80 vuotta sitten Stalin yritti pommittaa Helsingin kivikaudelle, mutta sihti oli pahasti hukassa – katso kuvat silloin ja nyt
Legenda vale-Helsingistä, Vuosaaren pelloille synnytetystä – tai paremminkin sytytetystä – harhautuskaupungista, on yksi sitkeästi elävistä sodan aikaisista myyteistä.
Tarina vaihtelee hieman kertojasta riippuen, mutta ydinviesti on se, että Helsingin itäpuolelle luotiin valojen ja hämäysammuntojen avulla valekaupunki, jota yöllä hyökänneet Neuvostoliiton lentokoneet erehtyivät pommittamaan. Näin varsinainen kaupunki pelastui.
Legenda liittyy Helsingin suurpommituksiin, joista on kulunut tasan 80 vuotta. Helsinkiä oli sodan aikana pommitettu useasti, mutta helmikuussa 1944 Neuvostoliiton pommikoneet iskivät ennenkokemattomalla voimalla. Kaupunkiin tehtiin kolmena yönä yhteensä 2000 pommituslentoa.
Jotta suuruusluokka hahmottuisi, Helsingin pommituksia voi verrata samaan aikaan käynnissä olleisiin Saksan kaupunkien pommituksiin. Esimerkiksi Kölnin kaupungin tuhoamiseen riitti tuhannen lentokoneen hyökkäys. Neuvostoliiton ja Saksan kaupunkeja pommittaneiden Britannian ilmavoimien välillä oli tosin eroja, mutta palataan niihin hieman myöhemmin.
Joskus tutkimusaiheet löytyvät melkein omasta pihapiiristä. Historiantutkija Ville Jalovaara asuu Itä-Helsingissä ja lenkkeilee usein Vuosaaren kartanon ohi. Kartanon pihamaalla on muistomerkki 80 vuoden takaisista tapahtumista.
Jalovaara oli kuullut hämäyspatterista ja kokoista, joilla viholliskoneita oli harhautettu. Hän halusi kuitenkin selvittää tarkemmin, mitä kotikaupunginosassa oli sodan aikana tapahtunut. Paikallishistoria laajeni lopulta kirjaksi Helsinki 1944. Taistelu pääkaupungista. Siinä Jalovaara selvittää juurta jaksaen suurpommitusten kulun ja liittää tapahtumat osaksi toisen maailmansodan ratkaisuvaiheita. Myös valekaupungin arvoitus ratkeaa.
Roosevelt ja Churchill antavat Stalinille vapaat kädet päättää Helsingin kohtalosta
Helsingissäkin voi olla melko arktista. Lunta tupruttaa tuulen kanssa ja pakkasta on toistakymmentä astetta, kun kahlaamme sodan aikaisen Helsingin korkeimmalle paikalle, Käpylän Taivaskalliolle.
– Tällaisella säällä ei toisen maailmansodan aikaan lähdetty pommituslennoille, sanoo historioitsija Ville Jalovaara.
Taivaskalliolla sijaitsi yksi Helsingin turvaksi rakennetuista ilmatorjunta-asemista. Siitä muistona on yhä vanha ilmatorjuntatykki. Vastaavanlaisia ilmatorjunta-asemia oli kehänä ympäri Helsinkiä. Paikka on tallentunut valokuvaan, jossa nuori Lasse Pöysti ruuvaa sytyttimiä kranaatteihin kevättalvella 1944. Kuva on lavastettu, mutta Pöysti oli oikeastikin mukana torjumassa suurhyökkäyksen kolmatta ja viimeistä pommitusta 26.–27. helmikuuta.
Tasan 80 vuotta sitten tammikuu oli tuhruinen. Kirkkaita tähtiöitä ei vuoden 1944 alkuun sattunut, lunta tuprutti tai oli pilvistä. Helsinki sai jatkaa arkeaan niin rauhassa kuin se sodan aikana oli mahdollista. Tietämättä, että kaupungin tuhoamiskäsky oli jo annettu.
– Stalin antoi Helsingin pommituskäskyn joulukuun puolivälissä, mutta vasta helmikuun alussa sää oli suotuisa usean sadan lentokoneen operaatiolle, Jalovaara sanoo.
Oikeastaan Helsingin kohtalo oli sinetöity jo tätäkin aiemmin, kaukana Teheranissa. Jalovaara osoittaa, kuinka Helsingin pommitukset eivät olleet irrallinen, sattumanvarainen yksityiskohta erillään muusta maailmansodasta. Pienen pohjoisen kaupungin tragedia liittyy oleellisesti niin Stalingradin taisteluun kuin Normandian maihinnousuunkin.
Teheranin konferenssi marraskuussa 1943 on yksi sodan merkkihetkistä. Saksan vastaisen liittouman johtajat Josif Stalin, Franklin Roosevelt ja Winston Churchill tapasivat ensimmäistä kertaa. Stalingradin jälkeen Saksan tappio alkoi näyttää varmalta ja pääaiheeksi nousi maihinnousu Ranskaan. Samalla kolmikko pohti sitä, mitä tehdä Suomelle. Lopputulos oli se, että Stalin sai vapaat kädet päättää, miten Suomi irrotettaisiin sodasta. Tuhoamalla pääkaupungin, hän järkeili.
Sodan alussa kaupunkien pommituksilta oli pidättäydytty, sillä sitä pidettiin moraalittomana sotarikoksena, jossa siviilit kärsivät. Pitkään jatkuneen sodan myötä pelisäännöt olivat kuitenkin raaistuneet. Saksa oli pommittanut Englannin kaupunkeja, minkä Britannian ilmavoimat oli kostanut tuhoamalla Hampurin, Kölnin ja monia muita saksalaiskaupunkeja.
– Tässä vaiheessa Saksan kaupunkien pommitukset olivat lähes joka öisiä, eikä moraalista paheksuntaa juurikaan esiintynyt, Jalovaara sanoo.
Venäläislähteen mukaan Stalin tosin olisi pohtinut Helsingin pommittamisen inhimillistä hintaa. Jalovaara kuitenkin epäilee lähteen luotettavuutta.
– Vaikea kuvitella, että miehellä, joka oli tapattanut valtavia määriä omia kansalaisiaan, olisi ollut lukkarinrakkautta suomalaisia kohtaan.
Pääkaupungin pommittamisen uskottiin rapauttavan taistelutahtoa. Näin oli käynyt toisessa Saksan rinnalla sotineessa maassa Bulgariassa. Sen jälkeen, kun länsiliittoutuneet olivat pommittaneet pääkaupunki Sofiaa, bulgarialaisten taistelutahto romahti ja maan hallitus lamaantui. Tie erillisrauhaan oli auki. Ehkä sama taktiikka toimisi Suomessakin.
”Kun piti pommittaa Turkua, päädyttiin Tukholmaan”
Helmikuun 6. päivänä Helsingissä vihdoin oli ”mitä kaunein aurinkoinen talvisää”. Kaupungin päälle oli tosin noussut merisumua, minkä vuoksi ilmatorjunta erehtyi luulemaan, ettei hyökkäystä tänäänkään tulisi. Kello 19.22 räjähtivät ensimmäiset pommit. Ilmahälytys oli ehditty antaa vain puolta tuntia aiemmin.
Helsinkiläisten suojautumiseen vaikutti kiireen ohella se, ettei moni uskonut hälytystä. Edellisestä pommituksesta oli jo aikaa ja turhia hälytyksiä oli ollut useita. Jalovaara kertoo surullisen tapauksen Kaisaniemestä, jossa kaksi luistelemassa ollutta nuorta tyttöä ei hakeutunut tarpeeksi nopeasti suojaan ja menehtyi sirpaleisiin. Sattumalta kaupungissa ollut marsalkka C.G.E. Mannerheim sen sijaan ehti pommisuojaan.
Ensimmäinen suurpommitus kesti koko yön. Kun helsinkiläiset kömpivät ulos suojistaan, he saattoivat todeta monen rakennuksen kärsineen. Kaupunkiin laskettiin osuneen reilut 300 pommia, jotka onnistuivat tuhoamaan 15 kivitaloa. Kuolonuhreja oli 103.
Mitään Hampurin tai Kölnin kaltaista tuhoa ensimmäinen suurpommitus ei kuitenkaan aiheuttanut. Ylivoimainen enemmistö pommeista tippui kaupungin ulkopuolelle tai mereen. Kaksi seuraavaa pommitusta eivät onnistuneet senkään vertaa, sillä yllätysmomentti oli käytetty ja ilmatorjunta paremmassa valmiudessa.
– Jos kaikki pommit olisivat osuneet kohteisiinsa, Helsingin keskusta olisi tuhoutunut täysin. Tuhansia olisi todennäköisesti saanut surmansa. Nyt vain 4-5 prosenttia pommeista osui maaliin, Jalovaara sanoo.
Määrä kuulostaa niin pienelle, että se vaikuttaa suorastaan ihmeeltä. Miten on mahdollista, että 19 pommia kahdestakymmenestä ei osu Helsingin kokoiseen maaliin?
Jalovaara muistuttaa, että lentäminen oli 80 vuotta sitten vallan toisenlaista kuin tänä päivänä. Toisin kuin Briteillä, venäläiskoneissa ei esimerkiksi ollut tutkia, joiden avulla olisi voinut suunnistaa. Lentäjät valmistautuivat pommituksiin opettelemalla ulkoa Suomen etelärannikon karttoja. Silti eteneminen yön pimeydessä neljän kilometrin pommituskorkeudessa oli enemmän tai vähemmän sattumanvaraista. Ei ollut lainkaan tavatonta, että pommittajat erehtyivät kaupungeissa.
– Kun piti pommittaa Turkua, muutama kone päätyi Tukholman ylle. Helsingin pommituksen aikana Neuvostoliiton koneita lenteli ties missä, Lohjalla ja Lahdessa.
Neuvostoliiton mukaan koneet hakivat toissijaisia maaleja, mutta Jalovaara epäilee niiden vain yksinkertaisesti harhautuneen.
Myös kokemattomuus selittää Neuvostoliiton näkökulmasta huonoa lopputulosta.
– Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun Neuvostoliitto pommitti sadoilla koneilla isoa kaupunkia. Oli taidonpuutetta.
Jalovaaran mukaan Neuvostoliiton ilmavoimat ei pärjännyt vertailussa Brittien tai Yhdysvaltain kanssa: sekä kalusto, aseistus että taito olivat heikompia.
Kokot, joita ei koskaan sytytetty
Ville Jalovaaran mukaan tärkein selitys Helsingin pelastumiseen oli kuitenkin tehokas ilmatorjunta. Helsinkiä lähestyvien lentokoneiden eteen ammuttiin niin kutsuttua sulkutulta. Sen läpi lentäminen olisi suurella todennäköisyydellä merkinnyt koneen tuhoutumista.
– Kaupungin päälle ammuttiin niin paljon kranaatteja, ettei sinne mielellään lentänyt. Oli helpompaa viskata pommit vähän aikaisemmin ja lähteä takaisin.
Sulkutulen tarkempaa ampumista juuri koneiden eteen helpottivat tutkat, joita oli saatu Saksalta hieman ennen suurhyökkäyksen alkua.
Mutta entäpä jutun alussa kerrotun vale-kaupungin rooli ihmepelastumisessa? Poltettiinko Vuosaaressa kokkoja, jotka harhauttivat Neuvostoliiton pommittajia pudottamaan lastinsa väärään paikkaan?
– Toisen pommituksen aikana oli valonheitinharhautusta. Venäläiset tekivät myös itselleen harhautuksen: kun oli pientä pilvipeitettä, niin ne tiputtivat pommeja samaan kohtaan Helsingin itäpuolelle. Maastoon syttyi tulipaloja ja ne luulivat, että kaupunki on siinä.
Kokot rakennettiin Jalovaaran mukaan vasta toisen pommitusyön jälkeen. Niitä ei todennäköisesti kuitenkaan koskaan sytytetty.
– Kokkoja tehtiin ja ne olivat valmiudessa. Sodan ajan lähteistä ei kuitenkaan löydy tietoa, että käskyä niiden sytyttämisestä olisi annettu. Sotapäiväkirjat ja taisteluraportit ovat muuten hyvin tarkkoja, joten en usko että se olisi jäänyt kirjaamatta. Pikemminkin on viitteitä siitä, että kokot olivat metsässä suurpommitusten jälkeen, valmiudessa, jos uusia pommituksia tulisi.
Enää Neuvostoliitto ei kuitenkaan Helsinkiä pommittanut. Se ei ollut saavuttanut suurpommituksilla tavoitetta Suomen sotamoraalin lannistamisesta. Painopiste siirtyi jälleen rintamalle ja neuvottelut erillisrauhasta saivat odottaa kesän 1944 taistelujen lopputulosta.
Lue lisää:
Saariselällä tapahtui vuonna 1943 surmatyö, jota Mika Waltari vertasi piispa Henrikin surmaan