Mikko Kangasjärven äiti sanoi lähtevänsä mummolaan – kolmen kuukauden päästä paljastui hirveä totuus

Muusikko Mikko Kangasjärven elämään on mahtunut luomisen palon ja rokkarin ilon lisäksi surua ja musertavia menetyksiä.

Yö-yhtyeen pitkäaikaisena kosketinsoittajana tunnettu Kangasjärvi on tiivistänyt tähänastisen elämänsä yksiin kansiin yhdessä kirjailija-lauluntekijä-lääkäri Jukka Poijärven kanssa. Jäin yöksi (Docendo, 2024) ilmestyy perjantaina 12. huhtikuuta.

Kangasjärven äiti kuoli 1997. Oman käden kautta.

Äiti oli vuosien varrella osoittanut merkkejä masennuksesta, mutta lopullinen ratkaisu oli järkytys.

Piinallisinta oli kuitenkin epätietoisuus. Äiti ehti olla kadoksissa kokonaiset kolme kuukautta.

Painajainen alkoi tammikuisena aamuna. Tuolloin oli 30 astetta pakkasta.

Hyvällä tuulella ollut Kangasjärvi palaili keikalta. Pienessä kohmelossa, mutta rahoissaan.

– Ajattelin soittaa ja kertoa äidilleni, että voisin maksella velkojani takaisin, ainakin osan, hän kirjoittaa.

Puhelimeen vastasi isä, joka kertoi, ettei äiti ollut tullut edellisenä päivänä kotiin. Hän oli aamulla vetänyt repun selkäänsä ja sanonut lähtevänsä Näsijärven rannalta Olkahisista Tampereen Kalevaan Tyyne-mummun luo.

Sinne hän ei koskaan saapunut.

– Olin hämmentynyt, mutta en vielä tuolloin osannut olla huolissani.

Meni päiviä. Katoamisilmoitus tehtiin.

– Hätäännys alkoi hiipiä taloon ja sieluun.

Minne äiti olisi voinut mennä? Mökki tarkastettiin, se oli pimeänä. Olisiko hän mennyt Lappiin? Jonnekin retriittiin rauhoittumaan? Vai pahempaa: olisiko joku kaapannut äidin?

– Yhtä vaihtoehtoa kukaan ei sanonut ääneen. Kukaan ei uskonut, että äiti olisi voinut tehdä itselleen jotain.

Kadonneesta äidistä tiedotettiin myös radiossa.

Kangasjärvi muisti ystävänsä Tonin. Hänenkin äitinsä oli kadonnut. Se oli loppunut surullisesti.

– Toni lohdutti sanomalla, että oli puolikas mahdollisuus, että tällä kertaa loppu olisi onnellinen.

Talvi taittui kevääksi. Poliisi-tv ja Rikosraportti kiinnostuivat.

– Pyydettiin haastattelua. Kieltäydyimme, mutta se ei estänyt tuotantoryhmää kuvaamasta Olkahisten taloa ja sen ympäristöä. Se tuntui kotirauhan rikkomiselta.

Raastava epätietoisuus sai Kangasjärven raiteiltaan.

Kun silloinen vaimo Jarna lähti ulkomaille, hän jäi yksin kotiin ajelehtimaan. Hän joi ja tupakoi päivittäin kotona. Ajoi muutamankin kerran autolla kapakasta kotiin.

– Menetin elämänhallinnan. Laskupinot alkoivat kasaantua. Eräs osamaksusopimus päätyi muutaman kymmenen maksamattoman markan takia voudille, koska en jaksanut välittää. Seurauksena oli luottotietojeni menetys neljäksi vuodeksi.

Musiikkihommat ja työ matkapuhelinketju Teleringissä pitivät miehen kuitenkin elämässä kiinni.

Huhtikuussa kaikki päättyi.

Kangasjärvi oli tuolloin äänittämässä punkbändi Metujaa. Hän sai studioon puhelun. Isä soitti.

– ”Poliisit kävivät ovella. Äiti on löytynyt, metsästä puun juurelta”, hän sanoi hiljaisella äänellä. ”Tulen sinne”, sanoin ja suljin puhelimen.

Kangasjärvi kirjoittaa, että piti äidin löytymistä helpotuksena. Hän oli sisimmässään tiennyt, että äiti oli kuollut.

Nykyään Vesilahden kirkkoherrana tunnettu pappi Harri Henttinen siunasi äidin. Olli Lindholm lauloi kirkossa Yön Satelliitit-kappaleen.

– Olli poistui paikalta renkaat vinkuen. Soitin perään ja kysyin, miksei hän jäänyt kahville. ”En pystynyt, liian kova paikka”, hän vastasi.

Raastavaksi jäi myös kysymys: Miksi?

– Äiti ei jättänyt viestiä. Jäi ikuiseksi mysteeriksi, mitä hän tarkoitti kertoessaan, että hänelle oli työpaikallaan sattunut asia, josta hän ei voisi koskaan puhua kenellekään. Kävin veljeni kanssa haastattelemassa äitini työkavereita, mutta kukaan heistä ei osannut valaista asiaa.

Äiti työskenteli lähihoitajana. Kangasjärvi aprikoi, olisiko äiti mahdollisesti aiheuttanut vahingossa potilaansa kuoleman, vai olisiko työssä ollut jokin muu asia, jota äiti jostain syystä piti elämän ja kuoleman kysymyksenä. Hän miettii myös, olisiko äiti ottanut hänen ja hänen veljensä murheet liian suuriksi risteikseen.

– Oli vaikeaa ymmärtää konkreettisesti, mitä oli tapahtunut. Yritin käsitellä asiaa, mutta en saanut ajatuksistani otetta.

Suru koteloitui. Muuttui hallitsemattomaksi raivoksi. Kangasjärvi kirjoittaa ärjyneensä ilman suurempaa syytä niin McDonald’sin kassalla, baarin pöydässä kuin auton ratissakin.

– Välillä saattoi tulla hitusen itkuakin, mutta keräsin itseni. Vuodet vierivät ja elämä meni eteenpäin, mutta joku osa minusta jäi paikalleen.

Vasta kahdeksan vuotta myöhemmin hän sai rauhan.

Siitä on kiittäminen lauluntekijä Kate Bushia. Hän oli julkaissut tuoreen Aerial-albuminsa, jota Kangasjärvi oli kovasti odottanut.

– Olimme tulossa Jarnan kanssa Pietarin risteilyltä, ja nappasin levyn Helsingin Stockmannilta mukaani. Kuuntelin sen illalla yksin pimeässä. A Coral Room -kappaleen soidessa kyynelkanavat aukesivat ja tunsin, että ensimmäistä kertaa todella surin äitini kuolemaa.

Kangasjärvi kuvailee vaikuttavasti kappaletta ja sen aiheuttamia mielikuvia ja tunteita:

– Bush maalaa teoksessaan kuvan vedenalaisesta kaupungista, joka on joskus kuhissut elämää mutta jonka ympärille ajan hämähäkki kutoo nyt verkkojaan. Soutaja voi kätensä veteen kastaessaan aistia häivähdyksiä kaupungin kukoistuksen ajasta.

– Seuraavaksi kappaleen maisema siirtyy Bushin kotitilalle, jossa hän muistelee edesmennyttä äitiään ja näkee tämän nauravaisena keittiössä. Äidille tärkeä maitokannu putoaa äidin kädestä ja särkyy. Ajan hämähäkki ryömii esiin muistoja täynnä olevasta kannusta. Sirpaleet jäävät maahan ja lopulta hämähäkki kutoo verkkonsa huoneeseen, joka täyttyy korallista. Kappaleen vaikutus on ollut minulle järisyttävä. Kukaan ei ole kuvannut kauniimmin ajan kulumista ja rakkaan ihmisen menetystä.

– Äiti, asut sydämessäni, hän päättää.