Helsingin yliopiston Suomen ja Venäjän historian dosentti Antti Kujala kuvaa uutuuskirjassaan Neuvostoliiton tyranniaa Itä-Euroopassa. Samalla hän tulee kertoneeksi, miksi tänään Venäjä ja Vladimir Putin pyrkivät palauttamaan menettämänsä alueet ja nostamaan omaa ylpeyden tunnettaan – muiden ja omien kansalaistensa kustannuksella.
Kuten monet Neuvostoliitosta kirjoittaneet, Kujalakin tulee hyytävin yksityiskohdin kuvanneeksi Josif Stalinin aiheuttamat rikokset maapallollemme: rikokset ihmiskuntaa vastaan, ryöstötalouden ja moraalittoman vallanpidon. Matka Vladimir Leninin ja Stalinin ajoista kohti (Jörn Donnerin sanoin) marxilais-senilismiä tiesi älyn ja talouden romahdusta, Neuvostoliiton hajoamista, onneksi rauhanomaista. Samoin sosialismin ja alkukommunismin keinoin Putin yrittää nyt palauttaa ”suuruuden”.
Maailman vapauttaminen natseista kuvataan pidäkkeettömänä joukkoraiskauksena. Stalin antoi siihen luvan vuosisataisten valloitussotien tapaan: ei kuitenkaan ajallisesti rajallisena 24 tunnin riehumisena, vaan loputtomana ja taannehtivasti anteeksi annettuna – kuin luonnollisena rituaalina. Isä aurinkoinen sai kiitosta omiltaan, kun hän unohti armeijansa kunniattomat rikokset.
Venäjä toistaa historiaansa
Vallankumous ja Neuvostoliiton synty vapautti tsaarivallan vangitsemat, mutta täytti vankityrmät nopsaan uusilla syntisillä, ja niin vankilaitokset olivat taas täynnä. Lisätilaa tehtiin nälän, tautien ja teloitusten avulla. Vapauttaessaan natsien keskitysleirien uhreja sama toistui, osa leireistä oli pian uusiokäytössä. Lukijan on vaikea olla ajattelematta tämän päivän Ukrainan itäosista poiskuljetettuja. Vapauttamisen käsite on omalaatuisen tulkinnan uhri.
Kujalan kirja kertoo, kuinka Stalin sovjetisoi Itä-Euroopan kovin käsin. Joukkoon mahtui myös ongelmallisia maita ja niiden johtajia, jotka jarruttelivat Stalinin vallanpitoa. Saamme lukea esimerkinomaisesti kurittoman kommunismin ilmenemismuodoista ja niihin kohdistuvista ojennustoimista, panssaridiplomatiasta. Siinä Suomen yöpakkaset ja noottikriisit olivat pehmeitä, veljellisiä opastushetkiä. Me ymmärsimme pienetkin vihjeet herkin korvin, kuuliaisesti.
Neuvostoliitto on ilmiselvä siirtomaaisäntä, ei vapauden tuoja. Tuhannet junat kuljettivat ”vapautetuista”, tulevista satelliiteista pois kaiken irtoavan – tavaran ja ihmismateriaalin. Kulkujuttu kasakan tuosta ominaisuudesta on tosi. Itä-Euroopan oli selviydyttävä omin voimin, tiukan naapurin aatteellisen kurinpidon alaisuudessa.
Neuvostoliitto epäonnistui vuosikymmenten saatossa liki kaikessa. Sosialismin ja kommunismin huru-ukot tulivat todistaneeksi, että luokaton yhteiskunta oli luokkayhteiskunta. Työläisten diktatuuri oli todellisuudesta erkaantuneen pienen puolue-eliitin sadistinen leikkikenttä.
DDR:n suhteen sitä eivät suomalaiskommunistit tai vasemmistodemarit halunneet nähdä – päinvastoin: halu tukea muurivaltiota oli suuri.
Antti Kujala suorastaan piruilee: neuvostolehmä oli todellisuudessa vuohi, vuosien 1928 ja 1953 lehmien lukumäärä väheni kolmasosaan. Vilja oli ostettava kapitalistisesta lännestä. Poliisille ostettuihin Volga-autoihin oli vaihdettava moottorit.
Lievennyksiä suomettumislegendoihin
Antti Kujala käsittelee kommunismin ikeen alle joutuneiden maiden rinnalla myös sotien jälkeisen ajan Suomea. Vastoin kuin kommunistivaltaan joutuneiden Itä-Euroopan maiden kohtalon, Kujala tuo esiin Stalinin valikoivat hyötynäkökohdat. Stalin antoi tukensa J.K. Paasikivelle asettaen tämän etusijalle, SKP sai louskuttaa sivummalla kaiuttimenaan Hertta Kuusinen.
Lukijan käsitys: ehkä Stalin katsoi, että sotakorvausten kanssa yliahkerasti paiskiva Suomi oli hyödyllisempi vapaaehtoisena kuin SKP:n hyödyllisten idioottien alistamana. DDR piti 16 miljoonaista kansaansa ryhdissä yli 250 000 poliisivirkailijan voimin – kaikki poissa tuottavasta työstä. Sosialismi ja kommunismi elivät pakkotyöstä, hyötysuhde huono: laatu ja määrä kärsivät.
Kujala lieventää eräitä suomettumisen piiriin lukeutuvia käsityksiämme. Kalevi Sorsa (sd.) kokee taannehtivan synninpäästön. Kirjoittaja epäilee, ettei demareiden tuleva puheenjohtaja ja moninkertainen ministeri ollut taustoiltaan niin KGB-sidonnainen kuin on väitetty ”perusteettomia ja peräisin kylmän sodan sameista syvänteistä”. Kujala perustelee:
”Jos hän (Sorsa) olisi ollut NL:n vaikuttaja-agentti, hänen olisi puoluesihteerinä luullut edistävän nuorten sosialidemokraattien pälkäneläistä virtausta, mitä hän ei tehnyt. Muun muassa Ulf Sundqvist, Paavo Lipponen ja Erkki Tuomioja”.
Myös Suojelupoliisin roolia Kujala pehmentää laitosta tutkinutta Kimmo Rentolaa mukaillen. Supo ei pitänyt rekisteriä neuvostovastaisiksi katsotuista henkilöistä, vaan neuvostoystävällisistä kommunisteista. Pitäneeköhän ihan täysin paikkaansa? Epäilen. Silti:
”Kekkosen Suomen todellisuus oli monimuotoisempi kuin kaikkein pinnallisimmat suomettumishokemat antavat ymmärtää”.
Antti Kujala: Kuin veljet keskenään. Neuvostoliiton itäeurooppalainen imperiumi. Minerva 2024.