Olen tutkinut sotaa pitkään ja elänyt sen keskellä Lähi-idässä. Tällä kokemuksella uskallan sanoa, että mitä enemmän sodasta ymmärtää, sitä vähemmän sitä haluaa.
Sotapuhe niin idässä kuin lännessäkin on lisääntynyt ja koventunut tasolle, jota ei tällä vuosituhannella ole totuttu näkemään. Esimerkiksi Kreml myönsi juuri ensimmäistä kertaa julkisesti Venäjän käyvän sotaa Ukrainassa.
Kremlin oma narratiivi muuttui. Tätä ensisijaisesti sisäpoliittista viestiä on pidettävä merkittävänä suunnanmuutoksena, jonka tarkoitus on muun muassa oikeuttaa seuraava laaja mobilisaatio. Kyse on Venäjän sotatoimien voimistamisesta Ukrainassa sekä niitä perustelevan läntisen uhkakuvan vahvistamisesta Venäjällä.
Länsimaissa on puolestaan viime päivinä puhututtanut Yhdysvaltalaisen ajatushautomon Institute for the Study of Warin arvio siitä, että Venäjä valmistautuu sotaan Natoa vastaan. Venäjä on jo aikoja sitten siirtynyt sotatalouteen ja on uudelleenrakentanut armeijaansa jo pitkään. Ajatushautomon mukaan Venäjä ei todennäköisesti halua käydä sotaa Nato-maita vastaan juuri nyt, mutta aiemmin arvioitua ennemmin. Sodasta ja sotaan varautumisesta on poikkeuksellisin tavoin puhuttu viime aikoina myös muun muassa Saksassa, Iso-Britanniassa ja Ruotsissa. Näissä, samoin kuin monessa muussa maassa, puheella on pyritty perustelemaan tulevia poliittisia päätöksiä, joilla puolustuskykyä on tarkoitus jälleen parantaa.
Vielä muutama vuosi sitten tällainen puhe olisi monelle meistä tuntunut hyvin kaukaiselta. Nyt siitä on tullut arkipäivää. Kansanedustajana ja Puolustusvaliokunnan jäsenenä saan paljon viestejä, joissa kysytään mitä tästä kaikesta tulisi ajatella – onko meillä Suomessa syytä olla huolissaan?
Paniikkiin ei ole syytä, mutta realisti on hyvä olla. Elämme poikkeuksellista aikaa, ja tosiasia on että turvallisuusympäristömme tulee muuttumaan epävakaammaksi ennen rauhallisempia aikoja. Luvassa on myrskyä ennen tyyntä.
Turvallisuus syntyy teoista. Tässä tilanteessa voimme tehdä neljä konkreettisia asiaa:
1. Sodasta on syytä puhua ja uutisoida maltilla. Sota on hyvin vahva sana ja aiheellisesti herättää huolta. Venäjän hybriditoimissa informaatiovaikuttamisella on keskeinen sijansa, ja sen yhtenä tarkoituksena on luoda turvattomuuden tunnetta ja hämmentää. Venäjän sota-narratiivia ei tule liiaksi toistaa.
2. Venäjän suhteen on ymmärrettävä, että mitä paremmin sotaan varautuu, sitä paremmat edellytykset ovat myös rauhalle. Aika on sellainen, että varautumiseen on panostettava, myös ikävimmän uhkaskenaarion varalle. Venäjälläkin tiedostetaan suomalaisten hyvä puolustuskyky ja korkea maanpuolustustahto, Suomen Nato-jäsenyys ja puolustusyhteistyösopimuksemme Yhdysvaltojen kanssa sekä ennen kaikkea yhteiskuntamme kriisinkestävyys. Suomi on sitkeä ja sisukas maa. Siitä on nyt pidettävä huoli, ja sitä on vahvistettava entisestään.
3. Euroopassa aletaan ymmärtää varautumisen merkitys, mutta kehitys on edelleen liian hidasta. Moni maa on kylmän sodan jälkeen antanut puolustuksensa rapistua, ja nyt sitä rakennetaan kiireellä uudestaan – kuten esimerkiksi Ruotsissa nähdään. Suomen kaltaisten eurooppalaisten rajavaltioiden etu on, että Eurooppa mantereena olisi puolustuksensa osalta omavaraisempi kaikilla osa-alueilla (kuten puolustuspolitiikka, puolustusteollisuus ja materiaaliomavaraisuus). Silloin Yhdysvaltojen presidentinvaalit jäisivät rapakon sille puolen, eikä niitä turhaan tarvitsisi täällä jännittää.
4. Tuki Ukrainalle ja Ukrainan sodan lopputulos on kriittinen. Siitä riippuu pitkälti miltä Euroopan – ja Suomen – tulevaisuus tulee näyttämään. Jos Ukraina häviäisi, olisi Euroopalla edessään aivan uudenlainen geopoliittinen tilanne. Ukrainan sodan lopputuloksen merkitystä ei voi liiaksi korostaa, ja tämä tulisi joka puolella Eurooppa viimeistään nyt ymmärtää.
Puheilla on vaikutusta, mutta vielä enemmän vaikutusta on teoilla. Tulevaisuuden uskoa luodaan ennen kaikkea konkreettisilla toimilla, ja niiden aika on nyt. Silloin – hyvin meidän käy.