Keskusrikospoliisin (KRP) tuoreen raportin mukaan nuorten ryöstörikollisuus on lisääntynyt räjähdysmäisesti lyhyen ajan sisällä. Kasvu on ollut erityisen voimakasta alle 15-vuotiaiden ikäryhmässa, joka on rikosvastuun ulottumattomissa. Vuonna 2022 alaikäisten ryöstöepäilyjä kirjattiin 119 prosenttia enemmän kuin 2021. Kasvu jatkui entisestään viime vuonna, eli 2023.
Poliisin tietojen mukaan ulkomaalaistaustaisten nuorten rikostaso on korkeampi ja lisääntynyt nopeammin kuin suomalaistaustaisilla. Myös ryöstöjen teonpiirteet ovat raaistuneet. Niihin liittyy entistä enemmän väkivaltaista nöyryytystä, jota tallennetaan videolle ja jaetaan sosiaalisessa mediassa. Helsingin poliisilaitoksen ylikomisario Markku Heinikarin mukaan ”nämä nöyryytysvideot ovat niin järkyttäviä, että kokeneidenkin poliisien on vaikea katsoa niitä”.
Tämä ilmiö on huolestuttava sinänsä, mutta erityisesti koska se tukee uhkakuvaa, jonka mukaan Suomi on ajautumassa niin sanotulle Ruotsin tielle. Tasa-arvoisessa ja vauraassa naapurimaamme vallitsee Euroopan pahin väkivaltatilanne. Asuintalojen pommitukset ja viattomien kansalaisten lynkkaukset ovat ruotsalaista arkipaivää. Yksi ruotsalaisen jengirikollisuuden erityispiirre on rikosvastuun ulottumattomissa olevien lasten rekrytointi rikolliseen toimintaan.
Pari päivää KRP:n tiedotustilaisuuden jalkeen Helsingin Sanomat julkaisi haastattelun, jossa kriminologi Matti Näsi antoi toisenlaisen kuvan nuorten rikoskäyttäytymisen muutoksista. Kansallisen Nuorisorikoskyselyn (NRK) tuloksiin viitaten lehtori Näsi totesi, että tilastoista ei voi päätellä nuorisorikollisuuden kasvua: ”Päinvastoin nuoriso on kunnollisempaan koskaan”. Tämän asiantuntijan mukaan kansalaisten huoli nuorten ryöstorikollisuuden kasvusta on siis illuusio: ”Ihmiset tuntuvat haluavan kuulla, että asiat olisivat huonommin kuin ennen”.
Kumpi on oikeassa: poliisi vai tutkija? Mikä on totuus: onko nuorisorikollisuuden kasvu vakava ongelma vai pelkkä tilastoharha, kuten Helsingin yliopiston Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin johtaja, professori Kimmo Nuotio antoi ymmärtää.
Voiko poliisin tilastoihin luottaa?
Kyselytutkimusten idea on mitata rikollisuutta, joka ei tule poliisin tietoon. Kansalaisten uhrikokemuksia koskevien tutkimusten mukaan vain noin 15 prosenttia fyysisen väkivallan uhreista ilmoittaa tapauksesta poliisille. Poliisin tietoon tuleva rikollisuus ei kuitenkaan ole ”jäävuoren huippu”, koska – toisin kuin jäävuori – rikollisuus ei ole monoliitti vaan laaja kattokäsite, joka sisältää kirjavan joukon enemmän tai vähemmän vakavia rikkomuksia. Mitä vakavampi rikos ja mitä aktiivisempi rikollinen, sitä todennäköisemmin hän jää kiinni.
Vaikka poliisin tilastot tavoittavat vain murto-osan kaikista teoista, jotka täyttävät rikollisuuden tunnusmerkit, kyseessä on käyttökelpoinen lähde todella vakavan rikollisuuden mittaamiseksi.
Vai onko? Erityisesti ajallisten muutosten suhteen on hyvä kiinnittää huomiota mekanismeihin, jotka saattavat joko lisätä tai vähentää kansalaisten tai viranomaisten ilmoitusalttiutta. Kriminologi Matti Näsin mukaan vuoden 2015 lastensuojelulain muutos on johtanut poliisin tietoon tulleen nuorisorikollisuuden kasvuun, koska siitä lähtien laki on velvoittanut kouluja ilmoittamaan poliisille vakavaksi rikokseksi luokiteltavat teot.
Tämä on varteenotettava näkökohta, joka ei kuitenkaan kykene selittämään, miksi poliisin tilastoissa alaikäisten ryöstörikollisuuden kasvu alkoi vasta viisi vuotta myöhemmin. Sitä paitsi 90 prosenttia nuorten ryöstörikollisuudesta tapahtuu kouluajan ulkopuolella. On harhaanjohtavaa kyseenalaistaa poliisin tiedot näin epäuskottavan hypoteesin avulla.
Asiantuntijat ovat jo Ruotsin tiellä
On siis hyvä syy olettaa, että poliisin tilastot heijastavat todellista ongelmaa. Koko väestöä edustavat kyselytutkimukset soveltuvat kuvaamaan muutoksia tavallisten nuorten käyttäytymisessä, mutta niiden kyky tavoittaa todella vakavat rikosentekijät on vajavainen. Ruotsin lähihistoria tarjoaa tästä opettavan esimerkin.
Nuorten ampuma-aserikollisuus kääntyi Ruotsissa huimaan kasvuun 1996-2015 välisenä aikana, mutta jos ruotsalaisten nuorten rikollisuutta tarkastellaan kyselytutkimusten valossa, niin vakava väkivaltarikollisuus väheni tuolloin. Tuskin lienee epäselvää kumpi signaali oli oikea, mikäli tarkoituksena on ehkaistä vakavaa katurikollisuutta.
Ruotsalaiset kriminologit vähättelivät virallisia tilastoja samanlaisin perustein kuin lehtori Näsi HS:n haastattelussa. Vuonna 2001 Tukholman yliopiston professori Felipe Estrada katsoi, että kyseessä oli median luoma harha, johon myötävaikutti muutos koulujen alttiudessa ilmoittaa nuorten väkivaltaisista teoista poliisille. Totuus osoittautui toisenlaiseksi.
En osaa sanoa, onko Suomi jo ajautunut Ruotsin tielle rikosongelmien osalta, mutta ainakin meidän kriminaalipoliittinen eliittimme näyttää olevan halukas toistamaan kaikki Ruotsin virheet. Onneksi meillä on hallitus, joka suhtautuu vakavasti näihin uhkakuviin. Sisäministeri Mari Rantasen mukaan hyssyttelyn aika on ohi. Oikeusministeri Leena Meri on ehdottanut rikosvastuullisuuden ikärajan alentamista 14-vuoteen.
Hallituksen oli määra laatia vuoden 2023 loppuun mennessä toimenpideohjelma lisääntyvän nuoriso- ja jengirikollisuuden katkaisemiseksi. Tätä koskevan periaatepäätöksen pitäisi valmistua lähiviikkoina. Toivon hartaasti, että ohjelma sisältää – hyssyttelyn asemesta – pragmaattisia ja tehokkaita keinoja vakavan ongelman kitkemiseksi.
Ruotsalaisen kriminologian grand old man Jerzy Sarnecki käänsi kelkkansa viimeistään pari vuotta sitten, jolloin hän esitti 10-vuoden mittaisia ehdottomia vankeusrangaituksia nuorille rikoksentekijoille. Naapurimaassa ollaan vihdoin tajuttu, että sosiaalipolitiikka ei aina ole parasta kriminaalipolitiikkaa.