Banner Before Header

Mona Mannevuon kolumni: Päivystävä dosentti on aina valmis esittelemään mullistavia löydöksiä

Kuluva vuosi on Tutkitun tiedon teemavuosi (siirryt toiseen palveluun). Tavoitteena on tehdä tutkimuksesta entistä näkyvämpää, sillä tutkittu tieto avaa maailman täynnä mahdollisuuksia.

Ylevien tavoitteiden edessä ei voi kuin hymistellä. Tiedeviestinnässä mahdollisuuksien maailmat ovat kuitenkin monimutkaisia. Tarjolla on houkutuksia ja sudenkuoppia.

Itseäni vaivaa hieman se, että tiedeviestinnän karkeloissa menevät toisinaan iloisesti sekaisin vertaisarvioitu tutkimus, popularisoitu tiede, tiedotteet sekä erilaiset raportit, kyselyt ja selvitykset.

Toisinaan tuntuu siltä, että tutkijan toivotaan olevan oman elämänsä vaikuttajaviestijä. Viestintäkurssin mankelista ulos putkahtanut somepersoona, joka tiivistää monimutkaiset asiat meemin mittaan.

Päivystävä dosentti on aina valmis esittelemään uusia tutkimustuloksia.

On nykypäivää, että yliopistot kannustavat tutkijoita omaksumaan uusia viestinnän keinoja. Etenkin sosiaalinen media on otollinen paikka tiedottamiseen ja verkostoitumiseen.

Toisesta näkökulmasta sosiaalinen media on tehokas alusta itsen markkinointiin.

Turun yliopiston mediatutkimuksen professori Susanna Paasonen pohti taannoisessa kolumnissaan (siirryt toiseen palveluun), kuinka suosituksissa unohtuu se, että somessa kaikki eivät ole samalla lähtöviivalla.

Jotkut tutkijat ja tutkimusaiheet saavat enemmän huomiota kuin toiset – hyvässä ja pahassa.

Itseäni vaivaa hieman se, että tiedeviestinnän karkeloissa menevät toisinaan iloisesti sekaisin vertaisarvioitu tutkimus, popularisoitu tiede, tiedotteet sekä erilaiset raportit, kyselyt ja selvitykset.

Se on kuitenkin selvää, että puutetta ei ole tutkitusta tiedosta vaan huomiosta.

Kun tarjontaa on paljon, ”ihan kiva” tutkimus ei välttämättä herätä kiinnostusta.

Some ei suinkaan ole ainoa syy tutkijoiden huomionkipeyteen.Yliopistossa on painetta tehtailla julkaisuja, joten tehokkainta on rajata ajankäyttö julkaisuluettelon kasvattamiseen, ei lukemiseen laajalti.

Seurauksena on se, että yliopistossa on enemmän kirjailijoita kuin lukijoita.

Eri tieteenaloilla on lukematon määrä foorumeita, joissa voi julkaista ja käydä tieteellistä keskustelua. Se on pääsääntöisesti hyvä asia, mutta johtaa myös siihen, että edes saman alan tutkijat eivät välttämättä ymmärrä toisiaan – eikä heillä ole aikaa perehtyä toistensa ajatuksiin.

Ei ihme, jos tiedejournalismi astuu helposti miinaan.

Tutkimuksista viestiminen on kuitenkin tieteellisen julkaisun elinehto. Kun tarjontaa on paljon, ”ihan kiva” tutkimus ei välttämättä herätä kiinnostusta.

Sisällön tulisi olla riittävän vaikuttavaa.

Syksyn kuluessa Long Playn tutkivat journalistitovat julkaisseet kirjoituksia, joissa pohditaan tieteen ja tiedeviestinnän kipupisteitä. Yksi näistä on ristipaine, johon tutkija joutuu, kun ympärille kerääntyy laaja joukko ihmisiä janoamaan vaikuttavuutta.

Tilanne on paradoksaalinen, kuten toimittaja Anu Silfverberg kirjoittaa (siirryt toiseen palveluun). Tieteessä on luotu lukuisia menetelmiä siihen, että tutkijan omat oletukset tai taustavaikuttimet eivät vaikuttaisi tulkintoihin ja tuloksiin. Rahoitus, tiedejulkisuus ja julkaisutoiminta näyttävät ohjaavan toiseen suuntaan.

On myös syytä muistaa, että yksittäiselle tutkijalle tärkeintä on huomioarvo. Siksipä tutkimuksista tehtyihin tiedotteisiin ja lehtijuttuihin tulisi suhtautua varauksella (siirryt toiseen palveluun).

Tiede ei mene rikki, jos tieteen kipupisteistä keskustellaan avoimesti.

Tilanteesta on vaikea syyttää ketään. Tietysti rahoittajat haluavat vaikuttavuutta, tutkijat lukijoita ja päättäjät tietoa päätöksenteon tueksi. Tiedeviestintää voi myös oppia tekemään paremmin, se on selvä.

Teemavuoden kunniaksi voisimme kuitenkin miettiä sitä, millaisia oletuksia lataamme tutkimukseen, tutkijoihin ja vaikuttavuuteen. Sitäkin voi pohtia, millaiset asiat saavat huomiota.

Esimerkiksi Twitterin kärjistyneet ”tiedekiistat” saavat julkisuutta, vaikka niiden vastakkainasetteluun perustuva käsikirjoitus ei ole lopulta kovin kiehtova.

Ällistyttävien tulosten raportointi suoraan tiedotteista ei sekään ole erityisen kiinnostavaa – eikä se anna totuudenmukaista kuvaa tutkijoiden arjesta.

Olen huomannut, että ihmisiä kiinnostaa kuulla tieteen menestystarinoiden ohella rehellistä puhetta tutkimukseen liittyvistä valinnoista, epävarmuuksista, inhimillisistä virheistä sekä tietämisen rajallisista mahdollisuuksista.

Tiede ei mene rikki, jos tieteen kipupisteistä keskustellaan avoimesti. Sen sijaan tutkimuksen laatu voi kärsiä, jos jatkuva kilpailu, julkaisupaine ja huomiohakuisuus ohjaavat liikaa tutkijoiden toimintaa.

Ristiriitaiset paineet nimittäin houkuttelevat oikopolkuihin, liioitteluun ja hutiloimiseen.

Mona Mannevuo

Kirjoittaja (siirryt toiseen palveluun) on tutkijatohtori Turun yliopiston ihmistieteiden tutkijakollegiumissa (TIAS). Hän johtaa Viestintää yli rajojen (siirryt toiseen palveluun) -hanketta, jonka yhteistyökumppanina toimii Long Play. Hän kirjoittaa kolumneja yksityishenkilönä, eivätkä hänen näkemyksensä välttämättä heijastele Turun yliopiston kantoja.

Kolumnista voi keskustella 21.10. klo 23.00 saakka.

Source Link yle.fi