Kaatuminen pelasti Kirsi Kunnaksen hengen Helsingin pommituksissa – tällaisen elämän lastenkirjallisuuden uranuurtaja eli
Kirjailija, akateemikko Kirsi Kunnas on kuollut 96-vuotiaana. Asiasta kertoi STT:lle Kunnaksen perhepiiri. Kunnas kuoli maanantaina nukkuessaan kotonaan Ylöjärvellä. Kunnas olisi täyttänyt 97 vuotta joulukuussa.
Kunnas oli runoilija ja lastenkirjallisuuden uranuurtaja. Lisäksi hän teki mittavan elämäntyön suomentajana ja kehitti äidinkielen ja kirjallisuuden alkuopetusta.
Kunnas syntyi vuonna 1924 taiteilijaperheeseen Helsingissä. Isä oli taidemaalari Väinö Kunnas ja äiti taidegraafikko Sylvi Kunnas. Vanhemmat kuuluivat Tulenkantajien nuoreen kulttuuripiiriin, joka pyrki ohjaamaan suomalaista kulttuuria eurooppalaisempaan suuntaan. Kirsi Kunnas menetti isänsä nelivuotiaana, kun Väinö Kunnas kuoli keuhkokuumeeseen. Sylvi Kunnaksen uusi puoliso Einari Vehmas oli arvostettu taidekriitikko.
Kirsi Kunnas muisteli, että lapsena kaikki hänen ympärillään kirjoittivat ja maalasivat. Myös nuori Kirsi Kunnas suunnitteli kuvataiteilijan uraa. Sota ja sen seuraukset muuttivat kuitenkin suunnitelmat.
Rintamalta parantolaan
Talvisodassa Helsingin pommituksissa Sylvi Kunnas tyttärineen pakeni metsän suojaan, kun heitä ammuttiin putoavasta koneesta. Kirsi Kunnas kompastui ja kaatui. Kaatuminen pelasti hänen henkensä, Kunnas myöhemmin kertoi.
Jatkosotaan Kunnas osallistui puhelinkeskushoitajana ja säälottana. Kesän 1943 Kunnas oli Neuvostoliiton puolella rajaa Repolassa, kun hän rintamalla sairastui tuberkuloosiin ja kotiutettiin.
Alkoi aika, jossa vuorottelivat koulunkäynti ja parantolajaksot.
Parantolassa Kunnas pakeni yksinäisyyttä ja pitkien makuutushoitojen puuduttavuutta mietiskelyyn ja kirjoittamiseen.
Kerran äiti Sylvi löysi itsesäälin sävyttämiä runoja sisältäneen vihon ja tokaisi keuhkokuumeiselle Kirsille, ettei tämä saa alkaa uudeksi Saima Harmajaksi. Nuorena keuhkotautiin kuolleen Harmajan tuotantoa leimasi tummat sävyt.
– Pyrkimyksekseni tuli murtaa tämän roolin perinteinen kohtalo ja tein sen myös, Kunnas myöhemmin totesi.
Itsesääli runoista väistyi. Itsesäälistä nosti myös Kunnaksen keksimä pikkuruinen sivupersoona Haitula, joka kuiskaillen keskeytti surkeilun ja toi huumorin esiin.
Vuosia myöhemmin Haitula löysi tiensä runoihin.
Kunnas aloitti kuvataiteen opiskelut Ateneumissa 19-vuotiaana, mutta heikko terveys hankaloitti opiskelua. Maalaustarvikkeita ei voinut kuljettaa mukaan parantolaan toisin kuin runovihkoja. Taideopinnot jäivät, ja opiskelupaikka löytyi yliopistosta, jossa Kunnas opiskeli yleistä kirjallisuustiedettä, psykologiaa, taidehistoriaa ja sosiologiaa.
Kunnas jatkoi runojen kirjoittamista. Perhetuttu Olavi Paavolainen auttoi aloittelevaa runoilijaa kokoamaan runot kustantamolle tarjottavaksi. 22-vuotiaan Kunnaksen esikoisteos Villiomenapuu julkaistiin keväällä 1947.
Samassa kirjalähetyksessä Villiomenapuun kanssa kirjakauppoihin tuotiin myös Väinö Linnan ja Lauri Viidan esikoisteokset.
Modernismin valovoimainen runoilija
Nuoruus oli jäänyt sodan jalkoihin, ja oman identiteetin etsimiselle löytyi aikaa vasta sodan jälkeen. Nuoret kirjailijat halusivat kääntää katseen ja puhetavan kollektiivisesta sodan kokemisesta yksilöön. Puhetapa ja jähmeäksi käynyt kieli piti muuttaa.
– Taistelimme sodan jälkeen yhteisessä rintamassa uuden kielen puolesta. Meidän piti hylätä vanha kieli. Sitähän se 1950-lukulaisuus merkitsi, uuden kielen luomista, Kunnas muisteli STT:n haastattelussa.
Tuomas Anhava, Lassi Nummi, Aira Meriluoto ja muut Kunnaksen aikalaiset hylkäsivät 30-luvun runoudet periaatteet ja laulullisuuden ja siirtyivät vapaaseen mittaan.
Kunnaksen seuraava teos Uivat saaret ilmestyi vuonna 1950. Kustannusjohtaja Ville Repo piti sitä uuden vuosikymmenen alkusoittona ja ensimmäisenä modernistisena kokoelmana. Kiitellylle teokselle toivottiin myös valtion kirjallisuuspalkintoa.
Kyseisen palkinnon Kunnas sai kuitenkin vasta vuosia myöhemmin – ja elämänsä aikana kaikkiaan neljä kertaa.
Lastenrunouden uudistaja
Uudistuksen koki myös lastenrunous. Suomalainen lastenkirjallisuus oli ollut herttaista ja opettavaista, mutta Kunnas halusi teksteihin iloa, leikkisyyttä, nurinkurisuutta, hämmästelyä ja oivaltamista. Sytykkeen tälle oli antanut vanhojen englantilaisten lastenkamarilorujen suomennustyö.
Kunnas kävi työhön kaikelle tarmollaan.
Myöhemmin hän kuvaili, että alkoi etsiä lasta itsestään ja kirjoittaa sille. Hän halusi myös piilottaa tekstiin yllätyksiä, jotta lukijalle olisi hauskaa niitä löytäessään ja hänellä hauskaa kirjoittaessaan.
Kirsi Kunnas sai Lastenkulttuurin valtionpalkinnon 1996.
Lastenrunot ovat samalla runoja myös vanhemmille. Sanan takana on merkityksiä ja merkitysten takana merkityksiä, Kunnas totesi.
Tiitiäisen satupuu ilmestyi vuonna 1956. Maija Karman kuvittamasta, Suomen eittämättä rakastetuimmasta lastenrunokokoelmasta on otettu yli 40 painosta. Runojen kieli on säilynyt raikkaana vuosikymmenet.
Ymmärrys kasvaa lukemalla
Kunnas alkoi myös puhua lukemisen tärkeydestä. Kielen myötä lapsi saa kaikki sanat ajatuksiaan ja tunteitaan varten, oli Kunnaksen näkemys.
– Ja jonakin päivänä, kun hän on aikuinen, hän tietää kuka hän on ja mitkä sanat hän lausuu tai jättää lausumatta.
Erityisen hyvänä sanavaraston kasvattajana Kunnas piti juuri runoja.
– Päivähoidossa, koulussa ja kotonakin lapsi kuulee paljon kehotuskieltä, ja aika harvoin pysähdytään puhumaan siitä miltä tuntuu. Kirjallisuus antaa aineksia rikkaampaan kieleen.
Sanoma ei vuosikymmenten aikana vanhentunut. 90-vuotishaastattelussaankin hän kuvaili STT:lle, miten lapsi tarvitsee sanallista ruokaa kasvaessaan.
– Näin sanavarasto ja muisti kehittyvät. Lisäksi syntyy aikuisen ja lapsen välistä vuoropuhelua, joka on erittäin tärkeää. Kun luetaan, mielikuvitus herää. Se on maagista.
Lukemalla kasvaa myös ymmärrys toisista ihmisistä ja toisten ihmisten tunteista.
Jaakko Syrjä ja Kirsi Kunnas poikiensa Mikon ja Martin kanssa 1965.
”Äiti luki meille paljon”
Kirsi Kunnas avioitui lupaavan prosaistin Jaakko Syrjän kanssa vuonna 1957. Pariskunta sai kaksi lasta: Mikon ja Martin.
Kotona Kunnas eli kuten opetti. Pojat ovat muistelleet, että heille luettiin paljon.
– Äiti luki meille paljon pienestä pitäen, rallatteli meille loruja ja runoja joka ilta. Isä lauloi kaikki laulut mitä hän suinkin osasi, muisteli Martti Syrjä STT:lle vuonna 2017.
Martista ja Mikosta tuli muusikoita, lauluntekijöitä ja suursuosioon nousseen rockyhtye Eppu Normaalin perustajia.
Perheen kodiksi kunnostettiin vanha koulu Ylöjärveltä. Elanto perheelle löytyi vanhempien kirjoitustöistä ja maanviljelystä.
Syrjä oli jo aiemmin jättänyt palomiehen työt ja toimi kustannustoimittajana, mainospäällikkönä ja vapaana kirjailijana.
Kunnas jatkoi runoilijana ja suomentajana. Hän suomensi muun muassa lastenkirjallisuutta ja espanjalaista runoutta. Tämän lisäksi hän muun muassa kirjoitti teatteriarvosteluja, kolumneja ja pakinoita, luki käsikirjoituksia ja toimi mainospäällikkönä.
Kuva Kirsi Kunnaksen ja Jaakko Syrjän kodista vuodelta 1969.
Luontevana jatkumona lastenrunouden uudistamiselle muodostui Kunnaksen työ äidinkielen opetuksen uudistajana. Hän kirjoitti uuden opetussuunnitelman mukaisen aapisen, kehitti äidinkielen ja kirjallisuuden alkuopetusta ja kiersi kouluttamassa opettajia. Kunnaksen Aikamme aapinen oli laajalti käytössä, ja sen ideoita muun muassa lasten eritasoisista lukuvalmiuksista on käytetty monien myöhempien aapisten pohjalla.
Kirjoittaminen jäi, lukeminen ei
Kunnaksen työ kietoutui vuosikausiksi lastenkirjallisuuden ympärille, mutta hän jatkoi myös muun runouden parissa. 1980-luvulla hän julkaisi vielä kolme uutta runokokoelmaa.
– Runot olivat aivan kuin lukittuina sisääni. Onneksi ne tulivat ulos. Tunnen tällä toisellakin tyylilajilla saavuttaneeni lukijoita, hän kertoi.
Tarja Halonen nimitti Kirsi Kunnaksen taiteen akateemikoksi 2009.
Kunnaksen osaamista tarvittiin myös uuden kirkkoraamatun käännöstyössä, kun häneltä pyydettiin psalmien suomentamista.
Kunnas ja Jaakko Syrjä olivat muuttaneet Ylöjärveltä Tampereelle 1980-luvun puolivälissä. Syrjä ehti paremmin omistautua kirjoittamiselle, kun maatyöt eivät vieneet aikaa. Kunnas kirjoitti vielä yhden lastenrunokirjan 1990-luvun alussa.
Kunnas kuvaili, miten vanhenemisessa oli ikävää se, ettei voimia tahtonut riittää kirjoittamiseen, joka on niin raskasta työtä. Toisaalta hän myös koki, että tarpeelliset runot oli jo kirjoitettu.
Kirjoittaminen siis jäi, mutta Kunnas kierteli esiintymässä ja vieraana erilaisissa kirjallisuustapahtumissa ja antoi haastatteluja. Kunnas oli itsekin juhlinnan kohteena monta kertaa, sillä hänet palkittiin lukuisilla eri kirjallisuuspalkinnoilla uransa aikana. Taiteen akateemikon arvonimen hän sai vuonna 2009.
Kirjojen ääressä Kunnas viihtyi loppuun asti.
– Lukeminen on ihanaa.