”Se on suurin kusetus” – Ella Junnila, 23, täräyttää suorat sanat urheilumaailman löysimmästä väitteestä

Urheilu ja politiikka eivät kuulu yhteen. Väite, jonka kuulee usein urheilumaailmassa.

Mantraa hoetaan yleensä kahdessa tilanteessa. Ensinnäkin sen kuulee katsojan suusta, jos urheilijalla on poliittinen mielipide, jota katsoja ei jaa. Kun Los Angeles Lakersin LeBron James puhui julkisesti afroamerikkalaisiin kohdistuvasta rasismista ja poliisiväkivallasta Yhdysvalloissa, konservatiivisen Fox Newsin ankkuri Laura Ingraham kehotti NBA:n supertähteä ”pitämään turpansa kiinni ja pomputtamaan palloa”.

Toiseksi mantraa hokevat urheilijat ja urheilutoimijat itse silloin, kun kakka on niin sanotusti osunut tuulettimeen. Suomessa väitteen esittäjänä kunnostautui erityisesti KHL:ssä pelannut jääkiekkoseura Jokerit. Kun seuran fanit ja media nostivat haloon pelireissusta Minskiin, jossa oli käynnissä väkivaltaisesti tukahdutettu kansannousu yksinvaltias Aljaksandr Lukashenkaa vastaan, Jokerien päävalmentaja Lauri Marjamäki loihe lausuman: ”En ole hirveästi korvaa lotkauttanut. […] Ne ovat sellaisia poliittisia juttuja, ei siihen kannata urheilua sotkea.”

Jääkiekon NHL:ssä tähtipelaaja Aleksandr Ovetshkin teki kevättalvella älyllisen takaperinkuperkeikan. Ovetshkin on tukenut julkisesti Venäjän presidenttiä Vladimir Putinia vuosikausia. Kun Putin sitten aloitti raakalaismaisen hyökkäyssodan Ukrainassa, media tivasi tietenkin Ovetshkinilta mielipidettä sotaan ja presidenttiin. Mitä teki peloton kiekkoilija, josta oli ollut ihanaa poseerata Kremlin kultaloisteessa rauhan aikana? Työnsi päänsä pensaaseen.

– Hän on presidenttini, mutta en ole mukana politiikassa. Olen urheilija, Ovetshkin sanoi.

Kaikki urheilijat eivät ole kuten Ovetshkin. Suomen parhaalla korkeushyppääjällä Ella Junnilalla on selvä mielipide väitteestä ”urheilu ja politiikka eivät kuulu yhteen”.

– Se on urheilumaailman suurin kusetus, Junnila sanoo.

– Totta kai urheilu on osa yhteiskuntaa. Niin on politiikkakin. Ne eivät välttämättä ole koko aikaa samassa polttopisteessä, mutta ne ovat samalla areenalla yhteiskunnassa.

Junnilan tulokulma urheilun yhteiskunnallisiin kysymyksiin on kiinnostava. Hän on maan eturivin urheilija, joka pitää hallussaan korkeushypyn Suomen ennätystä 196. Toisaalta hän on valtio-opin pääaineopiskelija, joka aloittaa syksyllä kolmannen vuoden Tampereen yliopistossa ja etenee hitaasti urheilu-ura edellä kohti kandidaatin tutkintoa.

23-vuotias yleisurheilija haluaa puhua Urheilulehdelle kansainvälisen urheilun ongelmista vastuullisen ja eettisen toiminnan suhteen. Jokainen otteluita, sarjoja ja arvokisoja seuraava tietää, että niitä riittää. Korruptoituneet lajipomot veivät jalkapallon MM-kisat Qatariin, jossa niitä ei voida pelata kuumuuden vuoksi kesällä ja johon ilmastoidut stadionit ovat nousseet valtavan inhimillisen hinnan kera. Tuhannet vierastyöläiset ovat kuolleet säälimättömissä olosuhteissa.

Suomalaisen jääkiekon kruununjalokivi Jokerit osallistui vuosia Kremlin johtamaan KHL-projektiin, jossa pehmeän vallankäytön keinoin edistettiin lännessä positiivista mielikuvaa autokraattisesta Venäjästä. Vasta Junnilan sukupolven kenties suurin eurooppalainen tragedia, Ukrainan sota, alkoi katkoa Putinin lonkeroita Pasilassa. Vodkasta tuli krapula.

F1 vei osakilpailun öljyrahan perässä Saudi-Arabian Jeddaan, jossa ajettiin keväällä harjoituksia samalla, kun Jemenin sisällissodan huthikapinalliset iskivät ohjuksilla öljynjalostamoon. Tapaus oli 2020-lukulaisen urheilun ruma symboli. Lentokoneilla Lähi-itään lennätetyt autot tuhlasivat luonnonvaroja ja saastuttivat kasvihuonekaasuista jo valmiiksi täyttä ilmakehää samalla, kun öljynjalostamo savusi taustalla. Kisa ajettiin normaalisti.

Ja sitten ovat urheilun identiteettipoliittiset, intersektionaaliset haasteet, jotka liittyvät sukupuoleen, seksuaalisuuteen ja rasismiin. On pohjoisamerikkalaisen jääkiekon paljastukset miehiin ja naisiin kohdistuneista seksuaalirikoksista, joissa miespuoliset valmentajat ja urheilijat ovat olleet empaattisesti kykenemättömiä ymmärtämään uhrinsa ihmisarvoa. On valtiojohtoiset dopingohjelmat ja voitontavoittelu kaikin keinoin.

Listaa kirjoittaessakin masentuu.

Junnila ei haluaisi masentua tai kyynistyä. Hän haluaa muuttaa maailmaa. Mutta ennen kuin hän kertoo, mistä valtavaa ongelmavyyhtiä voisi edes hieman lähteä purkamaan, pitää tehdä selväksi yksi asia. Palaamme alun väitteeseen.

– Pitäisi aloittaa siitä, että kansainvälisesti tunnustetaan, että urheilu on osa yhteiskuntaa. Jos perusasia kielletään, on tosi vaikeaa alkaa työstämään mitään, Junnila sanoo.

Kun perusajatus ensin hyväksytään, voidaan siirtyä vaiheeseen kaksi. Yhteiskunnassa kaikilla tahoilla on arvoja. Kansainvälisen urheiluyhteisön olisi korkea aika pysähtyä miettimään, mitkä sen arvot ovat.

– Kun arvot on määritelty, meidän pitää kysyä, miten me käytännössä toteutamme niitä, Junnila kommentoi.

Kun yhteisö pääsee arvojen määrittelyvaiheeseen, Junnilalla on toive, mitä ne pitäisivät sisällään.

– Toivoisin, että ihmisarvot olisivat yksi perusarvo. Urheilu voi olla todella positiivinen ja voimaannuttava tekijä maailmassa. Sillä pitäisi kuitenkin edistää myös ihmisoikeuksia, jotka ovat laaja käsite. Yleensä niihin sisältyy yhdenvertaisuus ja tasa-arvo, sekä palkka ja elinympäristö, joiden avulla pystyy elämään, hän sanoo.

”

Pitäisi aloittaa siitä, että kansainvälisesti tunnustetaan, että urheilu on osa yhteiskuntaa.

Koska kansainvälinen urheiluyhteisö ei ole määritellyt arvojaan eikä siten voinut puolustaa niitä, on päässyt käymään kiusallisesti. Muut ovat alkaneet markkinoida omia arvojaan urheilun kautta. Nationalismi ja kapitalismi ovat kietoutuneet urheilun ympärille aina. Ei kisoja ilman Porilaisten marssia ja Coca-Colaa. 2000-luvulla urheilusta on tullut enenevissä määrin foorumi, jolla ikään kuin tasavertaisina tapoina järjestää yhteiskunta esiintyvät demokraattinen ja ei-demokraattinen maailmankäsitys.

Puhutaan ”sport washingista” eli urheilun valkopesusta. Pekingin olympialaiset ja Qatarin jalkapallon MM-kisat ovat mainoksia, joilla harvojen hallitsemat valtiot näyttävät maastaan positiivista kuvaa. Ikävät ihmisoikeusloukkaukset lakaistaan muutamaksi viikoksi maton alle. Uiguuri päästetään sytyttämään olympiatuli. Kansa taputtaa.

Valkopesu raivostuttaa Junnilaa.

– Minua loukkaa aina ihan hirveästi, kun urheilua käytetään poliittisiin intresseihin, hän sanoo.

Yleisurheilu on aina ollut osa Junnilan elämää. Hänen äitinsä Ringa Ropo oli yksi Suomen tunnetuimmista yleisurheilutähdistä, joka pitää yhä hallussaan pituushypyn SE:tä 685. Junnila on löytänyt urheilusta puolisonsa ja valmentajansa Mikko Rummukaisen. Hän on kokenut kentillä ja areenoilla elämäänsä muuttaneita ja suunnanneita tunteita, kuten karvaan pettymyksen Eugenen MM-kisoissa hyppäämisen katkettua karsintaan.

Urheilu on hänen kuplansa ja maailmansa.

– Tuntuu ihan hirveän pahalta, kun minulle äärimmäisen rakasta juttua käytetään edistämään jonkun omaa agendaa. Että täällä meidän valtiomme kisoissa urheilijoilla on kivaa ja me pääsemme poseeraamaan heidän kanssaan. Se on riipivää. Tekee aina pahaa, kun urheilua käytetään lyömäaseena jotain muuta vastaan.

Junnila törmäsi hyvin nuorena tilanteeseen, jossa toinen taho poseerasi hänen kustannuksellaan. Hän hyppäsi kesällä 2019 Suomen ennätyksen 195 ja pääsi MM-kisoihin. Ne olivat 19-vuotiaalle unelmien täyttymys ja valtava saavutus koko uran kannalta. Kisat järjestettiin Qatarin Dohassa.

Ihmisoikeusjärjestö Amnestyn mukaan Qatar rajoittaa mielipiteen- ja lehdistönvapautta sekä sortaa naisten oikeuksia. Homoseksuaalisuudesta voi saada vuosien vankeusrangaistuksen. Kuolemantuomio on käytössä.

Tosi kiva paikka lähteä hyppäämään uran toisiin aikuisten arvokisoihin.

Junnila lähti ja päätyi median eteen.

– Kysymys tuli sitten minulle! Että mitä mieltä minä olen. Muistan antaneeni lausunnon, että olin 15-vuotias, kun Qatarin kisoista päätettiin. Minulla ei ole ollut silloin minkäänlaisia vaikutusmahdollisuuksia, hän sanoo.

”

Minun suuri vastarintani Dohassa oli, että pidin jaloissani sateenkaarisukkia.

Nuori hyppääjä päätyi urheaan mutta banaaliin ratkaisuun. Yleisurheilijat allekirjoittavat ennen arvokisoja paperin, jossa he sitoutuvat olemaan kritisoimatta kisaisäntiä. Toisin sanoen sopimuksella rajoitetaan kilpailijoiden sananvapautta. Sopimus jätti vain yhden porsaanreiän.

– Meillä sai olla omat sukat. Minun suuri vastarintani Dohassa oli, että pidin jaloissani sateenkaarisukkia, Junnila sanoo.

Sateenkaari on seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen symboli.

Dohassa 2019 median edessä Junnila oivalsi asian, joka on hänen ydinviestinsä tänään. Urheilija jätetään yksin ja voimattomaksi eettis-vastuullisten kysymysten kanssa. Ne, joilla vastuu oikeasti on, pääsevät kuin koira veräjästä. Se on väärin.

Kun arvokisoja jaetaan eri maihin, prosessit ovat pitkiä ja niihin osallistuvat monet tahot kansainvälisistä instituutioista maanosien ja maiden omiin liittoihin.

– Ihan jonon viimeisenä on urheilija, jonka pitäisi sitten kantaa vastuu päätöksistä, joita isot organisaatiot ovat tehneet ennen sitä. Organisaatiot, jotka pystyvät puhtaasti määrittelemään, missä me voimme harjoittaa ammattiamme, Junnila kommentoi.

– On ihan kohtuutonta, että esimerkiksi päätös kisoihin lähtemisestä vieritetään yksittäisen urheilijan päälle. Kritiikki pitää ohjata suoraan tahoille, jotka ovat päätöksen tehneet.

Prosessia pitäisi hyppääjän mielestä muuttaa jo alkupäästä, kauan ennen kuin urheilijat on rahdattu verentahrimiin kilpailuihin. Urheilijat pitäisi Junnilasta saada mukaan päätöksentekoon.

”

Puhumalla maailma muuttuu. Jos kaikki ajattelevat hiljaa, se ei muuta mitään.

Hän on jo osaltaan aloittanut muutoksen. Junnila oli tämän vuoden alussa perustamassa Yleisurheilijat ry:tä, joka on suomalaisten maajoukkuetason urheilijoiden yhdistys. Yhdistys on kanava, jonka kautta yleisurheilijat saavat viestiään eteenpäin ensisijaisesti lähimpään sidosryhmäänsä Suomen Urheiluliittoon ja esimerkiksi sen eettiseen valiokuntaan, jonka puheenjohtajana on Junnilan äiti Ropo. Koska yhdistyksellä on edustus Sulin elimissä, se voi liiton kautta pyrkiä vaikuttamaan myös Euroopan ja maailman tasolle.

– Puhumalla maailma muuttuu. Jos kaikki ajattelevat hiljaa, se ei muuta mitään.

Junnila on yhdistyksen hallituksen ensimmäinen puheenjohtaja. Ry:n ensimmäinen suuri hanke oli jäsenistön arvovalinta, turvallisen tilan projekti. Projektissa määriteltiin urheilijoiden oikeudet ja luotiin yhteydenottolomake, jonka kautta urheilijat voivat kertoa kokemistaan ja havaitsemistaan epäkohdista kentällä. Tavoitteena on, että suomalainen yleisurheilu olisi turvallinen tila kaikille urheilijoille.

– Yleisurheilijat ry on tapa, jolla pääsemme vaikuttamaan nyt. Isompi porukka saa enemmän vaikutusta aikaan kuin yksittäinen urheilija, Junnila sanoo.

Yhdistys on ensimmäinen askel korkeushyppääjän visioimalla tiellä, jolla urheilijat pääsevät päättämään lähtökohdista ja rajoista, joiden sisällä urheilu tapahtuu. Siis taklaamaan niitä ongelmia ja epäkohtia, joita jutun alussa lueteltiin. Yleisurheilijat ry:n idean voisi nimittäin skaalata kansainväliseksi.

Tällä hetkellä yksittäisen urheilija matka päättäviin pöytiin on todella pitkä. Jos haluaisi vaikka Euroopan yleisurheiluliiton urheilijavaliokuntaan, ei ainoastaan pitäisi olla pätevä poliitikko. Pitäisi olla myös äärimmäisen hyvä urheilija.

– Minun mielestäni tämä pitäisi hoitaa niin, että kaikissa Euroopan maissa olisi samanlainen järjestö kuin meillä. Kun Euroopan Yleisurheilijat ry löytyisi ja sinne päästäisiin viemään edustusta, niin se toivon mukaan veisi viestiä eteenpäin, Junnila visioi.

Visio on kunnianhimoinen. Varsinkin kun tietää, miten suhmuraisia, kankeita ja sisäisesti ristiriitaisia isot urheiluorganisaatiot ovat. Sen tietää Junnilakin.

– Matka on pitkä, hän sanoo.

Junnila on samanaikaisesti loistava ja vaikea haastateltava. Toisaalta hänen kanssaan voi puhua muistakin asioista kuin korkeushypyn tekniikasta, joka tosin on aihe, jota hän rakastaa. Toisaalta hän on toimittajalle liian fiksu. Hän ei halua jyrähtää mielipidettä, jonka perusteita hän ei pysty aukottomasti argumentoimaan ja jonka pohjalla voi vaikuttaa irrationaalinen tunne. Juuri sellaisilla jyrähdyksillä myydään lehtiä ja juttuja.

Yritetty on. Tokion olympialaisissa Junnila kieltäytyi kommentoimasta poliittisia kysymyksiä, joita hänelle esitettiin siksi, että hän on politiikan tutkimuksen opiskelija. Urheilulehtikin sortuu samaan tekoon, jota hän aiemmin haastattelussa on kritisoinut. Penäämme yksittäiseltä urheilijalta vastausta isoihin rakenteellisiin ongelmiin. Miten urheilun ilmastokuormitusta voisi keventää? Mikä on vähemmistöjen asema suomalaisilla yleisurheilukentillä? Kannattaisi kysyä asiantuntijalta, Junnila kehottaa.

Kokeillaan vielä kerran. Viimeinen kysymys on kiinnostavin ja vaikein. Sitä Junnila pohtii pitkään hiljaa, väistelee hieman ja antaa sitten itselleen tyypillisen, punnitun ja älykkään vastauksen.

Kysymyksen tausta on seuraava. Venäjä on ollut urheilumaailman kipukohta koko Junnilan uran ajan. Sotshin olympialaisten dopingskandaalista käynnistyi saaga, jonka päätepisteeseen ei olla vielä edes päästy. Venäläisurheilijat ovat milloin olleet täyspannassa, milloin kilpailleet neutraalin lipun alla.

Sitten alkoi Ukrainan sota ja venäläiset suljettiin kansainvälisistä kisoista. Korkeushypyssä tilanne on ollut erityisen tulehtunut. Lajin kirkkaimpiin tähtiin kuuluu kolme lahjakasta ukrainalaishyppääjää, Julija Levtshenko, Iryna Herashtshenko ja Jaroslava Mahutshih.

Kolmikosta kaksi ensimmäistä kilpaili kesällä Paavo Nurmen kisoissa. Levtshenko oli Ilta-Sanomien haastattelussa lähes kyynelissä, kun Turun kisaisäntä oli näyttänyt valotaululla viestejä, joissa luki ”Slava Ukraini” eli ”Kunnia Ukrainalle”.

Aiemmin kesällä Levtshenko kävi kiivasta sananvaihtoa venäläishyppääjä Marija Lasitskenen kanssa. Lasitskene oli yrittänyt sosiaalisessa mediassa lobata Olympiakomiteaa, jotta se päästäisi venäläisurheilijat kilpailemaan.

Viimeinen kysymys kuuluu: onko Ella Junnila valmis kilpailemaan vielä joskus venäläisiä vastaan korkeushypyssä?

Vastaus tiivistää käydyn keskustelun ja luo samalla tyhjentävän metaforan.

– Toivon, että sellainen päivä tulee. Mutta se ei ole minusta kiinni, Junnila sanoo.

– Olen uskonut aina siihen, että urheilussa on tietyt säännöt, joilla pelataan. Olen tiennyt, että kolmannesta pudotuksesta peli loppuu ja suoritusaikaa on minuutti. Valkoinen ja punainen lippu määrittävät sen, miten kävi. Ne ovat sääntöjä, joihin uskon. En ole elämässäni tilanteessa, jossa voisin sääntöjä määrittää, vaikka olisin niistä mitä mieltä tahansa. Jos haluan kilpailla, minun täytyy noudattaa niitä. Kun olen urheilukentällä, luotan siihen, että kaikki muutkin pelaavat samoilla säännöillä.

Valtio-oppi ja urheilun salat erikseen

Ella Junnila kertoo pitävänsä ”ihan hirveästi” valtio-opin opiskelusta. Ennen haastattelua hän on juuri palauttanut esseen, joka käsitteli Niccolo Machiavellin klassikkoa Ruhtinas (1513). Renessanssin aikaan kirjoitettu teos on hallitsijoille tarkoitettu ohjekirja, joka on omistettu Lorenzo de’ Medicille. De’ Medici hallitsi Firenzeä vuodet 1513–19. Macchiavelli oli kirjoittamisen aikaan maanpaossa, koska häntä epäiltiin salaliitosta.

– Oli todella mielenkiintoista päästä käsittelemään esseessä sitä, että vaikka teos on 500 vuotta vanha ja tehty tosi erilaiseen yhteiskuntaan, niin kirjasta löytyy siitä huolimatta tosi hyviä ohjeita ja neuvoja nyky-yhteiskuntaan ja päättäjille. Myös äänestäjät voivat oppia teoksesta vallan luonteesta, Junnila sanoo.

Hän sanoo ihastuneensa valtio-opissa viime aikoina klassikoiden ohella isoihin, perustavanlaatuisiin kysymyksiin.

– Olen kiinnostunut siitä, mistä valtio koostuu ja ketä ja mitä sen pitää palvella.

”

Valtio-oppi on pääaineeni, ei kansainvälinen politiikka. Ne menevät välillä toimittajilla sekaisin.

Machiavelli ja vallan luonne eivät perinteisesti ole asioita, joista urheilukentillä rupatellaan. Se ei Junnilaa haittaa, sillä hän pyrkii pitämään urheilija- ja opiskelijaminänsä erossa toisistaan.

– Saan olla urheilukentällä Ella Junnila, korkeushyppääjä, joka kertoo, että missä ovat tekniset haasteet ja miten treenit ovat menneet. Samaan aikaan kun pöllähdän luentosaliin ja lähden väittämään vastaan luennoitsijalle, että ”ei tämä näin mene”, niin ei urheilija liu’u sinne ollenkaan, vaan saan olla vuonna 2020 aloittanut opiskelija, joka painaa kohti kandia pikku hiljaa.

SE-nainen on kotikaupungissaan Tampereella tunnistettava henkilö. Nimi on jäänyt mieleen myös politiikan tutkimuksen laitoksella.

– Valtio-oppi on pääaineeni, ei kansainvälinen politiikka. Ne menevät välillä toimittajilla sekaisin. Ei ole kerran tai kaksi, kun pari eri luennoitsijaa on laittanut minulle sähköpostia, että ”lehdessä luki, että vaihdat kansainväliseen politiikkaan!”.