Tutkijan mukaan lapsista kasvoi arkoja ja ahdistuneita nuoria, kun he lakkasivat leikkimästä riskaabeleitakin leikkejä – ja löysivät jotain paljon kiinnostavampaa, Konstig kirjoittaa.
Joonas Konstigkirjailija
Kolmannen luokan välitunneilla me uitimme pihkamoottoreita koulun metsän purossa. Pihkamoottori oli tikku, jonka päähän hieraistaan pihkaa. Vedessä pihka uitti tikkua eteenpäin. Järjestimme kisoja, kenen vene saapuu ekana maaliin.
Sain elää leikkikeskeisen lapsuuden. Olen siitä iloinen.
Tytöt hyppäsivät pihalla vistiä ja narua. Me emme osallistuneet, koska tytöt olivat niissä niin paljon parempia. Kiipeilimme telineille, muistan yhä miltä tuntuu, kun tippui selälleen ja meni ensi kerran ilmat pihalle. Talvisin laskimme jäämäkeä polvillaan.
Koulun jälkeen leikimme rakennustyömailla, joita 80-luvun Kivenlahdessa piisasi. Niiltä löytyi lankunpätkiä ja styroksinpalasia, joista voi rakentaa linnakkeita muovisotilaille. Jos jollain oli papatteja, niitä sytytettiin solttujen alle. Lammikosta löytyi sammakonkutua. Nössöt eivät uskaltaneet ottaa sitä käteen.
Sain elää leikkikeskeisen lapsuuden. Olen siitä iloinen. Silloin ei ollut vaihtoehtojakaan. Nyt on.
”Leikkikeskeinen lapsuus” on amerikkalaisen psykologin Jonathan Haidtin käsite. Haidt on viime vuosina tutkinut nuorison mielenterveyskriisiä. Hänen ryhmänsä on kerännyt kirjaa The Anxious Generation varten dataa pitkin länsimaita ja kaikkialla nähdään samaa: Nuorten ahdistus, depressio, itsemurhat, viiltelyt sekä yksinäisyys lähtivät jyrkkään nousuun ajanjaksolla 2010–2015. Pahiten tytöillä.
Miksi nuoret sitten voivat pahoin? Näin jyrkkä ja globaali ilmiö viittaa johonkin suureen muutokseen. Teoria, jonka Haidt kehitti, on ehkä yllättävä, ehkei sittenkään.
Tapaaminen vaihtui tsättäämiseen.
2010–2015 on juuri se ajanjakso, jolloin ihmiskunta siirtyi vanhoista nokialaisista iPhoneihin. Älypuhelimet ostettiin lapsillekin. Asiaa ei sen kummemmin harkittu. Se oli hieno keksintö, se oli modernia, se oli tätä päivää.
Meidän poika osaa katsoa itse aamulla sääennusteen pukeutuessaan, mainosti isä vanhempainillassa. Mites matka meni, kysyttiin mökille saapuvilta: Tosi hyvin, lapset katto puhelinta koko matkan. (Salaliittolainen virne aikuisten kesken. Lasittunut katse lapsilla.)
2010–2015 tytöt muuttivat Instagramiin. Pojat katosivat pelimaailmoihin ja pornosivuille. Leikkikeskeinen lapsuus vaihtui puhelinkeskeiseen lapsuuteen.
Nuoriso voi huonosti, koska älypuhelimet ohjelmoivat heidän aivonsa erilaisiksi kuin leikkivillä lapsilla. Aktiivinen ja sosiaalinen leikkiminen korvattiin ruudun tuijottamisella.
Pihapelit, hurjatkin, korvattiin puhelinpeleillä. Tapaaminen vaihtui tsättäämiseen.
Murros oli paljon nopeampi, läsnäolevampi ja koukuttavampi kuin kotitietokoneiden tai televisioiden tulo edellisillä sukupolvilla. Se oli nopein muutos lapsuuden historiassa.
Tylsistymistä ei opita sietämään, vaan sormet ovat jatkuvasti kuopsuttamassa lisää dopamiinipalkintoja lasiruudun takaa.
Tietenkään murros ei koske yksin lapsia ja nuoria. Myös aikuisilla oli ennen ihmiskeskeinen elämä, ja nyt on puhelinkeskeinen elämä.
Mutta nuoriso kärsii tästä erityisesti, koska heidän aivonsa ovat vasta rakentumassa. Tylsistymistä ei opita sietämään, vaan sormet ovat jatkuvasti kuopsuttamassa lisää dopamiinipalkintoja lasiruudun takaa. Keskittymiskyky kärsii.
Tytöt vertaavat itseään maailman kauneimpiin Instagram-malleihin ja halveksuvat itseään.
Tosielämän riskit alkavat näyttää pelottavilta. Lapsista kasvaa arkoja ja sisäänpäinkääntyneitä. Tytöt vertaavat itseään maailman kauneimpiin Instagram-malleihin ja halveksuvat itseään.
Ja miten mahtaa TikTokin maailmanlopunkone näkyä tulevissa tutkimuksissa? Viimeksi se on muun muassa opettanut kymmenvuotiaat käyttämään anti ageing -voiteita.
Miten sitten korjata tilanne? Haidtin suositus on: ei älypuhelimia ennen high schoolia (se tarkoittaa 14-vuotiaita, Suomessa luonteva katkaisukohta lienisi yläkoulu).
Puhelimet lukkojen taa koko koulun ajaksi. Hyppynarut, kiipeilytelineet ja pallopelit takaisin välitunneille.
Lasten pitää oppia taas leikkimään, riskaabeleitakin leikkejä. Leikkimällä he kehittävät sosiaalisia taitoja, konfliktinratkaisukykyä ja itseluottamusta. Siten he kasvavat ihmisiksi, eivätkä aroiksi lasinpyyhkijöiksi.
Lapsena meillä oli jekku: Osoitetaan toisen rintaa ja kysytään ”Mitä sulla on tossa?” Kun uhri laskee päänsä, häntä näpäytetään etusormella nenään: ”…Nenä!”
Jos haksahti uhriksi, hävetti että meni sillä lailla laskemaan päänsä.
Jekku toimisi huonosti nykyään. Nykylapsilla on leuka rinnassa jo valmiiksi. Sylistä löytyy jotain elämää koukuttavampaa.
Joonas Konstig
Kirjoittaja on espoolainen kirjailija ja kouluttaja, joka on kiusallisen tietoinen kirjoittaneensa aiheesta jo ehkä liiankin monta kolumnia. Hän toivoo että muut jatkavat aiheesta.
Jonathan Haidtin tutkimusryhmän datan ja itsekritiikin löytää sivulta After Babel.