Tutkija: ihmisten sarvet ja hännät kalliotaiteessa ovat kuvia todellisista tuntemuksista, jotka ovat meille tuttuja edelleen
Yhtenä päivänä juostessaan hakemaan lastaan päivähoidosta taiteentutkija Mikko Ijäs oivalsi, mistä hänen kannatti tehdä väitöskirjansa, ja sillä oli paljonkin tekemistä juoksemisen kanssa.
Varhaisen kalliotaiteen teriantropiaa, jossa hahmot ovat osin ihmisiä, osin eläimiä, on totuttu ajattelemaan šamanistisena kuvastona. Mutta entäpä jos kuvien taustalla olikin alkujaan jotakin suorastaan arkista?
– Usein sellaisissakin kuvissa, jotka on helppo tulkita metsästykseksi, ihmiset ovat muuttuneet osittain eläimiksi. Heillä on kavioita ja sarvia ja häntiä. Tai antiloopilla voi olla ihmisen takajalat. Täysin realistisetkin metsästyskuvat sisältävät tällaisia ulottuvuuksia lähes kaikkialla maailmassa, Ijäs kertoo.
Ennen kuin ihmisillä oli vipukeihäitä tai muita pitkän kantaman aseita, suurta saalista oli mahdollista saada vain juoksemalla sen perässä. Kun eläin kuukahti lämpöhalvaukseen, siitä saattoi tehdä selvää lähietäisyydeltä.
Pitkiä matkoja juoksevat tietävät, miten uupumus lopulta muuttaa tajunnantilaa ja herättää voimakkaan tunteen yhteydestä ympäristöön, jopa suoranaista euforiaa. Sille on nimikin, ”runner’s high”, jolle on soviteltu suomennosta ”juoksijan taivas”.
Ijäs etsi väsytysmetsästyksen, metsästäjien muuntuneiden tajunnantilojen ja kalliomaalausten yhteyttä väitöskirjassaan ja on jatkanut tutkimuksia artikkelissa, joka on juuri julkaistu Liverpoolin yliopiston Hunter Gatherer Research -lehdessä.
Euroopan vanhin esittävä taide on samalta ajalta kuin maanosamme ensimmäiset nykyihmiset, 35 000–45 000 vuoden takaa. Esittävän taiteen voi päätellä versoneen jo Afrikassa, sillä yhtä vanhaa tai hieman vanhempa kuvastoa tai viitteitä on löydetty eri puolilta maailmaa Homo sapiensin levittäytymisreittien varrelta.
Syntyivätkö eläinten ja niiden jälkien kuvat symboliikkana, jolla pyrittiin takaamaan jahtionni ja saaliin lisääntyminen? Metsästysmagiateoria on kalliotaiteen vanhin tulkintamalli. Ijäksen tutkimusten mukaan varhaisten kalliotaiteilijoiden motiivit olivat jokapäiväisempiä.
– Luultavasti heidän taiteessaan on tiedostettuja näkemyksiä siitä, miltä heistä oikeasti oli metsästäessään näyttänyt ja tuntunut, Ijäs sanoo.
Hänen mukaansa on mahdollista, että kallioon on kuvattu myös sellaista, joka tuntui todelta mutta jota oli vaikea kuvailla puheella, ja myöhemmin samaan on pyritty tanssin tai huumaavien aineiden avulla.
Vaikka šamanismi varmasti selittää kalliotaiteen teriantropista kuvastoa, selitys ei Ijäksen mielestä riitä kantamaan aikojen alkuun asti.
– Emme tiedä, kuinka kauan šamanismia on ollut, mutta väsytysmetsästystä oli ehkä jo kaksi miljoonaa vuotta sitten. Sen vaikutukset saattoivat olla varhainen sysäys riitteihin, joissa tajunnantiloja muutettiin tarkoituksella.
Juokseminen teki meistä ihmisiä, ainakin anatomisessa mielessä.
Dennis Bramble
Tämän vuosituhannen alussa Nature-lehdessä julkaistiin Utah’n yliopiston biologian professorin Dennis Bramblen ja Harvardin yliopiston antropologian professorin Daniel Liebermanin tutkimus Homo-suvun varhaisten lajien anatomisista muutoksista, jotka mahdollistivat juoksemisen.
Uusi taito oli ratkaiseva käänne ihmislajien historiassa.
Pikajuoksijaksi evoluutio ei ihmistä muokannut mutta pitkien matkojen sitkeäksi jolkottelijaksi kyllä – tai peräänantamattomiksi hiihtäjiksi, kuten lumisilta seuduilta löytyneet kalliokuvat kertovat.
Ihminen on eläimeksi hidas ja hentoinen mutta kestävä, joten isoja saaliseläimiä kyettiin väsytysmetsästämään niin Afrikan paahteessa kuin Keski-Euroopassa jääkauden kylmyydessä.
– Jos pannaan eläimet juoksumatolle, niin ihminen on kaikkein kestävin, sanoo Mikko Ijäs.
Väsytysmetsästyksen idea oli avautunut yhdysvaltalaiselle antropologille Grover Krantzille 1960-luvulla hänen ihmetellessään, miten kummassa varhaiset ihmiset saivat syödäkseen lihaa, kun arkeologit löysivät heidän jäljiltään vain teurastukseen sopivia työkaluja. Jo hän arveli vastauksen piilevän ihmisten anatomiassa.
Bramble ja Liberman vertasivat sukumme varhaisen edustajan Homo erectuksen eli pystyihmisen juoksijanominaisuuksia aiemmin eläneeseen Australopithecus afarensisiin. Fossiililöytöjen perusteella erot kehittyivät pari miljoonaa vuotta sitten.
Utah’n yliopiston sivulla julkaistussa kuvassa nimetään eroja päästä varpaisiin.
Nilkan pitkä akillesjänne antaa joustoa askeleeseen. Jalan kaari vaimentaa askeleen iskua. Muhkeat pakaralihakset pitävät juoksijaa tasapainossa, kuten leveät hartiatkin, koska ne helpottavat käsivarsien heiluttamista. Kasvot ovat pienet ja pään paino takana, mikä tasapainottaa päätä juostessa.
Eduksemme koituivat myös karvattomuus ja muita eläimiä runsaampi hikoilu, sillä ne viilentävät juoksijaa.
Juoksemalla ihminen alkoi sekä saada kiinni saaliseläimiä että ehtiä petojen hylkäämille haaskoille ennen muita ottajia. Krugerin luonnonpuistossa Etelä-Afrikassa hyeenojen on todettu ennättävän leijonan jättämälle haaskalle puolessa tunnissa.
Saaliin liha, luuydin ja aivot olivat arvokasta proteiinia, joka vauhditti ihmisen lajikehitystä. Ihmisen aivojen kasvun on todettu nopeutuneen juuri kaksi miljoonaa vuotta sitten. Syynä on pidetty liharavintoa. Viime vuonna julkaistu, Ylessäkin uutisoitu tutkimus kuitenkin kyseenalaisti sen käsityksen, etteivät aiemmat ihmislajit olleet päässeet lihan makuun.
Ijäksen mielestä pelkästään proteiinin ja rasvan lisääntyminen ruokavaliossa ei voi selittää aivojen kasvua. Asiaa voi katsoa myös toisesta suunnasta: paremman ravinnon hankintaan tarvittiin isompia aivoja.
–Jokin muutos esihistoriassamme on vaatinut lisää aivotyötä. Monimutkaista päättelykykyä vaativa saaliin jäljittäminen voisi osaltaan selvittää tämän yhtälön kognitiivisen elementin.
Mikko Ijäs kuvaa Helsingin yliopistossa jatkamissaan tutkimuksissa väsytysmetsästyksen muuntamien tajunnantilojen merkitystä ihmislajin aivojen koolle, rikkaalle mielikuvitusmaailmalle sekä kuvataiteen synnylle eli psykologista yhteyttä symbolisen kulttuurin syntyyn.
Tutkimusten perustana hänellä on kalliokuvien lisäksi etnografista materiaalia eri puolilta maailmaa ja oma kenttätyönsä Afrikassa, Kalaharin autiomaan metsästäjä-keräilijöiden parissa.
Namibian ja Meksikon alkuperäiskansojen keskuudesta ja Ranskan, Norjan ja Suomen kalliotaiteesta Ijäs on myös tehnyt dokumenttielokuvan The Origins.
Väsytysmetsästystä harjoitettiin Keski-Kalaharissa Botswanan puolella vielä viime vuosikymmenellä, mutta vuonna 2014 luonnonsuojelualueella avattiin timanttikaivos, kertoo Ijäs.
– Metsästys kiellettiin muilta kuin turisteilta. Metsästäjä-keräilijät häädettiin pois.
Botswanalaista väsytysmetsästystä Ijäs ei ehtinyt dokumentoimaan, mutta Namibian puolella hän osallistui pitkille metsästyretkille san-kansan kanssa ja kokeili sikäläiseen väsytysmetsästystapaan liittyvää myrkkynuolien ampumista, tosin vain maalitauluun.
Nuoli lentää tappavalla nopeudella enintään 25 metrin päähän. Haavoittuneen saaliin perään on juostava, ja voi kestää päiviä, ennen kuin eläin nyykähtää niin, että sen lähelle pääsee, Ijäs kertoo.
Etnografisten aineistojen perusteella väsytysmetsästys ja muuntuneet tajunnantilat ovat tai ainakin ovat olleet tuttuja ympäri maailmaa, Afrikan lisäksi Australiassa, Keski-Amerikassa ja varsinkin Pohjois-Amerikassa, kertoo Ijäs.
– Esimerkiksi jänisten juokseminen kiinni on ollut monissa kulttuureissa mieheksi kasvamisen riitti, mahdollisesti myös Pohjois-Suomessa. Monissa kulttuureissa on myös uskonnon sisään kiedottuina fyysisiä rasituskokeita, joissa koetaan voimakkaita muuntuneita mielentiloja.
Ijäksen polku tutkimusaiheensa pariin alkoi, kun hän näki kalliotaiteen merkittävimpiin tutkijoihin kuuluvan eteläafrikkalaisen arkeologin David Lewis–Williamsin haastattelun.
– Hänen teoriansa taiteen šamanistisesta alkuperästä oli kiehtova ja tuntui kuvataitelijankin näkökulmasta järkeenkäyvältä, mutta hän ei ole kirjoittanut mitään siitä, että muuntuneet tajunnantilat saattaisivat liittyä metsästykseen. Varhaisten kuvien tekijät olivat kuitenkin kaikki metsästäjiä, Ijäs huomauttaa.
Lewis-Williams huomasi kyllä, ettei Etelä-Ranskassa sijaitsevan Lascaux’n luolan kuuluisien maalausten eläinten sorkkia ollut kuvattu realistisesti vaan jälkinä, joita niistä jää maahan.
Sitä hän ei kuitenkaan ajatellut, että juuri jälkinähän metsästäjä saaliinsa näkee seuratessaan sitä, Ijäs sanoo.
Esihistoriallisessa kalliotaiteessa on hyvin vähän kuvia, joissa ihminen tähtää saalista keihäällä tai jousella. Se ei Ijäksen mukaan tarkoita, etteikö kuvista olisi löydettävissä fragmentteja metsästyksestä, aivan kuten Lewis-Williams on yrittänyt löytää niistä fragmentteja tanssista.
– Lascaux’n sorkanjälkeä voidaan pitää hienovaraisena viitteenä eläinten jäljittämisestä, ikään kuin ison palapelin palasena. Löytyykö sellaisia lisää? Toistuvatko jotkin fragmentit ajasta ja paikasta riippumatta? selittää Ijäs tutkimustensa perusteita.
Bramblen ja Liebermanin tutkimuksen tultua julki Lieberman lohkaisi National Geographic -lehden haastattelussa, että väsytysmetsästyksestä oli vain vähän havaintotutkimusta siksi, että tutkijat eivät pysyneet metsästäjien perässä.
Matemaatikosta antropologiksi ryhtynyt eteläafrikkalainen Louis Liebenberg otti sen kuultuaan yhteyttä ja kertoi osallistuneensa väsytysmetsästykseen. Se ei hänen mukaansa ollut edes vaikeaa.
Liebenberg on elänyt Kalaharin san-kansan keskuudessa useita pitkiä jaksoja jo 1980-luvulta alkaen. Hän on opetullet jäljittäjäksi ja auttanut eläinten lisäksi rikollisten jäljittämisessä Etelä-Afrikassa.
Hän on myös perustanut Kalaharin jäljittäjien kanssa CyberTracker -ympäristöjärjestön. Pieniä paikannuslaitteita kantoivat ensin autiomaan metsästäjä-keräilijät, jotka välittivät niillä ympäristöhavaintojaan. Nykyisiä käyttäjiä ovat pääasiassa villieläinbiologit, luonnonsuojelijat ja avustusjärjestöt.
”Suuren joen tasangolla tähän aikaan vuodesta [tammi–maaliskuussa] voi pyydystää jopa antiloopin paljain käsin. Kun se hyppää, sen pitää antaa mennä. Sen jälkiä seurataan, ja sitten se ajetaan uudelleen liikkeelle. Kolmannen tai neljännen hypyn jälkeen sen jaloista on voima poissa ja sen saa käsin kiinni. Tämä on tasangon bušmannien tavallinen tapa.”
suomalainen Henrik Jakob Wikar kirjoitti harvinaisen varhaisen ensikäden kuvauksen väsytysmetsästyksestä eteläisessä Afrikassa 1770-luvulla
Louis Liebenberg kertoo, miten hän väsytysmetsästystä kokeillessaan tunsi muuttuvansa antiloopiksi, kun voimat uupuivat ja nestehukka alkoi koetella. Antiloopin sorkanjäljet hiekassa muuttuivat hänen silmissään hänen omiksi jäljikseen. Metsästäjät olivat hänen perässään, ja hänen oli juostava mahdollisimman lujaa päästäkseen karkuun.
– Rationaalisesti ajateltuna se on hetki, jolloin kannattaisi luovuttaa ja mennä kotiin juomaan vettä. Mutta koska metsästäjä kokee juoksevansa eläimenä oman henkensä puolesta, hän jatkaa, kertoo Mikko Ijäs.
Fyysisesti lopen uupuneen kokemus vauhdittaa viimeiseen spurttiin, ja sen ansiosta metsästäjät saavat saaliin hengiltä.
Kyse on nimenomaan juoksijoiden sitkeydestä, ei juoksuvauhdista. Liebenberg mittasi GPS-seurannalla, että Kalaharissa kuduantilooppeja metsästäneiden tuntivauhti oli noin 6,5 kilometriä. Se riitti pitämään kudut liikkeessä runsaat 30 kilometriä, kunnes niiden ruumiinlämpö nousi niin korkeaksi, että ne nujertuivat.
Pelkkä sinnikäs hölkkä ei kuitenkaan riitä onnistuneeseen väsytysmetsästykseen. Kalaharin metsästäjä-keräilijät ovat eteviä lukemaan maastosta pieniäkin merkkejä jäljittämästään eläimestä, tallaantuneesta ruohosta veripisaroihin. Taitavimmat jäljittäjät oppivat luomaan niiden perusteella eläimestä mielikuvan ja ennakoimaan saaliinsa liikkeitä ja reittiä.
Se muistuttaa mielen teoriaa, jota toisen ihmisen sijasta sovelletaan eläimeen, vertaa Liebenberg. Mielen teoria tarkoittaa sen ymmärtämistä, etteivät toisen ajatukset ja tunteet ja siksi myöskään toiminta välttämättä ole samanlaisia kuin itsellä.
Jäljitysprosessi, jossa metsästäjä yrittää tuntea ja ajatella kuin eläin, voi olla niin intensiivinen, että senkin takia saalistaja kokee vaihtavansa paikkaa saaliin kanssa, sanoo Liebenberg.
Muuntuneessa tajunnantilassa koettu sujahtaminen eläimen nahkoihin tuntui aikojen alussa luonnolliselta ehkä myös siksi, ettei ihminen vielä ollut ryhtynyt nostamaan itseään muiden eläinlajien yläpuolelle, lisää Mikko Ijäs.
Lue myös tanssiteoksesta, joka perustuu kivikauden tutkimuksiin:
Tieteen ja taiteen liitto palautti suomalaisjärvelle äänimaiseman viiden vuosituhannen takaa
Kuuntele Yle Areenasta: