaa vihreitä, vasemmistoliittoa ja demareita vastaan.

Toiset ovat puolestaan pohtineet, pitäisikö äänestää demaria esimerkiksi vassarin tai vihreän sijasta vain siksi, että SDP yltäisi kakkostilalle kokoomuksen jälkeen mutta ennen persuja.

Porvarikentältä on ainakin sosiaalisessa mediassa vilahtanut aatoksia, että perussuomalaista äänestämällä voi varmistella kunnolla oikeistolaisen hallituksen syntyä vaalien jälkeen.

Taktisessa äänestämisessä on kaksi vastenmielistä piirrettä. Siinä yritetään ennakoida muiden ratkaisuja, ja halutaan äänestää mieluummin jotain vastaan kuin jonkin puolesta.

Suomalainen vaalijärjestelmä ei tunne negatiivisen äänen käsitettä, ja hyvä niin.

Kaksivaiheiset henkilövaalit, kuten Suomen presidentinvaalit, herättävät eniten taktisen äänestämisen pohdintoja. Ensimmäisellä kierroksella on houkutus yrittää vaikuttaa siihen, kuka nousee toiselle kierrokselle ennakkosuosikin vastapariksi.

Paavo Väyrysen sitkeä ilmestyminen presidenttipeleihin kerta kerran jälkeen sai ihmiset aikoinaan haikailemaan, että äänestäjän olisi voitava myös kertoa, ketä ehdokasta ei missään nimessä halua valtaan. Samaa ajattelua on sittemmin kohdistettu yhteen kokonaiseen puolueeseen, perussuomalaisiin.

Mutta suomalainen vaalijärjestelmä ei tunne negatiivisen äänen käsitettä. Ja hyvä niin.

Ranskassa taktisella äänestämisellä on pitkät perinteet. Siellä myös parlamenttiin seulotaan jäsenet kaksivaiheisilla vaaleilla.

Suomessa vanhin vaalitaktikoinnin ilmentymä on ollut äänestää oman puolueen listalta ehdokasta, jolla on jonkinlaiset mahdollisuudet päästä eduskuntaan, mutta jonka läpimeno ei ole kovin varmaa. Tällöin on jätetty äänestämättä puolueen ykkösennakkosuosikkia vaalipiirissä.

Joskus vaalien jälkeen onkin havahduttu siihen, että joku pitkäaikainen ja pidetty kansanedustaja on pudonnut eduskunnasta, koska äänestäjät ovat arvioineet hänen menevän joka tapauksessa läpi.

Jos oma puolue vaikuttaa vaalien varmalta voittajalta, voi olla houkuttelevaa äänestääkin itselle sopivinta hallituskumppania.

Kannatusmittauksia moititaan usein siitä, että ne aiheuttavat niin sanottua bandwagon-ilmiötä eli hyppäämistä todennäköisen voittajan kelkkaan.

Mutta puoluegallupit tarjoavat enemmänkin eväitä äänestystaktikointiin. Jos esimerkiksi oma puolue vaikuttaa vaalien ”varmalta” voittajalta, voi olla houkuttelevaa miettiä, pystyisikö vaikuttamaan tulevaan hallituskokoonpanoon – esimerkiksi äänestämällä puoluetta, joka olisi sopivin hallituskumppani omalle suosikille.

En silti vastusta kannatusmittauksia. Ne ovat osa avointa demokratiaa.

Vaalitaktikointia on vaikea tutkia ja todistaa. Vähänkin yllättävistä tuloksista voi jälkikäteen yrittää päätellä, onko uurnilla pelattu pelejä suoran poliittisen vaikuttamisen sijasta. Sekin näyttää selvältä, että eri puolueiden kannattajat kokevat houkutusta taktikointiin eri mitassa.

Esimerkiksi perussuomalaisten tiedetään äänestävän vakaasti omia, tai sitten he eivät äänestä ketään. Kokoomuslaiset ovat taas jo vuosikymmenten ajan olleet varmimpia vaaleihin osallistujia myös silloin, kun äänestäminen kiinnostaa muuta kansaa poikkeuksellisen vähän. Ketä sitten äänestävätkin, ja millä taktiikalla, numeroita analysoimalla voi päätellä, että matala äänestysaktiivisuus on yleensä kokoomuksen etu.

Suomessa on myös virallista vaalitaktikointia. Pienen puolueen oljenkorsi on usein isomman kanssa solmittu vaaliliitto, jossa äänet keskitetään yhdelle ehdokkaalle. Näin on eduskuntaan mennyt moni ehdokas, jonka puoluesuosio ei ilman liittoa olisi riittänyt paikkaan parlamentissa.

Jos kaikki taktikoivat, vaalien ja kansanvallan alkuperäinen tarkoitus häviää.

Vaaliliitot olisi vihdoin syytä poistaa suomalaisesta vaalijärjestelmästä. Niillä vain halveksitaan äänestäjää. Puolueet puhuvat usein hämäävästi ja kaunistellen ”teknisistä” vaaliliitoista. Rehellisempää olisi edes kutsua niitä taktisiksi vaaliliitoiksi.

Houkuttaako taktikointi? Muista, että sinulla on vain yksi ääni.

Jos kaikki taktikoivat, vaalien ja kansanvallan alkuperäinen tarkoitus häviää. Varminta ja rehellistä on käyttää tuo yksi mutta arvokas ääni sen aatteen ja ehdokkaan hyväksi, jonka haluaa nähdä vallassa.

On ehkä aika perustaa ”Puolesta”-kansanliike. Sen sloganiksi tulee: ”Kun kysyt, olenko puolesta vai vastaan, vastaan: puolesta”.

Matti Mörttinen

Kirjoittaja on pirkanmaalainen tietokirjailija, journalisti ja äänestäjä.

Voit keskustella kolumnista 9.2. klo 23.00 asti.