Kommentti: Venäjää hallitsee seitsemän prosentin miehinen eliitti, joka vie maataan kohti romahdusta
Fossiilisen energian virrat ovat olleet maailman valtimoita jo pitkälti yli sadan vuoden ajan. Näin on yhä edelleen, sillä vihreä siirtymä etenee hitaasti.
Venäjällä öljy- ja kaasuteollisuus on valtion henki ja elämä.
Läntinen Eurooppa repii kuitenkin itseään irti riippuvuudesta eikä halua enää ostaa Venäjältä fossiilista energiaa. Öljy- ja kaasukauppa rahoittaa Vladimir Putinin julmaa sotaa Ukrainassa, ja sille halutaan loppu.
Venäläinen historioitsija ja kulttuurintutkija Aleksandr Etkind on julkaissut luonnonvarojen kulttuurihistoriasta loistavan tietokirjan nimeltään Nature’s Evil – A Cultural History of Natural Resources (Polity Press 2021).
Etkind on European University Instituten EUI:n professori, joka väitteli tohtoriksi Helsingin yliopistossa 1990-luvulla. Hän kirjoitti uuden teoksensa ennen Venäjän laajamittaista hyökkäystä Ukrainaan. Se ei himmennä kirjan ajankohtaisuutta. Etkind avaa lukijalle näkymän Venäjän ytimeen ja olemukseen, ja se auttaa ymmärtämään hyökkäyksen taustalla olevia kehityskulkuja.
Nature’s Evil on laaja historiallinen katsaus luonnonvarojen hyödyntämiseen, ihmisen ahneuteen ja vaivatta kumuloituvan vaurauden aiheuttamiin valtaviin ongelmiin. Etkind käsittelee öljyn ja kaasun lisäksi myös viljatuotteita, metalleja, kuituja, sokeria ja mausteita. Venäjän nykytilannetta pohtivalle antoisinta on lukea Etkindin terävää analyysiä öljystä ja kaasusta, niiden kaupasta – ja niiden tuomasta kirouksesta..
Venäjän presidentti Vladimir Putin neuvotteli öljyteollisuuden edustajien kanssa Moskovassa 17. toukokuuta. Kuva on uutiskanava Sputnikin välittämä.
Raaka-aineena öljy on aivan ihmeellisen monikäyttöistä. Sen saaminen ulos maaperästä on paljon helpompaa kuin kiinteän kivi- ja ruskohiilen. Öljy ei ime kosteutta eikä pilaannu. Sitä voidaan varastoida vuosikymmeniä. Ilman öljyä ei olisi keksitty teholannoitteita maatalouden tuotantoon, ei traktoreita maatöihin eikä kuorma-autoja maataloustuotteiden kuljettamiseksi markkinoille. Öljystä voi tehdä muovia ja synteettisiä kuituja.
”Yhden viidestätoista tuotetusta raakaöljybarrelista käyttää kemianteollisuus, loput kuluvat polttoaineisiin”, Etkind kirjoittaa.
Öljy on maapallolle epätasaisesti jakautunut luonnonvara. Joillakin valtioilla sitä on, useimmilla ei.
Etkind kertoo havainnollisesti eroista öljyä paljon kuluttavien ja sitä tuottavien valtioiden välillä. Hyvinvoinnin mittarit ovat kaakossa maissa, jotka kuluttavat öljyä eniten. Korrelaatiota öljyntuotannon ja hyvinvoinnin välillä ei sen sijaan ole, tai korrelaatio on vain hyvin pieni.
Öljyä ja kaasua tuottavissa valtioissa hyvinvointi ja luksus kasautuvat näitä luonnonvaroja hallitsevalle eliitille. Venäjällä tätä eliittiä edustavat muun muassa itsevaltainen presidentti Vladimir Putin hallintoineen ja teollisuuden jättiyhtiöitä hallitsevat oligarkit. Lähi-idän ja Arabian niemimaan öljyvaltioissa eliitin huipulla ovat upporikkaat hallitsijasuvut.
Ruotsalaisen Nobelin suvun omistaman Branobel-yhtiön öljykenttä Bakussa 1890-luvulla.
Venäjän imperiumin öljyteollisuus alkoi Bakusta, Kaukasuksen Eldoradosta. Esimerkiksi liikemies Vasili Kokorev tislasi siellä 1870-luvulla raakaöljyä kerosiiniksi yhdessä Dmitri Mendelejevin kanssa. Viimeksi mainittu keksi myöhemmin alkuaineiden jaksollisen järjestelmän.
Etkind kertoo, kuinka Kokorevin ja Mendelejevin firman tislauskattiloita lämmitettiin öljylähteiden vierellä. Tulipaloja syttyi usein, ja niitä oli lähes mahdotonta sammuttaa. Neljä tynnyrillistä öljyä tuotti aina yhden tynnyrin kerosiinia – ja tislausjäte dumpattiin Kaspianmereen.
Bakun öljykentillä pelasi joukko rahan haistaneita ulkomaisia öljyparoneja: Rotschildit, Rockefellerit, Nobelit ja taiteen mesenaattina tunnetuksi tullut Calouste Gulbenkian, joka perusti Shellin, Totalin ja muutamia muita öljy-yhtiöitä. Jokaisesta yhtiöstä Gulbenkian piti itsellään viiden prosentin siivun.
– On parempi saada pieni pala isosta kakusta kuin iso pala pienestä kakusta, tapasi Gulbenkian sanoa.
Lamppuöljynä käytetyn kerosiinin kuljettaminen Bakusta imperiumin pääkaupunkiin Pietariin oli kaksi kertaa kalliimpaa kuin sen laivaaminen Yhdysvaltain öljyalueilta Pennsylvaniasta. Laajalla Venäjänmaalla tammiset kerosiinitynnyrit piti ensin kuljettaa härkävankkureilla vuorten yli Georgiaan, sitten laivalla Mustanmeren halki, sitten jokilaivalla Volgaa pitkin pohjoiseen ja lopulta keisarillisten kanavien kautta Pietariin.
Nykyisin Venäjä tuottaa öljynsä ja kaasunsa ilmastonmuutoksen lämmittämässä Siperiassa, jossa ikirouta sulaa ja maaperä röyhtäilee syvältä jään alta vapautunutta metaania. Siperian kentiltä öljy kuljetaan laajan putkiston kautta satamiin laivattavaksi tai suoraan asiakkaille Eurooppaan. Lämpenevässä maailmassa tuotanto käy yhä vaikeammaksi.
Euroopan unioni yrittää nyt pistää tulpan öljyntuonnille Venäjältä. Myöhään viime maanantaina syntynyt EU:n kuudes pakotepaketti jäi kuitenkin hieman torsoksi: Unkari sai jatkoaikaa, ja musta kulta saa yhä edelleen virrata 1970-luvulla rakennetun Ystävyys-putkisto kautta unkarilaisiin jalostamoihin. Kaasukauppa Venäjän kanssa jatkuu lähes entisellään.
Näin Venäjällä on yhä vipuvarsi, jolla se voi vaikuttaa EU:n politiikkaan. Energia on Venäjälle ase.
”Näin Venäjällä on yhä vipuvarsi, jolla se voi vaikuttaa EU:n politiikkaan. Energia on Venäjälle ase.
Valtavat fossiiliset luonnonvarat ovat myös kirous, Etkind kirjoittaa.
Venäjästä on tullut Etkindin mukaan petrovaltio, aivan niin kuin Venezuelasta, jonka romahduksesta käsite alun perin syntyi.
Venäjän valtion rahakirstun koko on riippuvainen fossiilisista raaka-aineista, joiden hinta heilahtelee, sillä se määräytyy maailmanmarkkinoilla. Heilahtelun vaikutuksia Venäjä hillitsee puskurirahastojen avulla.
Etkindin analyysin mukaan Venäjän hallinnon aggression määrä riippuu raaka-aineiden hinnasta. Marxilainen historioitsija Mihail Pokrovski huomasi tämän jo 1920-luvulla tutkiessaan Venäjän 1800-luvun imperiumia: mitä korkeampi viljan hinta maailmalla oli, sitä hyökkäävämpää oli imperiumin politiikka. Se johti muun muassa Krimin sotaan.
Sama logiikka pätee nykypäivään ja fossiilisen energian hintaan. Vuosina 2011–2013 öljynhinta oli korkealla, samoin aggression taso Kremlissä – Venäjä päätti vuonna 2014 anastaa itselleen Krimin niemimaan ja aloittaa sodan Itä-Ukrainassa.
Öljyn barrelihinnat ovat taas korkealla. Venäjän aggression hillitsemiseksi niitä pitäisi saada alas. Siksi Yhdysvaltain presidentti Joe Biden matkustaa tänä viikonloppuna Saudi-Arabiaan neuvottelemaan maan johtajien kanssa tuotannon lisäämisestä ja hintojen laskemisesta.
Petrovaltion syvimpään olemukseen kuuluu, ettei se elä verottamalla kansalaisia. Se elää suhteesta luonnonvaroihin. Tämä ei kannusta petrovaltiota kehittämään avointa yhteiskuntaa. Luonnonvaroja hallitseva eliitti ei edes halua, että kansalaiset osallistuisivat valtion päätöksentekoon. Venäjällä demokratia on vain kulissi. Vapaata kansalaisyhteiskuntaa ei ole.
Petrovaltiossa turvallisuuden tarve ylittää kaikki muut tarpeet. Tässä Etkind nostaa esille kiinnostavan näkökulman sukupuoleen. Venäjällä turvallisuuskoneisto on kokonaan miehinen.
Etkindin mukaan vain prosentti Venäjän väestöstä on työssä öljy- ja kaasuteollisuudessa. Heistä suuri osa on miehiä. Viisi prosenttia väestöstä on työssä turvallisuusalalla – vahtimassa tuotantolaitoksia, putkistoja ja oligarkkeja. Heistä lähes kaikki ovat miehiä. Kiistoja ratkaisemaan tarvitaan juristiarmeija, joka sekin on hyvin maskuliininen. Juuri tämän vuoksi petrovaltion johtajiksi nousee vahvoja turvallisuuskoneiston asiantuntijoita – kuten Putin ja hänen lähipiirinsä.
”Nämä miehet edustavat noin seitsemää prosenttia väestöstä. He pumppaavat, kuljettavat ja vartioivat öljyä ja kaasua ja pitävät valvonnassaan noin puolta Venäjän federaation budjetista.
Sukupuolten epätasa-arvo Venäjällä on räikeä. Miehet hallitsevat siellä fossiilisen energian virtoja ja pitävät valtaa käsissään.
”Kuvaillakseni tämän ihmistyypin taloudellisia, sukupuolisia ja psykologisia piirteitä, nimitän häntä petromachoksi”, Etkind kirjoittaa.
”Nämä miehet edustavat noin seitsemää prosenttia väestöstä. He pumppaavat, kuljettavat ja vartioivat öljyä ja kaasua ja pitävät valvonnassaan noin puolta Venäjän federaation budjetista. Esiin nousee kaksi kansalaistyyppiä. On etuoikeutettu ja täysin miehinen vähemmistö, joka hyödyntää arvokkaita luonnonvaroja, vartioi niitä ja käy niillä kauppaa. Ja sitten ovat muut kansalaiset, jotka ovat riippuvaisia tästä kaupasta syntyvien tulojen jakamisesta.”
Ja miten öljy- ja kaasutuloja sitten jaetaan Venäjällä? Suuri osa niistä kuluu turvallisuuskoneiston ylläpitoon ja puolustusmenoihin. Ukrainan hyökkäyssota vain korostaa tätä epäsuhtaa. Venäläiset varmasti haluaisivat käyttää valtion tuloja parempien palvelujen kehittämiseen, entistä parempaan infrastruktuuriin ja sosiaali- ja terveydenhuoltoon. Petrovaltiossa järjestelmä ei kuitenkaan sitä salli.
Druzhba- eli Ystävyys-putkisto kuljettaa venäläistä raakaöljyä unkarilaisen MOL-yhtiön jalostamolle Szazhalombattaan, noin 30 kilometrin päähän Budapestista. Unkari sai EU:n uuteen pakotepakettiin poikkeuksen, joka sallii putkiöljyn tuonnin toistaiseksi.
Venäjän taloutta olisi pitänyt modernisoida ja monipuolistaa jo kauan sitten, Etkind kirjoittaa. Aina silloin tällöin johtajat pitävät suuria puheita uudistuksista, mutta ne eivät koskaan etene. Öljy- ja kaasutulojen virta on aina hyydyttänyt uudistukset alkuunsa. Muut vaurauden lähteet kuivuvat, kun öljy ja kaasu käyvät kaupaksi. Niin on tähän saakka ollut. Mutta ajat ovat muuttumassa.
Venäjän tulevaisuus näyttää synkältä, sillä petromachot menettävät fossiilisten tuotteidensa markkinoita Ukrainan hyökkäyssodan vuoksi. Ilmastonmuutos ajaa kehittyneitä teollisuusmaita radikaaleihin muutoksiin: energiantuotanto puhdistuu ja vihertyy, ja liikkuminen sähköistyy. Fossiilisen energian kysyntä laskee.
Petrovaltio alkaa natista liitoksissaan, ellei se kykene muuttumaan ja monipuolistumaan. On kuitenkin vaikea nähdä, että muusta maailmasta eristetty ja yhä syvempää kuoppaa itselleen kaivava Venäjä siihen kykenisi.
”Sata päivää kestänyt ”erikoisoperaatio” on sujunut surkeasti ja tuottanut pelkkää tuhoa ja murhetta – myös venäläisille.
Ehkäpä Kremlissä on hoksattu muutoksen vaikeus ja edessä mahdollisesti oleva romahdus. Putin näki, että ikkuna hänen uhkayritykselleen rakentaa uudelleen Venäjän menetetty imperiumi alkoi umpeutua. Oli viimeinen hetki aloittaa invaasio Ukrainaan.
Se oli paha virhe. Jo yli sata päivää kestänyt ”erikoisoperaatio” on sujunut surkeasti ja tuottanut pelkkää tuhoa ja murhetta – myös venäläisille. Putinin jättiläismäinen strateginen munaus vain nopeuttaa sisäisesti mädän petrovaltion tuhoa.