Kirsi Kunnas viimeisessä IS-haastattelussaan: ”Näin jälkikäteen ajatellen minähän olen ollut ärhäkkä!”
Haastattelu on julkaistu ensimmäisen kerran Ilta-Sanomissa 28.11.2020.
Aina voi aloittaa kaiken uudestaan.
Näillä sanoilla alkaa ja päättyy Kirsi Kunnaksen vanhoista runoista koottu uusi runokokoelma Tiitiäisen metsä (WSOY).
– Tämä on minun viimeinen työni, enkä mahdollisesti enää satavuotiaaksi asti elä, Kunnas sanoo.
– En jaksa enää kirjoittaa uusia runoja – tai jaksaisin, mutta en taida enää saada niitä luovia hekumahetkiä.
Lue lisää: Taiteen akateemikko ja kirjailija Kirsi Kunnas on kuollut 96-vuotiaana
Tiitiäisen metsä -kokoelmassa vanhat, tutut runot ovat uudessa ympäristössä, jolloin ne saavat uudenlaisen elämän.
– Runossa on aina kielen taika olemassa, ja se kääntää pikkuisen kylkeänsä ja heijastaa toisen runon kanssa taas jotain uutta, Kunnas pohtii.
Runokokoelman julkaisun yhteydessä Kunnaksen kustantaja WSOY ja Luonnonperintösäätiö perustivat kirjailijan kunniaksi Tiitiäisen metsä -nimisen suojelualueen lähelle Ylöjärven keskustaa. Luonto ja metsät ovat Kunnakselle tärkeitä.
– Me olemme metsäkansaa, Kunnas toteaa.
”Ainahan polku kääntyy elämässä vähän toiseen kuin mitä on ensin kuvitellut.
14. joulukuuta 2020 Kirsi Kunnas täytti 96 vuotta. Hän on monen muun ikäihmisen tavoin joutunut koronapandemian aikana jättäytymään kotiin eristyksiin.
Kunnas harmittelee, että korona-aikana joutuu välttelemään ihmisiä eikä kulttuuririentoihinkaan voi osallistua. Mutta samaan hengenvetoon hän näkee korona-ajassa valoisankin puolen.
– Joudumme oppimaan uudenlaisia asioita. Ehkä tästäkin jotain hyvää paljastuu, kunhan siitä ollaan ensin selviydytty.
Kunnaksen mies, kirjailija Jaakko Syrjä, 94, elää nykyään hoito-osastolla. Pari on ollut naimisissa vuodesta 1957 asti, eli 63 vuotta.
– Kun täällä yksin huushollissa istuu, niin jos ei aivot kuivetu, niin ainakin ne nuivettuu, Kunnas naurahtaa puhelimessa kotoaan Tampereelta.
Kuivettuneilta tai nuivettuneilta Kunnaksen aivot eivät vaikuta, vaan legendaarinen kirjailija kertoo värikkäästi tarinan toisensa perään pitkän elämänsä varrelta.
– Elämä on antanut paljon mahdollisuuksia olla monessa mukana, taiteen akateemikko ja Tampereen yliopiston kunniatohtori sanoo.
– Ainahan polku kääntyy elämässä vähän toiseen kuin mitä on ensin kuvitellut. Mutta se kuuluu elämään!
”Perhe, jossa eletään vain piirustuksilla, on köyhä.
Kunnaksen elämänasenne on aina ollut toiveikas. Hän uskoo, että optimistinen elämänasenne kumpuaa pitkästä elämänkokemuksesta. Monesta rankasta paikasta on selvitty.
Vuonna 1924 syntyneen Kunnaksen vanhemmat Väinö ja Sylvi Kunnas olivat kuvataiteilijoita. He kuuluivat Tulenkantajat-ryhmään, johon lukeutuivat ajan tärkeimmät taiteilijat, kuten Uuno Kailas ja Olavi Paavolainen.
Kunnas oli vasta 4-vuotias, kun hänen isänsä kuoli. Hänen äitinsä oli noin 25-vuotias jäädessään leskeksi ja kahden pienen lapsen yksinhuoltajaksi. Myöhemmin Sylvi meni naimisiin taidekriitikoksi ryhtyneen Einari J. Vehmaksen kanssa.
– Äidillä ei ollut muuta ammattitaitoa kuin piirtäminen. Perhe, jossa eletään vain piirustuksilla, on köyhä, tai ainakin oli siihen aikaan, Kunnas toteaa.
Taiteilijakodin niukkuus ei kuitenkaan ollut mitään poikkeuksellista tuon ajan Suomessa.
– Silloin olivat monet muutkin köyhiä, Kunnas sanoo.
”Jouduin sellaiseen sarkofagiin makaamaan kuin Tutankhamon.
Sota oli Kunnakselle ja koko hänen sukupolvelleen raskas koettelemus. Kun talvisota syttyi, Kunnas oli keskikoulun viimeisellä luokalla. Sodan ensimmäisinä päivinä Kunnaksen perhe juoksi ilmahälytystä pakoon metsän suojaan, ja nuori Kirsi oli lähellä kuolla konekiväärituleen.
Heinäkuussa 1943 kahdella eri rintamalla työskennelleellä Kunnaksella todettiin tuberkuloosi. Hänet kotiutettiin säälotan tehtävistä Kiljavan keuhkoparantolaan.
– Jouduin sellaiseen sarkofagiin makaamaan kuin Tutankhamon, Kunnas naurahtaa muistellessaan aikaa parantolassa.
Tuolloin nuori nainen kirjoitti runovihkoonsa myös surullisempia sävyjä. Sylvi-äiti löysi vihon ja palautti tyttärensä ruotuun sanomalla: ”Et rupea uudeksi Saima Harmajaksi!” Äiti viittasi tuberkuloosiin nuorena kuolleeseen runoilijaan.
– En ole oikeastaan koskaan murheellinen luonne ollut. Minulla on aina ollut huumoria. On tärkeää, että aina osaisi pikkuisen nauraa itsellensä, Kunnas sanoo.
”Toiset pitivät meitä tietysti ihan hulluina.
Sodan jälkeen nuoret taiteilijat halusivat luopua vanhoista ideaaleista ja uudistaa kieltä. Nuoresta sukupolvesta tuntui kuin sotien kestämät viisi vuotta oltaisiin oltu pysähdyksissä.
Kunnas oli osa parikymppisten runoilijoiden sukupolvea, joka oli luomassa Suomeen modernistista runoutta 50-luvulla. Esikoisrunokokoelma Villiomenapuu julkaistiin 1947.
– Runoilijat ovat aina eturintamassa uudistamassa kieltä. Toiset pitivät meitä tietysti ihan hulluina, kun meidän runoja ei oikein ymmärretty, Kunnas sanoo.
Myös lastenkirjallisuus kaipasi uudistajaa. Tähän tehtävään Kunnas tarttui. Vuonna 1956 julkaistiin Tiitiäisen satupuu, jota on luettu jo useammalle sukupolvelle suomalaislapsia.
– Aikoinaan minulle oli löytö, ettei meillä ollut sellaista lastenkirjallisuutta, joka olisi tarttunut sodanjälkeiseen aikaan. Kaikki mitä lapsille tarjottiin tuntui vanhentuneelta.
Inspiraatio toisenlaiseen lastenkirjallisuuteen syntyi, kun Kunnas sai tehtäväkseen kääntää englantilaisen Hanhiemon iloisen lippaan, joka oli nonsense-runoutta.
– Silloin yhtäkkiä huomasin, että minulla on sellaiset aivot, jotka osaavat ja haluavat tällaista kielipeliä harjoittaa. Kunnas kertoo.
– Oli tärkeää uudistaa koko käsitys siitä, mitä lastenkirjallisuus on ja mikä sen tehtävä on. Siitä se lähti, niin yksinkertaista se on! Se tapahtui 50-luvulla, joten paljonkos siitä on aikaa… melkein 70 vuotta!
”70-luku oli minusta niin inhottava vuosikymmen, että en tiedä, onko sitä ennen tai sen jälkeen ollutkaan sellaista.
Kunnas on tehnyt merkittävää kulttuurityötä myös suomentajana. Hän on kääntänyt kirjallisuutta kuudesta kielestä: kaikkea Lewis Carrollin nonsense-runoudesta aina Raamatun psalmeihin.
Eikä pidä unohtaa, että Kunnas loi myös uudenlaisen aapisen, kun Suomessa toteutettiin suuri koulu-uudistus ja siirryttiin peruskoulujärjestelmään.
– 70-luku oli minusta niin inhottava vuosikymmen, että en tiedä, onko sitä ennen tai sen jälkeen ollutkaan sellaista. Ystävyyssuhteet ja virkasuhteet politisoituivat, Kunnas sanoo.
Tässä politisoituneessa ilmapiirissä hyvin epäpoliittinen Kirsi Kunnas astui sananvapausjärjestö PENin puheenjohtajaksi vuonna 1975.
– Sattui vielä niin, että Jaakko tuli Kirjailijaliiton puheenjohtajaksi, niin se oli yhtä hullunmyllyä! Kunnas huokaisee.
”Näin jälkeenpäin ajatellen minähän olen ollut ärhäkkä!
Kunnas ja Syrjä olivat perheen perustamisen aikoihin kunnostaneet Ylöjärvellä sijaitsevan vanhan koulun kodikseen. Sinne saapui 70-luvulta alkaen vieraiksi kirjailijoita useista eri maista.
Vaikka Kunnas ei suostunut koskaan tunnustamaan mitään väriä tai tarttumaan puoluekirjaan, hän on ollut aktiivinen monessa asiassa.
Kunnaksen sydäntä lähellä ovat olleet arkkitehtuuri ja vanhojen rakennusten suojelu.
Hän epäilee rakkautensa vanhoihin taloihin periytyvän lapsuudestaan Töölössä, jonka monet talot, kujat ja porttikongit tulivat tutuiksi.
– Tiesin, miten kortteleiden läpi kuljetaan ja ketä talonmiestä pitää juosta pakoon.
Myöhemmin Kunnas asettui miehensä kotikaupunkiin Tampereelle. Hän on halunnut puolustaa ja suojella kaupungin vanhaa arkkitehtuuria.
– Näin jälkeenpäin ajatellen minähän olen ollut ärhäkkä! Olen aina ajatellut vähän toisella tapaa. Toisinajattelija siis.
”Olen huolissani siitä, oppivatko lapset ymmärtämään kaunokirjallisuuden kielen vivahteita.
Kunnas on ollut väsymätön lastenkirjallisuuden puolustaja, joka on pitänyt vuosikymmeniä yllä keskustelua lapsille lukemisen tärkeydestä. Hän on erittäin huolissaan lasten lukutaidon tasosta ja sen tulevaisuudesta.
– Monet viettävät nykyään paljon aikaa digitaalisessa maailmassa. Olen huolissani siitä, oppivatko lapset ymmärtämään kaunokirjallisuuden kielen vivahteita, Kunnas sanoo.
Kirjailija ymmärtää, että maailma muuttuu. Hän on silti huolissaan siitä, korvaavatko äänikirjat kokonaan alkuperäisen kirjan.
– On ihan erilaista aktiivista kielen kanssa olemista, kun itse lukee. Ja on eri asia, jos äiti tai muu läheinen lukee lapselle ääneen. Siinähän syntyy heti kahden ihmisen välille kontakti keskinäisen kielen avulla.
”Nehän rupesivat soittamaan, niistä tuli rokkareita
Omille lapsilleen Kunnas luki paljon, ja pojista tuli innokkaita lukijoita. Ei kuitenkaan kirjailijoita vanhempiensa tapaan.
– Nehän rupesivat soittamaan, niistä tuli rokkareita, Kunnas kertoo.
Nämä rokkarit koko Suomi tuntee, nimittäin Eppu Normaali -yhtyeen Martti ja Mikko ”Pantse” Syrjän.
Kunnas ei koskaan kommentoinut Martin tekemiä Eppujen sanoituksia, sillä niitä ei hänelle etukäteen näytetty. Pojat halusivat tehdä omaa juttuaan.
– Ne ovat edelleen ihan hulluja lukemaan. Molemmilla on pitkät kirjastot ja odottavat tietysti kieli pitkällä minun kirjastoani, Kunnas naurahtaa.
Kunnaksen mukaan laaja kotikirjasto on hyvä olla olemassa.
– Kirjasta voi aina löytää uuden ajatuksen.
Aina voi aloittaa kaiken uudestaan.
Lähde: Artikkelissa on käytetty myös lähteenä Leena Kirstinän kirjoittamaa elämäkertaa Kirsi Kunnas – sateessa ja tuulessa (WSOY).