Elokuva Stalinin teloittamista suomalaisista valmistui vaikeuksien jälkeen: ”Osa omaisista ei uskaltanut puhua”
Koronapandemia oli vain yksi vaikeuksista, joihin elokuvaohjaaja Kanerva Cederström törmäsi kootessaan tuoretta elokuvaansa nimeltä Sandarmohin suru.
Cederström halusi dokumentoida Josif Stalinin vainoissa 1937–38 henkensä menettäneiden suomalaisten jälkeläisten ja omaisten tuntemuksia haastattelemalla heitä elokuvaansa.
Osalla oli kova halu ja vuosikymmeniä patoutunut tarve puhua, mutta osa kieltäytyi. He eivät uskaltaneet, sillä Stalinin pelon tilalle Venäjällä on tullut nyt Vladimir Putinin nykyisen valtakoneiston pelko.
– Muutamat kysymäni suomalaiset eivät suostuneet, koska heillä on yhä rajan toisella puolella elossa olevia läheisiä sukulaisia. He sanoivat, että heidän on ajateltava sukulaisiaan eivätkä he voi lähteä mukaan.
Kanerva Cederström (oik) ohjasi ja käsikirjoitti Sandarmohin suru -elokuvan.
Elokuvaan päätyi lopulta 12 suomalaista, jotka kertovat kukin oman perheensä tai sukulaisensa tarinan. Vastavalmistuneen elokuvan kutsuvierasnäytäntö järjestettiin maanantaina Helsingissä Kino Reginassa, mutta varsinaiseen ensi-iltaansa elokuva tulee vasta tammikuun lopulla Docpoint-festivaaleilla.
Cederström ja kuvaaja Niko Väistö saivat elokuvan ensimmäisen version valmiiksi juuri ennen kutsuvierasnäytäntöä. Viimeiset leikkaukset tehtiin vielä maanantain vastaisena yönä.
– Pientä hiomista siinä on näköjään vieläkin, mutta onneksi meillä on aikaa vielä ennen ensi-iltaa, Cederström huokaisi maanantain version nähtyään.
Elokuvan koostamisessa oli pakko tehdä monia luovia kompromisseja, sillä pandemian vuoksi esimerkiksi haastattelumatkat Venäjän puolelle piti jättää pois.
Tuoretta faktatietoa elokuvaan saatiin kuitenkin esimerkiksi petroskoilaisen historioitsijan Irina Takalan kirjasta Taistelua ja kuolemaa (Karjalan Sivistysseura). Takala kertoo kirjassaan Neuvostoliittoon 1920- ja 1930-luvulla muuttaneiden tai joutuneiden suomalaisten traagisista kohtaloista.
– Takalan teos tuli onneksi ulos ennen tätä elokuvaa. Hänellä on kirjassaan yksiselitteisesti kerrottuina myös Neuvosto-Karjalassa toimineiden teloittajien nimet, joten pystyimme laittamaan ne näkyville elokuvan lopputeksteihin, Cederström kertoi.
– Teloittajien nimethän ovat Venäjällä yksi asia, jonka kertomista halutaan nyt estää.
Sandarmohin suru -elokuvan lopussa on nimilista Karjalassa toimineista NKVD:n teloittajista. Nimet on listattu Irina Takalan tuoreessa kirjassa ”Taistelua ja kuolemaa – Neuvosto-Karjalan suomalaiset 1920–30-luvuilla”.
Historianharrastaja ja tietokirjailija Ossi Kamppinen kertoo elokuvassa sukulaisensa Kalle Lahden tarinan.
Kohtalon oikusta Sandarmohin suru -elokuva tulee ulos aikana, jolloin se on vieläkin ajankohtaisempi kuin Cederström osasi arvata projektia aloittaessaan. Venäjällä käynnistettiin nimittäin vastikään hanke maan vanhimman ihmisoikeusjärjestön Memorialin kieltämiseksi.
Juuri Memorial ja sen Karjalan-osaston johtajana toiminut historianharrastaja Juri Dmitrijev saivat vuonna 1997 selville, että tuhansien Stalinin uhrien viimeinen leposija on nimenomaan Karhumäen lähellä sijaitsevassa Sandarmohissa. Suomalaisia siellä lepääviä on pystytty jäljittämään nimeltä pitkästi yli 900.
Nyt Dmitrijev on tuomittu tekaistuina pidettyjen seksuaalirikossyytteiden nojalla 13 vuodeksi vankilaan ja Memorial on julistettu jo aikaa sitten ”ulkovaltojen agentiksi”. Memorialin lakkauttamista koskeva oikeudenkäynti on määrä järjestää puolestaan 25. marraskuuta. Viralliseksi syyksi järjestön kieltämisaikeille on kerrottu Venäjän agenttilainsäädännön sääntöjen toistuva rikkominen.
– Memorialin lakkauttamishanke tuli aikamoisena sokkina. On kauhistuttavaa, että ihmisten muisti yritetään tällä tavoin pyyhkiä pois. Mutta se ei tule onnistumaan, sillä Memorialin keräämää tietoa on jo niin paljon tallessa, Cederström sanoi.
Venäjän ihmisoikeusaktivistit uskovat, että yksi syy Dmitrijevin ja Memorialin vainoon on juuri se, että Putinin hallinto haluaa suojella ”tshekalaisten” eli maan turvallisuuspalveluiden nykyisten työntekijöiden mainetta ja kunniaa. Osa nykyisistä turvallisuuspalvelun työntekijöistä on jopa perinyt ammatin esi-isiltään, joten he näkevät Stalinin julmuuksien selvittelyn suoranaisena uhkana itselleen.
Sandarmohin suru -elokuvaan haastateltujen joukossa on esimerkiksi Raija-Liisa Mäkelä, jonka työväenliikkeessä toiminut Yrjö-isä muilutettiin Suomesta väkivalloin kesällä 1930 Neuvostoliittoon.
Yrjön suomalainen kihlattu Ellen seurasi lopulta miehensä perässä itärajan yli vapaaehtoisesti, ja Raija-Liisa syntyi perheeseen tammikuussa 1938. Tytär ei ehtinyt koskaan nähdä isäänsä eikä isä tytärtään, sillä Yrjö oli vangittu joululuussa 1937 ja hänet teloitettiin helmikuussa 1938 Itä-Karjalassa sijaitsevan Karhumäen lähellä olevalle Sandarmohin hiekkakankaalle.
Mäkelä kertoo elokuvassa, kuinka hänen isänsä erehtyi kaksi kohtalokasta kertaa uskomaan, että ihmiselle ei voi tapahtua mitään pahaa, jos hän ei ole tehnyt minkäänlaisia rikoksia.
Raija-Liisa Mäkelä on yksi Sandarmohin suru -elokuvaan haastatelluista suomalaisista. Hänen isänsä teloitettiin Itä-Karjalan Sandarmohissa 1938.
Ensimmäisen kerran Yrjö Mäkelä uskoi niin, kun suomalaiset naapurit varoittivat Lapuan liikkeen suunnittelemasta pakkokyydityksestä Neuvostoliittoon. Toisen kerran hän uskoi niin, kun Neuvostoliitossa oli jo selviä merkkejä suomalaisiin kohdistuvasta epäluulosta ja Karjalan poliittisten johtajien oudoista katoamisista 1930-luvun puolivälistä alkaen.
– Isää oli varoitettu, mutta hän oli aina sanonut, että hän ei ole tehnyt mitään lainvastaista eikä hänellä ole siksi syytä paeta tai pelätä, Mäkelä muistelee.
Mäkelä asuu nykyisin Suomessa, mutta hän haluaa, että hänen menneisyytensä ”kansanvihollisen tyttärenä” jää dokumentoitua tuleville sukupolville opiksi ja varoitukseksi. Sandarmohin suru -elokuva on yksi uusi tärkeä askel siihen suuntaan.