Olen alkanut vihata tarinoita. Kerron mistä kaikki sai alkunsa.
Katsoin dokumenttielokuvan Luomakunnan vartijat. Siinä etnobiologi kysyy: ”Miksi tiede ei saa ihmisiä liikkeelle luonnonsuojelun puolesta?” Hän vastaa itse: tieteestä puuttuu tunne. Siksi tarvitaan tarinoita.
Tutkija kerää Kenian Turkanassa talteen daasanach-heimon sukupolvelta toiselle kulkeneita eläintarinoita. Näin perinne heimon ja luonnon suhteesta tallennettaisiin ja sitä kunnioitettaisiin.
Sitten käy ilmi, että heimo on hävittänyt villieläimet alueelta. Juhlamenoissakin tarvitaan leopardinnahkoja miesten päälle. Kansallispuisto on heille laiduntamista häiritsevä tekijä.
Tutkija tästä sitten pähkäilemään kameran edessä. Haluaako hän elvyttää tätä kulttuuria? Mikäs kolonialisti hän on sanomaan alueen ihmisille, mikä on oikein ja mikä väärin? Millaisen tarinan hän tästä kirjoittaa?
Huusin sohvalta, eiköhän tämä dokkari riitä teikäläisen tarinoista.
Elokuva oli tarina hämmästyttävän monista tarinoista. Aloin miettiä Suuria tarinoita. Ne olivat yksinkertaisia 1960-luvulle asti. Asioiden oli syytä olla niin kuin ne olivat ja pysyä sellaisina kuin ne olivat pysyneet.
Sen jälkeen nousivat esiin globalismi, teknologia ja tiede. Syntyi teknokraattinen ajattelu, jonka mukaan yhteiskuntia voi ohjata perustuen dataan ja tutkimukseen. Voitaisiin tehdä näyttöön, tieteeseen perustuvaa politiikkaa. Ei mitään kuviteltuja perinteitä tai jumalia.
Sille ei vain ole löytynyt kannatusta.
Tarinat ovat mukavampia. Sitä paitsi tiede on vain yksi tarina tarinoiden joukossa, ja sellaisenakin epäluotettava ja omituinen. ”Itseään korjaava luonne” – mikä se sellainen tarina on, joka koko ajan muuttuu?
Kaikki tietävät, että toistuvat tarinat ovat miellyttäviä. Jos tarinankertoja kuvittaa tarinansa yleensä takapuoltaan korostaen, kaikki takapuolta arvostavat palaavat tarinan äärelle yhä uudestaan. Kun tieteen lisäksi kaikki muutkin voivat julkaista itsestään tarinaa, syntyy erikoistumista.
Yritykset tarinallistavat palvelunsa ja itsensä, pelastuskehitysjärjestöt kertovat surulliset tarinansa lehdessään kuukausimaksua vastaan.
Elämme kuluttamalla tarinoita. Katsomme instagram-tarinat, seuraamme tv-sarjat ja kuuntelemme kirjojakin, mikä ei jää tarinana kertomatta seuraajille. Uutisotsikotkin ovat pieniä tarinoita. Yritykset tarinallistavat palvelunsa ja itsensä, pelastuskehitysjärjestöt kertovat surulliset tarinansa lehdessään kuukausimaksua vastaan. Tarinoita on niin paljon, että jotkut ovat saaneet palkkaa niiden vaarojen laskemisesta. Syystäkin.
En oikein tiedä missä välissä elän itse. Se on tunne, joka nostaa esiin itselleni aivan liian vaikeita kysymyksiä: Onko elämä itse asiassa joukko tarinoita? Elänkö jonkun muun luomaa tarinaa?
Vihaan tarinoita, koska menen niistä sekaisin. Ne saavat ajattelemaan liikaa. Sitä paitsi jos tarinat tekisivät maailmasta paremman, niin kuinka monta niitä tarvitaan vielä lisää?
Ihmisen kaipuu kohti tarinoita on viheliäinen asia, evoluution virhe. Kenian heimo juhli leopardipuvuissa perinteisten tarinoiden mukaan. Itse katsoin leijonapukuisia jääkiekkoilijoita viikonloppuna, kun heidän tarinansa huipentui.
Kesken ottelun televisiosta tuli hieno tarina.
Siinä halpaketjun rekka ajaa alppimaisemassa kylään, jossa valmistetaan mitä hienointa tiskiainetta. Tiskiaineyrityksen emäntä on tuotteestaan ylpeä, ja uskoo tienaavansa paljon rahaa. Ketjun kuski saa kuitenkin puhuttua häneltä reilun alennuksen.
Siksi meillä on halpaa tiskiainetta Suomessa. Siksi tarinat vievät meidät tuhoon.
Sen pituinen se.
Riku Siivonen
Kirjoittaja on tarinankertoja olosuhteiden pakosta ja siitä pahoillaan.
Kolumnista voi keskustella 3.6. klo 23.00 saakka.
Luomakunnan vartijat on osa Yle Teeman ja Yle Radio 1:n Tulevaisuuksien kesää, ja se esitetään Teemalla torstaina 2.6.2022 klo 21. Elokuva on katsottavana Areenassa kolmen vuoden ajan.