Raskausajan oudoista oireista alkoi painajainen – Nico Salo ja Janniina Alho menettivät toisen kaksosistaan: ”Hän oli kaunis tyttö”
Sen piti olla hyvä päivä.
Nico Salo ja Janniina Alho selailivat lounaspaikkoja. Ultraäänitarkastuksen jälkeen oli tarkoitus nähdä ystäviä. Ulkona oli kuvankaunis kesäilma.
Janniinan viikolle 27 ehtinyt raskaus oli ollut jo pitkään veitsenterällä, ja edeltävällä viikolla kohdussa kasvavista kaksosista pienemmän, B-tytön, sydämessä oli havaittu nestettä. Lääkärit halusivat tytöille lisää raskausviikkoja ennen synnytystä, joten asialle ei voinut tehdä mitään.
Sinä heinäkuisena maanantaina Janniinalla oli silti hyvä ja toiveikas olo.
– Minä jopa sanoin Nicolle, että tunsin nyt ensimmäistä kertaa tämän toisen vauvan potkun. Mutta ei se sitten ollutkaan hän, Janniina muistelee kesän tapahtumia ääni särkyen.
Ultrassa selvisi, että B-tytön sydän oli viikonlopun aikana pysähtynyt.
Nico ja Janniina tutustuivat joulukuussa 2014, ja peli oli Nicon sanoin heti selvä. Yhteinen elämä sujahti paikoilleen nopeasti.
Kolmen vuoden seurustelun jälkeen aika tuntui oikealta perheenlisäykselle. Nuori pari suunnitteli kaiken valmiiksi: he muuttivat lapsiperheelle sopivaan rivitaloon ja hankkivat auton, jossa mahtuu kuljettamaan lasta.
Vuonna 2018 Nico Salo oli joukkueen kapteeni, kun Suomi juhli toista perättäistä salibandyn maailmanmestaruutta. Salo oli ollut mestaruusjoukkueessa mukana myös kaksi vuotta aiemmin.
Nico Salo (keskellä) juhlii salibandyn MM-finaalissa Ruotsia vastaan vuonna 2018.
Elämä oli hyvää, mutta toivottua raskautta ei vain tullut.
– Minulla oli mielikuva, että kun alkaa yrittämään lasta, niin se onnistuu heti. Miehillä on helposti semmoinen ajatus, Nico Salo muistelee nyt.
Kolmen vuoden yrittämisen jälkeen jatkuvat pettymykset kävivät raskaaksi, eikä selkeää syytä lapsettomuudelle löytynyt tutkimuksista huolimatta.
– Se alkoi tulla aika vaikeaksi asiaksi, joka häiritsi elämäämme. Sitten aloimme selvittämään hoitomuotoja, Nico Salo kertoo.
Aluksi kynnys hoitoihin hakeutumiseen tuntui korkealta, mutta kesällä 2020 pariskunta kuuli gynekologilta olevansa oikeutettuja hakeutumaan Taysin lapsettomuuspoliklinikalle.
Kun siellä ensin kokeiltu inseminaatio eli keinohedelmöitys ei auttanut, siirryttiin rankempaan IVF-hoitoon eli koeputkihedelmöitykseen.
IVF-hoidossa naiselle pistetään kuuri hormonipiikkejä, joiden on tarkoitus kypsyttää useita munarakkuloita kerralla. Sitten kasvaneista munarakkuloissa kerätään talteen mahdollisimman iso määrä munasoluja punktiossa. Kerätyt munasolut hedelmöitetään miehen siittiöillä, ja syntyneistä alkioista paras istutetaan naisen kohtuun.
– Se on aika raakaa touhua. Hormonipiikkejä pistetään itse mahaan muutaman päivän ajan aamuin illoin. Mahani oli tosi turvonnut, kun isoja munarakkuloita oli niin paljon. Loppua kohden olo alkoi mennä tosi tukalaksi, Janniina muistelee.
Nico Salo ja Janniina Alho kotonaan.
Lopputulos oli vaivan väärti. Munasoluja saatiin kerättyä paljon, ja alkioiden laatu oli hyvä. Alkio istutettiin Janniinan kohtuun 21. tammikuuta, Nicon syntymäpäivänä.
Helmikuussa raskaustestistä paljastui toivottu tieto, mutta kauan odotettu hetki ei ollut aivan kuin elokuvissa. Asia tuntui epätodelliselta ja vähän pelottavaltakin: Nytkö se viimein tapahtui?
– Me vähän niin kuin jähmetyttiin molemmat, että mitäs nyt, Nico Salo naurahtaa.
– Se menettämisen pelko tuli heti, Janniina komppaa.
Ensin kulman takana odotti kuitenkin lisää iloisia uutisia: lapsia oli kaksi, identtiset kaksoset.
– Me oltiin vitsailtukin, että ihan varmasti tulee kaksoset, ja niinhän se olikin, Nico sanoo.
Ongelmat alkoivat raskausviikolla 18. Janniinan vointi heikkeni, verenpaine nousi ja jalat alkoivat turvota. Pariskunta yritti sinnitellä kotona, mutta lopulta oli pakko lähteä päivystykseen.
Uutiset olivat karuja: A-vauva oli paljon B-vauvaa isompi, ja siinä missä B-vauvalla oli lapsivettä todella niukasti, A:lla oli aivan liikaa. Myöhemmin lopulliseksi diagnoosiksi vahvistui TAPS-oireyhtymä. Todella harvinaisessa tilassa toinen lapsista ei saa kohdussa tarvitsemaansa määrää punasoluja ja hemoglobiinia, ja toinen saa niitä liikaa. Tila on vaarallinen molemmille lapsille.
TAPSista johtuen Janniinalla todettiin myös raskausmyrkytys. Ainoa tapa päästä vakavista oireista eroon olisi keskeyttää raskaus.
– Tilanne oli siinä kohtaa niin paha, että lääkäri sanoi suoraan, että jos äidin olo ei parane, niin raskaus tulee keskeyttää, Janniina kertoo.
Kuin ihmeen kaupalla Janniinan olo tokeni sen verran, että raskautta pystyttiin jatkamaan. Alkoi piinallisen pitkä kesä, jonka aikana ainoa tavoite oli pitää raskaus käynnissä niin pitkään, että vauvoilla olisi mahdollisuus selvitä.
Heikkovointinen Janniina ja Nico tsemppasivat parhaansa mukaan, vaikka tilanne tuntui epäreilulta.
– Niin kauan odotettiin, että lapsi saadaan, ja sitten käy näin. Katselin jatkuvasti netistä prosentteja, että kuinka todennäköistä mikäkin on. Me oltiin kaikissa asioissa siellä hännillä. Tuli olo, että kaikki maailmaan jutut menee vastaan, Nico kertoo.
”Oli kyse siitä, että saammeko molemmat, vain toisen vai ei kumpaakaan.
Kesä oli jatkuvaa tunteiden vuoristorataa. Vaikka B-vauvan tila ei tuntunut kohentuvan, toivo molempien lasten selviämisestä eli. Toisaalta Nico ja Janniina eivät uskaltaneet ostaa valmiiksi edes lastenvaunuja: ajatus tyhjistä rattaista varastossa oli liian raskas.
– Oli kyse siitä, että saammeko molemmat, vain toisen vai ei kumpaakaan. Päätimme, että toisen me ainakin haluamme. Samalla oli sellainen lapsenusko, että molemmat saamme, vaikka tiedettiin, että B-vauvalla on koko ajan tosi tukalat oltavat. Jotenkin sitä uskoi, että kyllä tässä joku ihme tulee, Nico sanoo.
Sitten pahin tapahtui. B-tytön sydän todettiin pysähtyneeksi 12. heinäkuuta, ja heti murskaavan uutisen päälle alkoi huoli Janniinan ja A-vauvan voinnista. Kun identtisistä kaksosista toinen menehtyy kohdussa, toinenkin on vaarassa.
– Me vain odotimme ja kuuntelimme tytön sykettä. Kun sitä mitataan vatsan läpi, niin välillä se ääni hiljenee, kun vauva liikkuu. Se oli piinaavaa, Nico kertoo.
Seuraavien päivien tapahtumavyöry tuntuu jälkeenpäin sumuiselta.
Janniinan raskausmyrkytyksen oireet pahenivat kriittisiksi, ja vaikka lääkärit olivat toivoneet raskauteen vielä lisäviikkoja, torstaina synnytys oli pakko käynnistää.
Nicon ja Janniinan esikoislapsi syntyi 901 gramman painoisena ja 35 senttiä pitkänä.
– Hän oli kyllä maailman pienin olento, Nico sanoo hymyillen.
– Kuulosti ihan kissanpennulta, Janniina sanoo vieressä.
Nico lähti vastasyntyneen matkassa teho-osastolle, Janniina jäi toipumaan synnytyksestä. Mielessä myllersi.
– Oli tosi sekava olo. Helpotus, suru… en osaa suoraan sanottuna edes sanoa. Oli tosi tyhjä olo. Samaan aikaan tosi onnellinen ja tosi surullinen. Oli tapahtunut niin paljon, ettei sitä kaikkea oikein ymmärtänyt, Janniina muistelee.
Hississä Nico ihaili vastasyntynyttä. Valtavan surun rinnalla leiskui nyt valtava onni.
Pikkuruinen tyttö syntyi lopulta 15. heinäkuuta.
– Olin tosi onnellinen, kun kuuli kuinka hän piti ääntä. Hän eli. En ajatellut sitä pienuutta mitenkään kamalana asiana. Taas oli varma fiilis, että kyllä tästä selvitään.
”Me pelkäsimme tosi paljon, että emme uskaltaisi katsoa häntä.
Kaikeksi onneksi pienokainen voi tilanteeseen nähden hyvin, ja Nico sai viettää yön Janniinan kanssa. Samalla he tekivät myös rohkean päätöksen nähdä siskonsa jälkeen synnytetyn, menehtyneen B-vauvan.
– Me pelkäsimme tosi paljon, että emme uskaltaisi katsoa häntä, mutta siellä oli ihanat kätilöt, jotka rohkaisivat siihen. He tiesivät aiemmista tapauksista, että voi kaduttaa myöhemmin, jos ei katso, miltä hän on näyttänyt, Nico sanoo.
Päätös oli oikea.
– Se ei ollut yhtään niin pelottava tai kammottava näky kuin voisi ajatella. Hän oli kaunis tyttö. Oli tärkeää, että saimme olla hänen kanssaan sen yön. Sai aloittaa surutyötä, eikä tarvitse kuvitella, miltä hän näyttää, Nico sanoo hiljaa.
– Niin, maalailla mitään kauhukuvia. Ja samalla haluttiin antaa se hetki hänelle, Janniina jatkaa.
Surutyölle ei silti ollut juuri aikaa. Alle kilon painoisena vastasyntynyt lapsi luokitellaan erittäin pienipainoiseksi keskoseksi. Niin pieninä syntyy reilusti alle prosentti Suomessa syntyvistä lapsista. Näissä tapauksissa elämän ensikuukaudet vietetään aina sairaalassa.
Ensimmäisen viikon jälkeen Nico ja Janniina nukkuivat yönsä kotona ja viettivät muun ajan sairaalassa, jossa tyttöä hoidettiin teho-osastolla.Välillä hoitajat joutuivat patistamaankin vanhempia käymään kotona lepäämässä.
Ylpeä isä tyttärensä kanssa.
Vaikka keskosen vointi oli tilanteeseen nähden hyvä, vauvan terveyttä ilmaisevien lukujen seuraamisesta tuli iso osa arkea.
– Sairaalahuoneessamme ei ollut televisiota, mutta se monitori oli meidän tv. Kaikki ne äänet ovat porautuneet syvälle mieleen, Janniina muistaa.
Syyskuun lopulla tytön kunto oli viimeinkin tarpeeksi hyvä, ja perhe pääsi ensimmäistä kertaa yhdessä kotiin. Päiviä sairaalassa oli kertynyt 81.
Kotona kesällä pakattu rantakassi oli muistuttamassa siitä, kuinka yhtäkkiä elämä oli pysähtynyt.
– Rantakassissa oli yhä viinirypälerasia. Ne olivat kuihtuneet sinne. Oli vähän pelottavaakin, että yhtäkkiä oli talvitakit päällä, kun heinäkuussa oltiin lähdetty sairaalaan hellevaatteissa, Janniina hymähtää.
Kotiin pääsy oli ihanaa mutta myös pelottavaa. Piti pärjätä ilman, että monitori kertoi koko ajan, että vauvalla on kaikki hyvin.
– Eka yö oli pahin. Saimme jotenkin nukuttua, mutta koko ajan kuunteli, että kuuluuhan hengitys, Nico muistelee.
Kovasti toivottu tyttö.
Nyt kotoisassa olohuoneessa hymyilee onnellinen perhe. Rivitaloasunto ehti vaihtua lähempänä keskustaa sijaitsevaan kerrostaloon ennen lapsen saapumista, mutta se ei haittaa. Pääasia on, että tyttö on nyt terve, ja painaa jo lähes neljä kiloa. Vähän aikaa sitten välähti pikkuisen ensimmäinen hymy.
– Hän on tosi helppo ja kiltti. Ehkä hän on tottunut sairaalassa niin paljon pahempaan, että ei hän paljoa itkeskele, Nico kuvailee ylpeänä.
Nico ja Janniina ovat nyt onnellisia traumaattisen vuoden jälkeen.
Nicolla edessä siintää yksi urheilu-uran kohokohdista, joulukuussa Helsingissä pelattavat MM-kotikisat. Mieli on aiempaa rennompi: urheilusta on helppo nauttia, kun kotona odottaa tyttö, joka ei välitä, hävisikö vai voittiko isä.
Tuoreet vanhemmat haluavat kertoa tarinaansa, jotta muut samojen asioiden kanssa kamppailevat saisivat heidän kokemuksistaan tukea ja apua. Vaikeista asioista selviää paremmin, kun niistä puhuu.
Vauva-arjen rinnalla Nico ja Janniina tekevät myös surutyötä. Sille on ollut aikaa vasta nyt, kun arki on rauhoittunut.
– Suru tulee aina välillä, vähän yllättäen. Mutta sitten pitää antaa sen tulla, Nico sanoo.
Janniinan sylissä tyttövauva äännähtelee hetken rauhattomasti, vaihtaa asentoaan ja rauhoittuu. Nyt on taas hyvä olla.
– On ollut todella rankka vuosi, mutta nyt on aika onnellinen olo, Janniina hymyilee tytärtään pidellen.