Kommentti: Jan Vapaavuori valkopesi raskaat virheensä – Olympiakomitean skandaali tiivistyy yhteen absurdiin asiaan
Pakkohan se on myöntää, että Jan Vapaavuori on taitava.
Taitava esiintyjä.
Vapaavuori marssi torstaiaamuna median eteen eikä eronnut Olympiakomitean puheenjohtajan tehtävästä.
Hän piti pitkän monologin, luetteli asioita, joita olympiakomitea aikoo muuttaa ja prosesseja, joihin Olympiakomitea ryhtyy häirintäskandaalin jälkimainingeissa.
Tilataan selvityksiä, tehdään henkilöstökyselyitä ja järjestetään tapaamisia henkilöstön ja sidosryhmien välillä.
Lisätään avoimuutta ja huolehditaan henkilökunnasta entistä paremmin.
Vapaavuori on pahoillaan, virheitä on tehty, ja raskasta on ollut.
Kaikki meni juuri niin kuin kriisiviestinnän oppaissa sanotaan. Kukaan ei eroa, kukaan ei kanna vastuuta.
Nyt mitataan suomalaisen urheiluväen selkärankaa: Uskovatko kenttäväki, lajiliitot ja palkattu henkilökunta, että nämä toimet oikeasti riittävät?
Historia ei lupaa hyvää. Suomalaisella urheilulla ja etenkin urheilupäättäjillä on pitkä historia siitä, että luvataan muutoksia, teetetään selvityksiä ja järjestetään tapahtumia, mutta mikään ei konkreettisesti muutu. Kohun hälvettyä asiat lakaistaan maton alle.
Siksi urheilun ympärillä leijailee edelleen tunkkainen ja aavistuksen iljettävä haju, joka nousee vanhentuneista valtarakenteista.
Tähän perusongelmaan Vapaavuori ei pystynyt vastaamaan.
Vapaavuori olisi kantanut vastuunsa, jos hän olisi eronnut. Pahoitteluista ja korjausliikkeiden lupauksista jäi valkopesun kuva, vaikka esiintyminen oli taitavaa.
Hän pahoitteli tai pyysi anteeksi kaikkea mahdollista, myönsi pitkän litanian virheitä, joita oli tehnyt, mutta ei siltikään eronnut.
Myös varapuheenjohtajien, Sari Multalan ja Susanna Rahkamon, olisi pitänyt erota. He olivat osa salailuryhmää, joista kenellekään ei tullut mieleen, että Lehtimäki ei voi jatkaa tehtävässään.
Olennainen kysymys on: miten kukaan Olympiakomitean hallituksessa – tai missään muussa ryhmässä – voi enää luottaa tähän kolmikkoon?
Lehtimäen jatkosopimusprosessin aikana he pimittivät hallituksen muilta jäseniltä päätöksentekoon vaikuttavaa tietoa tavalla, joka ei täytä hyvän hallintotavan periaatteita. Heillä oli rekrytointiin vaikuttavaa tietoa, jota he eivät kertoneet muille.
Olympiakomitean muista hallituksen jäsenistä olisi pitänyt löytyä sen verran selkärankaa, että he olisivat yhdessä sitoutuneet johtamaan urheilun kattojärjestöä siihen asti, kun uudet puheenjohtajat olisi saatu valittua.
Olympiakomitean hallitus käsitteli itse omaa ja jäseniensä toimintaa, eikä nähnyt niissä niin merkittävää korjattavaa, että kenenkään olisi tarvinnut erota. Tähän absurdiuteen tiivistyy koko episodi.
Hallitus istui Vapaavuoren mukaan keskiviikkona kuusi tuntia, ja kokouksessa keskusteltiin ”kipakastikin”.
Kuuden tunnin aikana kukaan ei ilmeisesti nostanut kättä pystyyn virheen ja vastuunkannon merkiksi eikä kukaan muu nostanut kättä sen merkiksi, että olisi valmis johtamaan kattojärjestöä matkalla eteenpäin.
Olympiakomiteaa pitäisi ravistella ja rankasti. Ei tarvita selvityksiä, vaan tarvitaan muutoksia.
Vapaavuori tuli puheenjohtajaksi näennäisesti urheilupiirien ulkopuolelta, mutta käytännössä hän vaikuttaa edustavan samaa äijäkööriä, joka on tähänkin asti pyörittänyt suomalaista urheilua.
Niin kauan, kun sulkeutunut klikki johtaa suomalaista urheilua, kaikki muu on sananhelinää. He ovat keränneet ympärilleen laahuksen, joka kiltisti piti suunsa kiinni ja joista osa hyödyntää titteleitään poliittisen uransa edistämiseksi.
Suomalaisen urheilun nykyinen johtajasukupolvi on jatkumoa sille vuosikymmenten perinteelle, jolla suomalaista urheilua on johdettu. He ovat ottaneet mallia edeltäjistään, eivätkä ole ymmärtäneet, että maailma ympärillä on muuttunut.
Yksittäinen häirintätapaus oli vain jäävuoren huippu, joskin räikeä. Sen ainoa hyvä puoli on se, että se raotti edes vähän ovea siihen todellisuuteen, missä suomalainen urheilujohtaminen elää. Ja miten iljettävä haju sen ympärillä väreilee.