Nuori teatterin opiskelija Johannes joutui miesopettajansa hyväksikäyttämäksi – kertoo nyt, miten hänestä itsestäänkin tuli ahdistelija
Ensin kokenut teatteritaiteen opettaja sai ylistävillä puheillaan nuoren Johannes Lahtelan tuntemaan poikkeuksellisuutta. Pian alle parikymppinen näyttelijäopiskelija sai kertomansa mukaan kutsun opettajan yksityistunneille, joilla tämä puhui hämmentävän paljon antiikin ajoista – maailmasta, jossa uskoi miesten välisten läheisten suhteiden olleen tavanomaisia.
– Miesopettaja meni koko ajan pitemmälle ja pitemmälle. Koska kyse oli taiteesta, siinä kontekstissa tämän auktoriteetin manipulaatio meni minunkin sisälläni läpi, ja lopulta tulin opettajani seksuaalisesti hyväksikäyttämäksi, nykyään ortodoksipappina, kirjailijana ja näyttelijänä työskentelevä Lahtela, 46, muistelee.
– Opettajalla oli pieni hovi, jossa hän käytti nuoria oppilaitaan systemaattisesti hyväkseen. Hän sai minutkin tuntemaan, että seksi ikään kuun kuului siihen opiskeluprosessiin – että se oli mukamas tärkeää.
Lahtela kertoo uhriksi joutumisen synnyttäneen pahaa oloa, mutta hän ei omien sanojensa mukaan osannut asettua heti opettajan toimia vastaan. Näin tapahtui vasta selvästi jälkikäteen.
– Todellisuuteen havahduttuani elämäni oli aikansa riekaleina. Tunsin syyllisyyttä ja häpeää, aloin myös kyseenalaistamaan seksuaalista identiteettiäni. Se oli kaiken kaikkiaan erittäin hajottava kokemus, Lahtela korostaa.
– Se oli kuitenkin myös hyvin ristiriitainen sellainen. Nimittäin tämä opettaja onnistui poistamaan minusta esiintymiskammon, ja juuri sen ansiosta pääsin myöhemmin Teatterikorkeakouluun. Juuri tähän paradoksiin kulminoituu koko teatteri- ja taidemaailman sairaalloisuus, josta haluan viimein puhua ääneen isoilla kirjaimilla.
Johannes Lahtelan mukaan päihdeongelmat sekä henkinen ja seksuaalinen väkivalta ovat edelleen taidealalla vaiettu asia.
Samaan hengenvetoon Lahtela nostaa esiin myös omia tekojaan.
– En ollut teatteriopiskelija-aikoinani mikään pyhimys, olin itsekin hyväksikäyttäjä. Lupaa kysymättä kourin naisia, koska siihen minulla oli siinä valheellisessa mielikuvitusmaailmassani ikään kuin oikeus. Olin mukamas taiteilija isolla t-kirjaimella. Vaikka en ollutkaan mitään, se alitajuinen kuvitelma sai minut käyttäytymään kuten taideyhteisöissä on ollut tapana, Lahtela selvittää.
– Olin alkoholisti, addiktiosairas siinä missä iso joukko yhteisön muistakin jäsenistä. Taidemaailmassa päihteillä ja luovuudella on uskottu olevan jokin yhteys, ja vaikka se ei tietysti ole totta, päihteiden käyttöä on joka tapauksessa pidetty jopa kunniakkaana. Tunsin siitä itsekin ylpeyttä, 25-vuotiaana raitistunut taiteilija jatkaa.
Suomen näyttelijägenressä on viime vuosina kohistu erilaisista kiusaamis- ja seksuaalisista hyväksikäyttötapauksista. Raiskaustapauksistakin on uutisoitu.
– Valitettavasti ainakin teatterialalla on tapahtunut sellaisiakin raiskaustapauksia, joista on vaiettu täysin. Näiden kaikkien ongelmatapausten taustalla päihdeaddiktiot ovat olleet lähes aina läsnä, ja voidaankin hyvällä syyllä sanoa, että addiktiot ovat olleet taideyhteisössä väylä pimeyteen, Lahtela painottaa.
– Päihdeaddiktio on taidemaailmassa itse itsensä kätkevä sairaus, eikä siinä genressä ole vielä sen vuoksi uskallettu tehdä näkyväksi omaa tekopyhyyttä. Teatteritaiteen likapyykki on vielä pahasti pesemättä.
Parrasvaloissa Lahtela oli erityisesti viime syksynä, kun hänen kirjoittamansa esikoisteos Samuli Edelmannista ilmestyi. Lahtela valmistui Teatterikorkeakoulusta teatteritaiteen maisteriksi 2001 ja on sen jälkeen näytellyt niin teattereissa kuin elokuva- ja televisiorooleissakin. Palkittu näyttelijä erikoistui taannoin runomonologeihin.
Nyt keväällä ilmestyneessä ja yhdessä Annina Holmbergin kanssa tekemässään kirjassaan Pää pilvissä, kiviä kengissä (Otava) hän puhuu läpinäkyvästi esimerkiksi taidemaailman erilaisista, edellä mainituistakin ongelmista.
– Se teos on erilainen pyhiinvaellus taiteen sielulliseen ytimeen, Lahtela ruotii.
– Taidemaailmassa opettajien ja oppilaiden väliset seksisuhteet eivät ole mikään poikkeus, Johannes Lahtela kertoo.
– Teatterimaailmassa on ollut kyvyttömyys käsitellä tosiasioita, ja siksi epäkohdat ovat heijastuneet laajasti yhteisöön. Alkoholismi on haluttu kätkeä, ja mieluummin on puhuttu ulospäin mielen alueen vipotuksista. Kunnes pian on havahduttu sisäisesti, että hei, mähän olen alkoholisti, mutta mitä sitten, sehän kuuluu tähän työhön. Oravanpyörä on ollut paradoksaalinen.
Lahtela kuvailee ”valheellista taidemaailmaa osin itsekeskeiseksi”.
– Halu tulla nähdyksi ja ihailluksi on ymmärrettävä ja hyvä inhimillinen motiivi, mutta yksin niiden varaan ei voi pitkäkestoisesti rakentaa mitään. Se on myös yksi mekanismi, joka johdattaa helposti pimeyteen, hän alleviivaa.
– Kun ollaan tekemisissä taiteen kanssa, pyritään usein rikkomaan rajoja – paitsi itse taiteen luomisprosessissa myös sen jatkeena siviilissä. Juuri rajoja rikkomalla taiteilijat haluavat alitajuisesti viestiä, että olemme yhteiskunnan kriitikoita, ja että uskallamme elää vaarallisesti. Yhteisön yhteiset säännöt ovat hämärtyneet, ja siksi kissa pitäisi nostaa kunnolla pöydälle.
”Oma pimeys, on uskallettava tehdä näkyväksi. Muutos lähtee minusta.
Seksuaalinen hyväksikäyttö ja henkinen väkivalta ovat Lahtelan mukaan niputettu osaksi elämää, jossa varsinainen inhimillinen valta on usein annettu addiktioille.
– Taidemaailmassa opettajien ja oppilaiden väliset seksisuhteet eivät ole mikään poikkeus. Sellaiset esimerkit luovat helposti mielikuvaa, että meille mikä tahansa on sallittua. Siinä pitää nuoren opiskelijan olla valpas ymmärtääkseen, että millaista on oikea ja sallittu todellisuus, Lahtela näkee.
– Kun sain aikanaan näyttelijäkortin, hekottelimme miesporukassa, että kyllä nyt naisia lakoaa pelkkää korttia vilauttamalla. Tämä on vain yksi esimerkki siitä, miten teatteritaiteen naisia esineellistävään ja alistavaan meininkiin lähtee mukaan. Teatterissa naisia todella esineellistetään, koska miehet kokevat heidät egojensa jatkeeksi, mukamas todellisten taiteilijoiden muusiksi.
Kirjailija muistelee myös naisohjaajaa, joka hänen mukaansa nöyryytti palkittua näyttelijää alati niin, että tämä itki usein.
– Harjoituksissa on nöyryytetty usein ammattilaisia, koska sen on uskottu saavan nämä näyttelemään paremmin. Ilmapiiri on sellainen, että jos et kestä lokaa, olet heikko. Henkinen vallankäyttö on niin voimakasta, että vain ani harvat uskaltavat asettua sitä vastaan, Lahtela sanoo.
– Pelko on iso syy siihen, miksei seksuaalisen väkivallankaan likapyykkiä ole vielä pesty kunnolla. Pelätään oman työpaikan ja maineen puolesta, pelätään erilaisia seurauksia.
Johannes Lahtela haluaa puhua asioista ääneen, jotta niitä voidaan korjata. ”Muutos lähtee minusta”, hän toteaa.
Lahtela kertoo pyytäneensä sosiaalisessa mediassa taideyhteisön kollegoiltaan erilaisia kokemuksia seksuaalisesta häirinnästä ja kiusaamistapauksista.
– Tässä kohdin on äärimmäisen tärkeää muistuttaa, että läheskään kaikki tapaukset eivät taivu seksuaaliseksi häirinnäksi tai edes kiusaamiseksi, vaikka joku niin väittäisi tapahtuneen. Metsä on osattava nähdä puilta, koska muuten koko yhteiskunta putoaa polvilleen, Lahtela pohtii.
– Parisen vuotta teatterimaailmassa paljastunut ja vankilatuomioon johtanut raiskaustapaus oli joka tapauksessa merkki siitä, ettei taidemaailma ole vielä tervehtynyt. Itsekin tiedän kolme raiskaustapausta, jotka on edelleen pidetty täysin piilossa.
Lahtelan mukaan asioissa on päästy paljon eteenpäin, mutta ei riittävästi.
– Saamani palautteenkin perusteella osa ei ole vieläkään valmis yhteisön menneisyyden oleellisten ilmentymien läpivalaisuun. Kun samaan aikaan huumeiden käyttö on lisääntymässä taidemaailmassa, pelkään ongelmien tällä menolla eskaloituvan, hän painottaa.
– Mielestäni taideyhteisö voi kehittyä ja päästä eteenpäin vain, jos likapyykki pestään ja rakenteellisesta itsetuhomekanismista, päihteidenkäytön ihannoimisesta, yritetään päästä viimein porukalla eroon. Olen itse edelleen taideyhteisön jäsen. Oma pimeys, on uskallettava tehdä näkyväksi. Muutos lähtee minusta.