Menneestä maailmasta kertovat haamukuvat johdattivat Areta Kovalskan kadonneeseen Galitsiaan, ja nyt hän haluaa kertoa meille siitä
Nie zamykać.
Jos liikut Krakovan vanhassa kaupungissa Puolassa, saatat nähdä oveen kiinnitettynä pienen nie zamykać -laatan. Yleensä se on ovenkahvan yläpuolella.
Samanlaisia pikkukilpiä löytyy myös Itävallan Wienistä, mutta siellä teksti on muodossa schliesst selbst tai nicht zumachen.
Kilvet on todennäköisesti kiinnitetty ennen ensimmäistä maailmansotaa. Niissä kielletään sulkemasta ovea, sillä siihen oli asennettu mekaaninen suljin – 1900-luvun alun uutuus, jonka käyttöä silloin vasta opeteltiin. Nykyään sellainen pumppu on lähes joka ovessa.
Nie zamykać -laattoja on bongaillut katukuvasta amerikkalais-ukrainalainen Areta Kovalska. Hän pitää suosittua Forgotten Galicia -blogia, jossa etsii jälkiä kadonneesta maailmasta, unohdetusta Galitsian maakunnasta.
– Kaikki alkoi 12 vuotta sitten, kun muutin Chicagosta Ukrainan Lviviin. Ihmettelin vanhoja seinäkirjoituksia, joita oli paitsi ukrainaksi, myös puolaksi, jiddishiksi ja saksaksi.
Kovalska puhuu niin sanotuista ghost sign´eista, vanhoista mainoksista ja muista teksteistä, joita oli piirretty talojen seiniin ja jotka olivat haalistuneet, mutta säilyneet pitkälti toista sataa vuotta.
Kun Kovalska alkoi katsoa ympäristöään tarkemmin, hän löysi muitakin viestejä menneestä: saappaanpuhdistusrautoja, viemärin kansia, vesiposteja, sähkökaappeja, osoitekilpiä, talon nurkkiin muurattuja virtsaamisen estämiskiiloja. Kaikki ne kertoivat ajasta, jolloin Länsi-Ukraina ja eteläinen Puola olivat monikulttuurisia ja osa Itävalta-Unkarin imperiumia.
– Halusin oppia ymmärtämään alueen historiaa näiden pienten merkkien avulla, Kovalska sanoo.
Rakennukset kertovat menneestä, mutta ihmiset ovat kadonneet
Mutta mikä on tämä kartoilta kadonnut Galitsia?
Kovalska antaa haastattelun Krakovasta, jonne hän on saapunut kotikaupungistaan Lviv`istä. Matkallaan Kovalska on ylittänyt Ukrainan ja Puolan rajan, mutta ennen ensimmäistä maailmansotaa ne kuuluivat samaan valtakuntaan ja samaan Galitsian maakuntaan.
Galitsia syntyi vuonna 1772, kun suurvallat Venäjä, Itävalta ja Preussi jakoivat Puolan. Puolan eteläisistä osista muodostettiin Galitsian ja Lodomerian kuningaskunta, jonka pääkaupunki oli Lviv. Tuolloin sitä tosin kutsuttiin saksalaisella nimellä Lemberg, sillä Galitsiasta tuli Itävallan itäisin maakunta.
Galitsian tarina loppui, kun Itävalta hävisi ensimmäisen maailmansodan ja keisarikunta hajosi. Pohjoiset ja läntiset osat liitettiin Puolaan, Lvivin alue ensin Ukrainaan ja sitten Neuvostoliittoon.
Väliin jäi kuitenkin noin 150 vuoden ajanjakso, josta Areta Kovalska kertoo blogissaan.
– Tuolta ajalta on aika paljon jälkiä. Esimerkiksi Lvivin keskiaikaisen keskustan ympärille rakennettiin Itävallan kaudella paljon uusia asuinalueita.
Lvivin historiallinen keskusta on tätä nykyä Unescon maailmanperintökohde.
Sen sijaan ihmisiä, joilla olisi pitkä galitsilainen historia, ei juurikaan ole. Kovalska kertoo, että esimerkiksi Lviviin jäi toisen maailmansodan jälkeen vain 10–20 prosenttia asukkaista.
Ennen sotaa Lvivissä asui puolalaisia ja juutalaisia. Ukrainalaiset olivat kolmanneksi suurin ryhmä.
– Sodan aikana juutalaiset vietiin keskitysleireihin, puolalaiset karkotettiin Puolaan ja valtaosa ukrainalaisista joko pakeni tai päätyi Neuvostoliiton vankileireille, Kovalska kertoo.
Galitsia säilyi Chicagossa
Myös Areta Kovalskan isovanhemmat joutuivat pakenemaan Galitsiasta.
– Kun puna-armeija saapui vuonna 1944, isovanhempani tajusivat, että heidän on lähdettävä. He olivat kansallismielisiä ukrainalaisia ja älymystöä, ja heidät olisi todennäköisesti ammuttu, Kovalska selittää.
Hänen isovanhempansa matkasivat Slovakian ja Itävallan kautta Saksaan ja sieltä Yhdysvaltoihin. Areta Kovalska syntyi Chicagossa.
Vaikka yhteydet vanhaan kotiseutuun katkesivat, ukrainalainen kulttuuri eli vahvana. Chicagoon muodostui ukrainalaiskaupunginosa, jossa oli – ja on edelleen – ukrainalaisia kouluja, ravintoloita, kirkkoja, kauppoja.
– Koska isovanhempani pelkäsivät, että ukrainalainen kulttuuri katoaa Ukrainasta, heidän elämän sisältönään oli vaalia sitä uudessa kotimaassa, Kovalska sanoo.
Areta Kovalska kasvoi ukrainalaiseen kulttuuriin ja oli periaatteessa hyvin varustautunut, kun hän 12 vuotta sitten päätti muuttaa Ukrainaan. Silti hän koki jonkinlaisen kulttuurishokin.
– Huomasin, että olin kasvanut galitsialaisessa kulttuuripiirissä. Puhuin hieman erilaista murretta, ruokamme muistuttivat enemmän puolalaista ja itävaltalaista keittiötä, valtaosa ukrainalaisista olikin ortodokseja, eikä katolilaisia. Tajusin, että tietoni Ukrainasta oli aika rajallinen. Se olikin paljon moniulotteisempi maa kuin olin kuvitellut.
Myös Kovalskan etunimi erotti hänet nyky-ukrainalaisista.
– Areta on vanha ukrainalainen nimi ja varsin yleinen amerikan-ukrainalaisten keskuudessa. Ukrainassa sitä ei tunnistanut juuri kukaan.
Lvivissä, jonne Kovalska asettui, ihmisillä oli kuitenkin jonkinlainen käsitys kaupungin galitsialaisesta historiasta.
– Kaupoista löytyy galitsialaista vodkaa ja galitsialaista viiniä. Ihmiset ovat jollain tavalla ehkä ylpeitäkin siitä, että alueella on ollut vahva yhteys länteen.
”Jonotin Puolaan ja ajattelin isovanhempiani”
24. helmikuuta 2022 tapahtui se, mitä Areta Kovalska oli pelännyt, mutta ei kuitenkaan uskonut tapahtuvan. Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.
Alkuun Kovalska ei uskonut sodan ulottuvan Länsi-Ukrainaan asti, mutta huomasi pian, että myös Lviv oli ilmahyökkäyten kohteena.
– Ymmärsin, että minun on ehkä parempi lähteä.
Kovalska matkusti muutaman ystävänsä kanssa autolla kohti Puolan rajaa. Matka kuitenkin tyssäsi pian, sillä länteen pyrkijöitä oli paljon.
– Jonotimme 24 tuntia ennenkuin pääsimme rajan yli. Koko ajan ajattelin isovanhempiani. Kuinka samanlaisessa tilanteessa he olivat olleet. Hekin pakenivat samasta syystä, samaa vihollista.
Vaikka Kovalska oli kasvanut yhteisössä, jossa Venäjään suhtauduttiin epäilevästi, ei hän olisi uskonut joutuvansa pakenemaan sotaa.
– Tavallaan olin varautunut, koska tiesin millainen naapuri Ukrainalla on. Mutta silti en olisi uskonut, että joutuisin kokemaan isovanhempieni kohtalon.
Kovalska päätyi Krakovaan. Pian hän kuitenkin alkoi tehdä lyhyitä vierailuja Lviviin ja palasi lopulta kokonaan viime keväänä.
– Sota tietysti jatkuu yhä. Ilmahälytyksiä ja sireenien ääniä kuulee jatkuvasti. En kuitenkaan halunnut, että Putin estää minua asumasta Ukrainassa.
Kovalska on kaiken aikaa jatkanut Forgotten Galicia -bloginsa pitämistä. Viime aikoina hän on kirjoittanut muun muassa galitsialaisista kansanlauluista, kansallispuvuista ja kaupunkimuodista sekä pienistä näkyvistä muistoista, kuten nie zamykać -kylteistä ja ghost sign´eista.
Kovalskan mukaan näiden tarinoiden välittäminen englannin kielellä on nyt entistäkin tärkeämpää.
– Ukrainan historiasta, arkkitehtuurista ja kulttuurista ei ole tarjolla kovin paljon tietoa englanniksi. On tärkeää jakaa sitä maailmalle, sillä juuri oman kulttuurimme vuoksi käymme sotaa.