Joensuu
– Olen minä välillä miettinyt, että miten minusta on tullut urheilija, naurahtaa Kristiina Halonen leveästi hymyillen.
400 metrin aidoissa sekä MM- että EM-paikan tänä kesänä napannut 24-vuotias juoksija haaveili lapsena aivan muusta kuin huippu-urheilijan urasta. Halosen suuri unelma oli tulla lääkäriksi.
– Se on ollut unelma, ja vielä lukiossakin sitä lääkärin uraa mietti, kun opiskelin kaikki fysiikat, kemiat ja matikat.
Vielä poikkeuksellisemman Halosen taustasta tekee se, ettei hänen perheessään ole mainittavaa urheilutaustaa. Yleisurheilu oli Halosen lapsuudessa hauska harrastus, jonka pariin perhekään ei juoksijanalkua erityisellä totisuudella puskenut.
– En tule sellaisesta urheiluperheestä. Emme ole urheilleet vanhempien kanssa, eivätkä he ole olleet urheilussani mukana muuta kuin taloudellisesti. Eivät he ole kisoja kierrelleet, tai ole ylipäätään urheiluintohimoisia ihmisiä, Halonen kertaa taustojaan.
Halosen urheilu-uran moottorina on sen sijaan jo teinivuosista lähtien toiminut valmentaja Petri Ruotsalainen.
– Ilman Petriä en olisi tässä. Hän on polttanut kesälomansa leireihini ja vienyt minut kisoihin siihen asti kun täytin 18 ja sain oman auton. Hän on laittanut ihan valtavasti tunteja siihen, Halonen kiittelee.
Lukioikäisenä Halonen teki päätöksen jättää aikeet lääkärinopinnoista hyllylle odottelemaan ja päätti panostaa täysillä urheilu-uraan.
Aikaa siinä meni, mutta viime kuukausina sitkeälle omistautumiselle on tullut vastinetta suorastaan häkellyttävällä tahdilla. Vielä kesäkuun alkaessa Halosen ulkorataennätys oli 58,41. Kesäkuun lopulla ennätys kirjattiin lukemiin 56,76, ja palkintona Halosen syliin tipahti lippu Eugenen MM-kisoihin. Siellä ennätys parani vielä lukemiin 56,68.
Täysin puskista MM-kisapaikkaan tarrannutta Halosta tituleerattiin useissa yhteyksissä Suomen MM-joukkueen tuntemattomimmaksi urheilijaksi. Elokuun EM-kisoissa tuo titteli menee jo toiseen osoitteeseen: Müncheniin Suomi lähtee historiallisen suurella noin 70 urheilijan joukolla.
Isoon kisakatraaseen mahtuu toki monen tason urheilijoita, ja sen mukana ikiaikainen keskustelu ”kisaturistien” lähettämisestä maailmalle karsiutumaan nostanee taas päätään. Twitterissä kärkkäästi ilmiöön kantaa ottanutta Halosta puheenaihe naurattaa.
– Itselleni se on ihan hauskaa, osaan ottaa sen huumorilla. Siinä on oma viihdearvonsa. Pitäähän mielensäpahoittajillekin antaa jotakin, mistä valittaa. Muuten heidän elämänsä olisi vähän tylsää, Halonen täräyttää terveiset kritisoijille.
– Osa tuntuu ajattelevan, että ei voi urheilla, ellei ole maailmanmestari.
Halonen kyllä ymmärtää, mistä vähättelevät puheet johtuvat. Jos käsitys urheilijan urasta perustuu minuutin mittaisen arvokisasuorituksen näkemiseen tv:stä, on vuosien kovasta työstä seurannut arvokisaedustus helppo nähdä turhanpäiväisenä haihatteluna parempien urheilijoiden seassa.
– Usein se liittyy siihen, että aliarvioidaan millaista se huippu-urheilu on ja mitä se vaatii arjessa. Toisaalta, eipä sillä ole mitään väliä, mitä muut ajattelee. Tätähän tekee intohimosta, ihan sama mitä muut on mieltä, Halonen sanoo.
Kristiina Halonen tositoimissa Eugenen MM-kisoissa.
Sitä intohimoa on lappeenrantalaisen kohdalla vuosien varrella koeteltu. Lukuisat jalkavammat ja sitkeät rasitusmurtumat ovat pitäneet Halosen pitkiä aikoja poissa juoksuradoilta. Kuluja on kertynyt enemmän kuin hyviä kellotuksia, ja Halonen on saanut tottua kuuntelemaan vinkkejä, joiden mukaan saattaisi olla aika kokeilla huippu-urheilun sijaan jotain muuta.
– Vuonna 2016 minulla oli paha säären rasitusvamma, joka kiusasi vuoden ajan. Kuulin monesti silloin, että eikös sitä maailmaa voi ihan kävellenkin talsia, että eihän sitä nyt tarvitse kilpailla. On elämässä muitakin mahdollisuuksia ja ovia. On totta kai, mutta ei mikään ollut niin suurella intohimolla omassa sydämessä kuin urheilu, Halonen sanoo.
Kun tulostaso junnasi loukkaantumisten takia vuosikausia paikallaan ja kansallinen kärkikin pinkoi eri sekuntiluvuilla, oli Halosen urheilijaidentiteetti koetuksella. Vaikeiden vuosien aikana Halonen opiskeli diplomi-insinööriksi, ja tuttavia tuntui kiinnostavan enemmän opiskelukuulumiset kuin aitajuoksu.
– Ihmiset eivät ole nähneet minua urheilijana, ja sen takia on ollut vaikea itsekin esittäytyä muille ihmisille urheilijana. Se on identiteetti, josta helposti ajatellaan, että eihän se ammatti ole, eikä sillä voi tienata. Ajatellaan, että ei siihen treenaamiseen niin paljon aikaa mene, että ne treenit voi tehdä aina työpäivän päälle.
Myös taloudellisesti pitkät vuodet loukkaantuneena ovat olleet haastavia.
– En uskalla edes sanoa ääneen niitä summia, joita on mennyt itsensä hoitamiseen terveeksi. Kaikista leikkauksista ja magneettikuvista suurin osa on tullut ihan omasta pussista, Halonen kertaa.
– Ne säästöt, jotka pikku-Kristiina oli tehnyt tulevaisuuden urheilu-uraa varten, ovat paljolti palaneet noihin terveydellisiin kuluihin, koska kaikki ei mene vakuutuksesta läpi. Se on aika karua.
Tarina säästönsä urheilu-uran pitimiksi loppuun kuluttavasta yleisurheilijasta ei ole Suomessa harvinaista kuultavaa.
– Onhan se karua, että Suomessa yleisurheilijan suurin sponsori on melkein Kela, opintolaina ja opintotuki. Niiden varassa moni urheilee, ja niin olen itsekin totta kai tehnyt, Halonen sanoo.
Toisaalta nuori urheilija myös tiedostaa avustuskeskustelun realiteetit ja tiivistää ne rempseään tyyliinsä.
– Niinhän jokainen urheilija kuuluttaa että lisää rahaa pitäisi saada, ihan sama on se sitten yleisurheilija tai joukkueurheilija. En usko, että siinä on mitään tyytyväisyyden pistettä, milloin joku tietty rahasumma kelpaa.
Viime kuukausina Halosen ura on ollut sellaisessa nousukiidossa, että häntä itseäänkin pistää huimaamaan. Ihmenousun häkellyttävyyttä kuvaa hyvin se, että ennen Joensuun Kalevan kisoissa viikonloppuna tullutta SM-kultaa hänellä ei ollut vielä aikuisten SM-tasolla yhtäkään mitalia.
Tasonnousu maistuu makealta.
– Valtavan tyytyväinen olen, ja onhan tästä hämmästynytkin. Vaikka samalla olen tiennyt, että pystyn tällaiseen, Halonen pohtii.
– Valmentajani on sanonut monta kertaa, että onhan tämä vähän kuin satua, joka vain jatkuu ja jatkuu.
Enää Halosen ei myöskään tarvitse arpoa, esittelisikö itsensä urheilijana vaiko ei.
– On tullut semmoinen näyttämisen halu, että perkule, en minä enää jaksa pyydellä anteeksi että olen urheilija. Nyt olen uskaltanut sanoa, että minä olen urheilija, ja juoksen ammattimaisesti 400 metrin aitoja.
EM-kisoissa Halonen unelmoi paikasta välieriin. Se vaatisi todennäköisesti jälleen selkeää parannusta omaan ennätykseen – eli satutarinan jatkoa. Tärkeämpää pitkässä juoksussa on kuitenkin, että perustason paraneminen jatkuu vakaata vauhtia.
– En ole katunut sitä missään kohtaa, että en lähtenyt lääkäriksi. Toivottavasti tämä urheilu-ura lähtee etiäpäin. Matka on vielä pitkä ja töitä riittää, Halonen päättää.