Risto Dufva yritti avata autonsa oven kylmässä pakkasyössä – sitten hän huomasi jotain ällöttävää

Mikkeli-Vaasa

Jääkiekkovalmentaja Risto Dufva pysäyttää työsuhde-Toyotansa idylliselle omakotitaloalueelle Mikkelissä maanantaiaamuna kello kahdeksalta ja nostaa peukalon pystyyn. Urheilulehden toimittaja hyppää kyytiin.

Auton näytöllä on GPS-kartta, joka näyttää määränpään ja matkan pituuden: Vaasa, noin 400 kilometriä ja viisi tuntia.

Dufva valmentaa Vaasan Sportia SM-liigassa mutta asuu Mikkelissä. Tämä on ollut hänen työmatkansa viiden vuoden ajan. Dufva on ajellut länsirannikolle joka maanantaina ja takaisin Mikkeliin viikon viimeisen pelin jälkeen keskellä yötä. Kovaa rodeota.

Seuraavana päivänä Sport pelaa kotiottelun Ässiä vastaan. Kyseessä on runkosarjan viimeinen ottelu, jonka voittaja pääsee pudotuspeleihin.

Dufva lopettaa valmentajauransa tähän kauteen. Peli Ässiä vastaan voi olla hänen viimeisensä penkin takana. Urheilulehti änkeää mukanaan viimeiselle työmatkalle.

Dufva, 60, kehottaa toimittajaa riisumaan talvitakin ja ottamaan ovilokerosta pullon kylmää kolajuomaa.

– Tämä on kuin Malagan-lento, jolla on välilasku, hän kertoo.

Ensimmäisenä kohteena ihastellaan samassa naapurustossa sijaitsevaa Dufvan kotia. Kauniin keltaisen talon edessä on pieni puutarha, jonka päärynäpuun hedelmiä yksi naapureista kertoo maistaneensa.

Toinen naapuri pysäyttää pyöränsä auton viereen ja toivottaa Dufvalle ja Sportille onnea. Täällä ”RD” tunnetaan. Mikkeli on ollut hänen kotinsa jo 25 vuoden ajan. Ankkuri pitää laskea jonnekin, kertoi aikoinaan Brightoniin muuttanut laulaja Nick Cave.

Dufva löi itsensä läpi valmentajana Jukureissa vuosina 1998–2006. Hän otti 35-vuotiaana haltuunsa kakkosdivariporukan, valoi seurakulttuurin ja joukkueen perustukset, nosti Jukurit ykkösdivariin ja voitti Mestikseksi muuttuneessa sarjassa kolme peräkkäistä mestaruutta.

Samalla hän alkoi luoda omaleimaista valmennustapaansa. Ensimmäisenä tekonaan hän kielsi pelaajia menemästä treenien jälkeen kaljalle niin kutsutulla raviradan suoralla sijaitsevaan grilliravintola Pauliinaan. Hän toi treenien jälkeen pukukoppiin korin kaljaa.

– Jos teidän on ihan pakko saada se kalja, niin saatte oluen minulta sillä ehdolla, että juotte sen kotona, Dufva sanoi pelaajilleen.

– Yksikään ei tullut kysymään kaljaa.

Sitten syntyivät metodit, joista riittää Suomen kiekkopiireissä tarinoita.

Dufva käänsi mielessään syy- ja seuraussuhteen ympäri: Mitä jos joukkueen hitsaisi ensin yhteen niin, että se mahdollistaisi suuret voitot?

Dufva alkoi puskea joukkueitaan epämukavuusalueelle ennen kauden alkua järjestetyissä ryhmäytymistapahtumissa. Hän pisti pelaajat esimerkiksi näyttelemään toisilleen.

Valmentajalle metodi oli kuin katalyytti, joka edesauttoi ryhmädynamiikan syntymistä.

– Minulla on älytön määrä suomalaisten jääkiekkoilijoiden tekemiä elokuvia nauhalla, Dufva kertoo.

Jukurien pelaajat saattoivat myös esittää toisilleen pantomiimina suomalaisia sananlaskuja. Dufvasta oli mielenkiintoista, kun pelaajat yrittivät esittää sanonnan ”parempi pyy pivossa kuin 10 oksalla” käyttämättä sanoja.

Joskus laulettiin kappaleita lip-syncinä.

– Markku Erholtz veti Aikuisen naisen, mikä oli omanlaisensa kokemus, Dufva kertoo.

– Ryhmäytyminen tehtiin selvin päin. Moni kun ei muista tai halua muistaa, mitä saunailloissa on tapahtunut.

Dufvan mukaan jääkiekossa joukkueet näyttävät ulkopuolelle kovaa machokuorta. Ryhmän muodostumista pystyi kuitenkin nopeuttamaan pehmeyden kautta, kuten kohtaamalla pelon naurunalaiseksi joutumisesta.

”

Meidän piti riisua naamiot keskenämme. Ulospäin voitiin esittää sen jälkeenkin vaikka mitä.

– Meidän piti riisua naamiot keskenämme. Ulospäin voitiin esittää sen jälkeenkin vaikka mitä, Dufva sanoo.

Valmentajan mielestä urheilu toimii samalla logiikalla kuin taide.

– Urheilija ja taiteilija kokevat omakseen jonkun asian, josta haluavat kertoa maailmalle. Kumpikin haluaa täyttää tarpeen näyttää äidille ja isille, mitä hän osaa. Tavoitellaan kuolemattomuutta ja halutaan jättää jälki, Dufva kertoo.

Kun oman taideteoksensa tai urheilusuorituksensa näyttää muille, ottaa ison riskin. Dufvan mielestä kyseessä on pelko, että jos epäonnistuu, oma lauma hylkää.

– Teimme elokuvia, jotta oppisimme ryhmässä tuntemaan toisemme paremmin, ja että kaveruus kasvaisi yli epäonnistumisen pelon, Dufva sanoo.

Toyota nielee kilometrejä maantiellä. Dufva ajaa nopeusrajoitusten mukaan. Hän on lopettanut kaahaamisen, koska huomasi, ettei ylinopeudesta ollut mitään hyötyä. Tuli vain turhaa stressiä.

Kun Dufva ajaa yksin, eli yleensä aina, hän kuuntelee äänikirjoja ja kuunnelmia. Historia kiinnostaa, varsinkin Suomen sodat. Nyt taustalla tosin soi lista musiikkia. Dufva kuuntelee 1970-luvun nuoruusvuosiensa klassista rockia.

Kun Led Zeppelinin Whole Lotta Love alkaa, hän kääntää nupin kaakkoon. Kaljustaan tunnettu mies näyttää itsestään nuoruuden kuvaa, jossa hänellä on vielä pitkä luonnonkihara tukka.

Dufva laskee ajaneensa uransa aikana yli miljoona kilometriä vain päästäkseen töihin kotijäähallille. Yli 30 vuoden uran aikana alla on ollut kymmeniä autoja. Yksi on jäänyt erityisesti mieleen.

Hän sai kerran juristiystävältään tiedon, että eteläsuomalainen hoivakoti oli mennyt konkurssiin, ja tarjolla oli melkein pakasta vedetty ”Rangge Rooveri”, jonka ohjevähittäishinta oli yli 150 000 euroa.

Dufva osti auton.

– Meni kaksi viikkoa, niin parempaan autoon oli tottunut. Murheita oli vain enemmän, koska auto oli niin kallis. Ainakin vaimoni mielestä auto oli legendaarisin, koska kuukausimaksut olivat niin isot, Dufva sanoo ja nauraa makeasti.

Valmentaja on uransa viimeisinä vuosina opittu tuntemaan huumoristaan. YouTube on väärällään ”dufvismeja” eli hänen lasautuksiaan lehdistötilaisuuksista.

Dufvalla on vanhemmalla iällä ollut lehdistötilaisuuksissa esiintymiseen tietyt periaatteet. Hän ei hauku pelaajia eikä enää tuomareitakaan. Hän kunnioittaa toisen joukkueen valmentajaa. Hän ei myöskään puhu ammatillisesta kovasta ytimestä, koska hänen mielestään ei kuulu kellekään muulle, mikä joukkueen suunnitelma oli ja miten sen toteutuksessa onnistuttiin.

– Sellaista tilannetta et löydä, että olisin sanonut, että perttiperäluuta oli tänään ihan paska.

Joten mitä jää jäljelle? Teatteri. Sirkustemput. ”Sahataan jänis kahtia, ja vedetään nainen hatusta.” Savu, verho ja hämäys. Dufva on oppinut, että jääkiekko on viihdebisnestä. Hän on alkanut vetää roolia ja viihdyttää auliisti.

Pari vuotta sitten konkarilta kysyttiin tappioon päättyneen ottelun jälkeen Kuopiossa, mitä hän aikoo ottaa ottelusta mukaansa. Kaikki pelaajat, Dufva vastasi.

Hieman myöhemmin Vaasassa kysyttiin häviön jälkeen, mitä Dufva aikoo pelaajilleen teroittaa. Luistimet, hän lohkaisi.

– Me pelasimme Kuopiossa ihan paskan pelin. Ei ollut mitään mukaan otettavaa, Dufva kertoo.

– Seuraava haastattelija halusi olla ovela. Mitä teroitan? Vanhana lihanleikkaajana minulla tuli ensimmäisenä mieleen, että puukot. Sitten ajattelin, että eihän me nyt puukkojen kanssa heiluta. Tuli mieleen luistimet. En ollut valmistautunut tilanteeseen mitenkään.

Viime kaudella yksi letkautus tuntui paljastavan Dufvasta jotain herkkää. Sport oli lähdössä Kuopiosta suoraan Dufvan kotikaupunkiin Mikkeliin. Dufva sanoi lehdistötilaisuudessa, että ”pojat” menevät Mikkelin yössä hotelliin, ja hän menee vaimonsa kanssa lusikkaan.

Ajatuksessa väsyneestä ja yksinäisestä kiekkovalmentajasta lepäämässä rakkaansa lämmössä on jotain kaunista.

– Vaimoni sanoi seuraavana päivänä, että oli Risto taas julkisesti paljon puhetta, mutta vähän oli villoja, Dufva kommentoi nauraen.

Hän myöntää, että on valmentajan urallaan kärsinyt kroonisesta yksinäisyydestä. Dufva asustelee viikot yksin Vaasassa kerrostalossa. Vieraspelireissuilla ollaan koko ajan tien päällä.

Joukkueurheilussa päävalmentaja on myös hierarkian huipulla, vastuussa kokonaisuudesta. Hän on roolinsa vanki. Siitä ei julkisuudessa paljoa puhuta.

– Yksin oleminen on raskasta. Kun imeskelee näkkileipää itsekseen kämpillä, on elämästä glamour kaukana. On työ, muttei mitään muuta. Ei ole normaalia perhe-elämää tai kavereita, Dufva sanoo.

Puhelin soi. Dufva vastaa ja laittaa puhelun kaiuttimelle. Toisessa päässä on toinen yksinäinen, slovakialaista Dukla Michalovcea valmentava Tomek Valtonen. Valtonen, 44, on joukkueessa kanssa ryhmäytymässä vuoristossa. Hän haluaa jakaa Dufvalle kokemuksiaan.

Edellisenä iltana on nautittu muutama olut, ja Valtonen on ihmetellyt kulttuurieroja. Pelaajat ovat esimerkiksi laulaneet yhdessä ja iloinneet, vaikkei osa edes käytä alkoholia.

– Sitä oli upeaa katsoa. Minä olin jopa liikuttuneessa tilassa, Valtonen kertoo.

– Yksi kaivoi kitaran esiin, ja ne lauloivat Guns and Rosesia. Paikalla oli tshekkiläisiä kiipeilijöitä. Nehän alkoivat laulaa mukana. Se oli käsittämätöntä. Suomessa jääkiekko on edelleen niin maskuliininen laji, ettei ketään päästetä lähelle. Pelätään, että nolaa itsensä ja todellinen minä tulee esiin.

Valtonen oli jossain kohtaa iltaa siirtynyt hotellihuoneeseensa. Perässä oli tullut apuvalmentaja, joka oli halunnut puhua jääkiekosta ja johtamisesta.

Valtonen antoi ohjeen.

– Kun olet päävalmentaja, olet yksin täällä huoneessa. Nyt kun olet vielä apuvalmentaja, sinun kannattaa palata juhliin ja nauttia. Se loppuu kohta.

”

Kun olet päävalmentaja, olet yksin täällä huoneessa. Nyt kun olet vielä apuvalmentaja, sinun kannattaa palata juhliin ja nauttia. Se loppuu kohta.

Puhelun jälkeen Dufva kertoo hieman Anne-vaimostaan, jonka kanssa hän on pitänyt yhtä jo yli 40 vuotta. Parilla on kolme poikaa, joista pari vanhinta pelasi aikansa jääkiekkoa. Kolmas suorittaa nyt varusmiespalvelustaan.

Anne on ollut Dufvalle tärkeä tuki uran varrella. Kun valmentaja uransa alkuvaiheessa siirtyi divariseurasta ja -paikkakunnalta toiseen, siirtoja edelsi aina perheneuvottelu, kuten on edeltänyt näihin päiviin asti. Anne antoi miehelleen aina mahdollisuuden jahdata omia unelmiaan.

Anne todisti myös erästä Dufvan uran vaikeinta hetkeä kaudella kaudella 1997–98 Oulun Kärpissä. Seurassa tehtiin uutta nousua Juha Junnon johdolla. Oli kovat odotukset.

– Olin ihan väärä mies. Menin ensimmäisestä lehdistötilaisuudesta kotiin ja sanoin Annelle, että nyt taidettiin lyödä kirves kiveen, Dufva kertoo.

Erään jatkoaikavoittoon päättyneen vieraspelin jälkeen Kärpät palasi Oulun kylmään pakkasyöhön. Dufva ei meinannut saada Raksilan pihassa autonsa ovia auki. Avain meni lukkoon vasta huoltajan sytkäriä käyttämällä.

Kotonaan Dufva huomasi, mistä ongelma oli johtunut. Auton kaikki lukot oli valeltu ulosteella. Pelkkä jatkoaikavoitto ei riittänyt kannattajille.

– Piti puhallella kotona, että onkohan tämä ihan tämän arvoista. Meinasi tulla tippa linssiin. Minulle tuli ihan konkreettisesti paskaa. Sekin oli vain nieltävä.

Valtiotieteitä opiskellut Anne on korkeakoulutettu. Hänen esimerkkinsä on rohkaissut miestäänkin lukemaan, vaikka kiekkopersoona kärsiikin vaikeasta lukihäiriöstä.

Tukea on löytynyt toiseenkin suuntaan. Kun Anne kirjoitti graduaan, Dufva halusi ostaa hänelle tekstinkäsittelylaitteen. Jyväskyläläinen kodinkonekauppias myi Dufvalle kuitenkin tietokoneen.

– Ensimmäisenä iltana emme saaneet toimimaan kuin tetriksen.

Saavutaan Jyväskylään, Dufvan synnyinkaupunkiin. Valmentaja esittelee paikkoja. Tuolla, Vaajakosken vapaapalokunnassa, hänen isänsä Pauli Dufva harjoitteli nyrkkeilyä. Isä voitti 1950-luvun alussa kaksi nyrkkeilyn Suomen mestaruutta. Hän lopetti uransa varhain, kun unelma ottelemisesta Helsingin olympialaisissa vuonna 1952 ei toteutunut.

Sen jälkeen isä toimi aktiivisesti urheiluseuroissa ja teki pitkän uran Fredrikssonin lakkitehtaassa. Sieltä ovat esimerkiksi peräsin monen suomalaisen ylioppilaslakit.

Dufva syntyi kolmilapsiseen perheeseen, joka asui lakkitehtaan omistaman kaksikerroksisen puutalon asunnossa. Hän muistaa katsoneensa vuonna 1969 ensimmäistä kertaa jääkiekon MM-kisoja mustavalkotelevisiosta loikoillen mahallaan olohuoneen lattialla.

Risto Dufva opetteli luistelemaan pienellä Puistokoulun kentällä Jyväskylässä. Läheisellä Harjun kentällä pelattiin vuonna 1948 Jyväskylän historian ensimmäinen jääkiekko-ottelu. Ensimmäisen maalin teki Kuopion Erä-Veikkojen Pertti ”Spede” Pasanen.

Sitten tullaan ”Suvimäen yliopistolle” eli entiselle erityiskoululle, jonka oppilaisiin kuului Matti Nykänen.

Dufva haluaa pitää kahvitauon. Hän ajaa Suomen ensimmäisenä valmistuneen Prisman pihaan. Lapsena hän lähti silloin tällöin äitinsä avuksi, kun Prismassa oli voita tarjouksessa. Koska voita sai ostaa vain kaksi pakettia per asiakas, Risto kävi kassalla ostamassa toiset kaksi pakettia.

Täälläkin Dufva tunnetaan. Häntä tervehtii vanhempi herrasmies Hannu Kaulimo, jota Dufva tuurasi 14-vuotiaana pelatessaan ensimmäistä kertaa maalivahtina aikuisten pelissä Jyväskylän Lohen paidassa jääkiekon kolmosdivaria.

– Liityn tähän klubiin myöhemmin, mutta en ihan vielä, Dufva sanoo katsellessaan aulakahvilan ukkoporukoita.

Dufva pelasi lapsesta asti kiekkoa maalivahtina. Hänellä oli tapana norkoilla Hippoksen jäähallilla odottelemassa, jos joku joukkue tarvitsisi paikkaajaa maalinsuulle. RD valittiin kerran pelin parhaaksi ottelussa, jota hän oli alun perin lähtenyt vain katsomaan.

Valmentaja suhtautuu lapsuutensa Jyväskylään ja sen urheilupiireihin nostalgisesti. Hän kokee, että vuosikymmenten aikana suomalaiset urheiluseurat ovat kovasti muuttuneet.

Ennen seura oli sananmukaisesti joukko samanhenkisiä ihmisiä. Ihmiset muodostivat seuroille sielun.

Nykyisin seurat omistetaan, vaikka Dufva kokee Frank Sinatraa mukaillen, että ”sport business is no business”. Konkari pohdiskelee, mitä urheilupomot oikeasti omistavat: eivät oikein mitään. Vain JYPin, KalPan tai Sportin logon ja hähmäisen ”brändin”.

– Seuran tärkein omaisuus on niin kallis, ettei kellään ole siihen varaa, koska se on ilmainen, Dufva filosofoi.

– Tärkein omaisuus on seuran sielu.

Vartuttuaan nuoreksi aikuiseksi Dufva ei haaveillut ammattipelaajan urasta. Ensinnäkään Suomessa ei käytännössä ollut ammattiurheilua. Toisekseen hän ei ollut riittävän hyvä maalivahti edes kaupungin suurseuraan JYPiin.

Dufva rämpi lukihäiriöisenä läpi peruskoulun ja kävi ammattikoulua pari vuotta lihalinjalla. Sen jälkeen hän aloitti monivuotisen työuran teurastamolla, jossa teki erilaisia hommia kuten valmisti makkaraa ja leikkasi lihaa.

Dufvaa tituleerattiin ”entiseksi lihanleikkaajaksi” vielä siinäkin vaiheessa, kun hän valmensi jo SM-liigassa. Se ei häntä erityisesti miellyttänyt.

Työ ja sen tekeminen jättivät jälkensä valmentajan eetokseen. Dufva on halunnut korostaa pelaajilleen, miten etuoikeutetussa asemassa jääkiekkoilijat ovat. Hän vei esimerkiksi Rauman Lukon SM-liigajoukkueen Kivikylän lihanleikkaamolle ja -palvaamolle 2010-luvulla, koska halusi näyttää, miten ammattimiehet tekevät töitä.

– Slovakialaiset lihanleikkaajat painoivat hommia hiki päässä. Jumalauta, millä vauhdilla ne pistivät sikaa pieneksi. Sanoin, että tuo on pojat kovaa hommaa, Dufva kertoo.

Tärkeä kokemus niin elämässä kuin urheilussa oli siirtyminen kotikonnuilta Kiekko-Espoon paitaan pelaamaan ykkösdivaria 1980-luvun lopussa. Pääkaupunkiseudulla kärsittiin asuntopulasta. Dufvan piti kikkailla itselleen työpaikan kautta asunto.

Hän jakoi kämpän Kontulassa pohjoiskarjalaisen miehen kanssa.

– Kaveri ei puhunut koskaan mitään paitsi sitten, kun hän oli ottanut huihaijuomaa. Silloin hän puhui kahden edellisen viikon asiat vartissa, Dufva kertoo.

– Kerran hänen velipoikansa tuli käymään. Nousi hirveä meteli. Raotin varovasti huoneeni ovea. Käynnissä oli puukkotappelu. Pistin oven kiinni. Velipojat selvittelivät suvun riitoja.

Kiekko-Espoosta Dufva siirtyi JYPiin, jossa hän pääsi pelaamaan muutaman SM-liigan ottelun. Joukkuetta valmentanut Hannu Aravirta ehdotti pian Dufvalle, että ehkä sinun kannattaisi siirtyä tänne penkin taakse.

Dufvasta tuli JYPin maalivahtivalmentaja vuonna 1991. Siitä alkoi yli 30 vuoden savotta. Dufva ei tullut valmentajamarkkinoille omasta mielestään hyvin kortein, koska hän ei ollut entinen huippupelaaja eikä korkeasti koulutettu.

– Olen jääkiekon ojankaivaja.

Piti tallata oma polku esimerkiksi käymällä kaikki Jääkiekkoliiton tarjoamat mahdolliset kurssit ja imemällä oppia muilta maajoukkueiden valmennustiimeissä.

Aravirta oli yksi Dufvan valmennusuran esikuvista. Dufva pitää ”Araa” edelläkävijänä pelitaktisesti sekä pelaajien käsittelemisen kannalta. 1990-luvun alussa kovinta tulosta tekivät kuitenkin Hannu Jortikka ja Vladimir Jursinov, joiden ”nakit ja muusi -valmennustyyli” määritti pitkäksi aikaa sen, mitä SM-liigan päävalmentajalta odotettiin.

Edettyään päävalmentajaksi myös Dufvasta tuli korostuneen vaativa. Kehitys kulminoitui hyvässä ja pahassa JYPiin, jota hän valmensi pääkäskijänä ensimmäisen kerran vuosina 2007–11.

Toisaalta JYP voitti ensimmäisen Suomen mestaruutensa vuonna 2009. Toisaalta Dufva poltti matkan aikana itsensä ja monta muuta loppuun.

– Mestaruudesta se helvetti vasta alkoikin. Piti voittaa joka vuosi. Se vasta raskasta onkin, Dufva sanoo.

– Aloin suhtautua kaikkeen täysin suhteettomasti. Loin kuvitteellisen, ylisuuren kuvan oman olemassaoloni merkityksestä. Kun olisi jo pitänyt löysätä, minä vain kiristin itseäni ja kaikkia muita.

Saavutaan Kyyjärvelle, reilun tuhannen asukkaan kirkonkylään Keski-Suomen luoteisosassa. Dufva esittelee nähtävyydet: lentopallojoukkueen Kyy York Areenan, betonitehtaan ja pystyyn kuolleen sekatavarakaupan.

– Ajelin kerran talvella kylän läpi pakkasyönä palatessani Mikkeliin. Se oli meditaatioharjoitus. Edes koirat eivät haukkuneet, Dufva kertoo.

Pysähdytään Kyyjärven Shellille lounaalle. Dufva katsoo läpi seuraavan päivän vastustajan Ässien tilastotiedot ja kuulee puhelimessa, ettei Sportin tärkeä pelaaja Sebastian Wännström pysty pelaamaan ottelussa.

Hän särpii lohikeittoa ja pohtii Suomen lakkosuman poliittisia syitä.

Kun Kyyjärvi jää taakse, tunnelma autossa alkaa kuumeta.

Aletaan puhua Dufvan toisesta puolesta, jota ei hirtehisissä lehdistötilaisuuksissa tai eri liigapaikkakuntien järjestämissä kukistustilaisuuksissa näe. Vaativuudesta.

Jääkiekon kulttuuriin kuuluu, ettei pukukopin asioista puhuta ulkopuolelle. Pieniä tietoja Dufvan kopista on tihkunut julkisuuteen. Tarinoita siitä, miten valmentaja on menettänyt malttinsa, mennyt henkilökohtaisuuksiin ja lyönyt yli.

JYPin legenda Eric Perrinin elämäkerrasta nousi pari vuotta sitten kohu, kun Perrin sanoi kuulleensa joukkuekavereiltaan, että Dufva olisi kehottanut puolustaja Antti Jaatista tappamaan itsensä.

MTV on vastikään julkaissut Tulosruudussa videon, jolla Dufva huutaa pääosin Sportin ruotsalaisille pelaajilleen suomeksi. Dufva korostaa, että videosta ei käynyt ilmi, että puhe kyllä tulkittiin ruotsiksi ja kyseessä oli lähes kuolemanottelu KooKoota vastaan.

On kysyttävä yleisellä tasolla, onko Dufva esimerkiksi JYPin loppuunpalamisvuosina käristänyt pelaajiaan. Hän murahtaa ja miettii pitkään.

– Olen grillannut pelaajiani todella paljon, hän sanoo.

Sitten äänen voimakkuus alkaa hieman nousta. Jursinovilais-jortikkalainen vanha liitto nostaa pinnan alta päätään.

– Mitäpä olet itse mieltä, jos pelaajan palkka on 300 000 euroa kaudessa ja hän riiaa ja ryyppää yössä, niin onko oikein, että minä puutun siihen tai onko väärin, jos minä en puutu siihen? Dufva kysyy.

– Onko oikein vai väärin, että olen vaativa pelaajille, jotka saavat oikeasti todella hyvää palkkaa?

Dufva kokee, että kun hänen pukukopistaan on levinnyt tarinoita mediaan, asiat on poistettu kontekstistaan. Taustalla on valmentajan mielestä ollut aina se pitkä ryhmäyttämisen ja kulttuurin luomisen työ, jonka metodeista aiemmin puhuttiin.

Kun kyseinen pohjatyö on tehty, Dufvan mielestä valmennussuhde kestää tilanteet, joissa valmentaja niin sanotusti tulee iholle. Eihän hammaslääkärikään ala suoraan porata, hän sanoo.

– Ylilyöntikin on totuus, muttei mediaani. Ei tämä mitään huutamista ole.

Dufvan valmennusfilosofia perustuu hänen mielestään rehellisyyteen. Koko prosessin pitää olla loogisesti linjassa. Pelaajalla pitää olla selvillä syy ja seuraus.

– Ensin sovitaan, mitä tehdään. Sitten tehdään, mitä sovitaan. Siinä olen ehdoton. Ei se ole mitään kiusaamista.

Hän alkaa puhua taas pelosta. Ihminen pelkää kohdusta hautaan, Dufva sanoo. Jääkiekkoilija pelkää sekä epäonnistumista että otteluiden fyysistä kipua. Päästäkseen yli pelosta, jääkiekkoilijan on päästävä suoritustilaan.

– Suoritustilaan pääseminen on raju prosessi. Ihminen voi väsyä, Dufva sanoo.

Dufvaa kuuntelemalla voi tuntea, että jos ei tee kuten sovitaan, sen saattaa tuta nahoissaan. Hän myöntää, että on joskus myös mennyt liian pitkälle.

– En ole onnistunut kaikkien pelaajien kanssa. Vittu olen tehnyt virheitä ihmisten kanssa. Se on ihan normaalia! Kaikille tyylini ja persoonani ei käy. On pelaajia, jotka eivät voi sietää minua. Mutta on myös pelaajia, joita minä en voi sietää, Dufva lataa.

– Kyse on siitä, olenko minä kulloisessakin hetkessä tehnyt kaikella osaamisellani, tunteellani ja taidollani tilannekuvan ja päättänyt, miten haluan toimia. Minulla on omasta mielestäni ollut aina oikeat perusteet.

Dufvan vireytymisestä huomaa, että hänen tyylinsä valmentaa on asia, joka hänellä on tullut myöhemmässä elämässä vastaan. Ja jota hän on vuosien mittaan myös prosessoinut.

Dufva sanoo viimeisinä kausinaan muuttuneensa. Nykyisin hän on ”pehmopainos”, joka pyrkii purkamaan painetta eikä lyömään painetta. Hän vetäytyy taustalle, jakaa hiljaista tietoa ja antaa apuvalmentajilleen yhä enemmän vastuuta.

Oli pakko muuttua. Toisaalta suomalaisen yhteiskunnan kasvatusympäristö ja siten nuoret ihmiset ovat muuttuneet, toisaalta 2010-luvun vaihteen JYP-Dufva alkoi pelottaa häntä itseäänkin.

– Pelkäsin, että sairastun johonkin fyysiseen sairauteen, jos olen päivästä toiseen sellaisella mielentilalla. Ei siinä ole mitään järkeä. Olen sanonut jälkeenpäin, että onpa nähnyt senkin puolen itsestään. Ei se tappanut, vaikkei kaunistanutkaan. Aika lapsellisen tosissaan sitä voi työnsä ottaa, hän sanoo.

Vaasaan on vielä sen verran matkaa, että kannattaa laskea lämpötilaa. Ensimmäistä kertaa aletaan puhua hieman jääkiekosta ja sen lainalaisuuksista. Jos jääkiekon purkaa pienimpiin osiin, mistä lajista on kaiken nähneen valmentajan mielestä kyse?

Keskustelusta tulee lyhyt.

Dufva siteeraa yhdysvaltalaista koripallovalmentajaa, josta ei muista sitaatin lisäksi muuta kuin sen, että hän poltteli sikaria. Ehkä kyseessä oli legendaarinen Red Auerbach.

– Puolustaessa tulee aina hiki, Dufva sanoo.

Se on hänen jääkiekkoajattelunsa kiteytynyt aforismi.

Viimeinen välipysähdys tehdään Isossakyrössä grillikahvio Karoliinissa. Tuvan seinällä on karttakuva Napuen taistelusta, joka käytiin viereisellä pellolla 19. helmikuuta vuonna 1714, kun Ruotsi ja Venäjä kävivät suurta Pohjan sotaa.

Dufva hörppää pahvikupista kahvia ja huomaa kartassa virheen. Köykänkosken rannalla ei kaatunut suomalaisia vaan ruotsalaisia sotilaita. Koskenvartta ajellessaan Dufva on kuitenkin usein miettinyt Napuen taistelun vaikutusta pohjanmaalaiseen luonteeseen.

Venäläiset sotilaat ryöstivät, polttivat ja raiskasivat tienoon voittonsa jälkeen. Sieltä se pohjalaisten syvä ryssänviha on kummunnut, Dufva arvioi.

Viimeisellä ajopätkällä on aikaa miettiä hetki seuraavan illan suurta ottelua. Laiskan miehen game seveniä, kuten Dufva sanoo. Kuusi ensimmäistä jäivät pelaamatta.

Voittaja, Sport tai Ässät, pääsee sijalta 10 pudotuspeleihin. Toisen pelit loppuvat.

59 peliä runkosarjaa on takana, ja nyt kaikki voi ratketa yhteen pomppuun.

Dufva on valmentanut liigassa lähes 1 000 peliä. Hänellä on pohjaton määrä tietoa, osaamista ja kokemusta.

Voiko hän vaikuttaa seuraavan päivän pelin lopputulokseen?

Dufva on pitkään hiljaa.

– En voi enää vaikuttaa pelaajieni kuntoon. En voi vaikuttaa heidän jääkiekkotaitoihinsa, hän sanoo.

– Mutta minä voin vaikuttaa ilmapiiriin.

Vanha valmentajavelho tuntuu nauttivan tilanteesta. Hän vertaa urheilua vielä kerran taiteeseen.

– Kun ihmiset menevät teatteriin katsomaan Komisario Palmun erehdyksen, he tietävät jo valmiiksi, ettei murhaaja ole hovimestari vaan vanha rouva, Dufva sanoo.

Hän pysäyttää auton Vaasan jäähallin, oman teatterinsa, pihaan. Kello on 14.30.

Seuraavan päivän esitys on loppuunmyyty. 5 200 ihmistä on tulossa katsomaan ottelua, joka voi olla Dufvan valmentajauran viimeinen.

Savu. Verho. Hämäys. Vielä kerran.

– Urheiluviihteen suosio perustuu siihen, että jääkiekko-ottelussa ihminen voi kokea Komisario Palmun erehdyksen kuin ensimmäistä kertaa – jokaisella kerralla.

Illalla varmistuu, että Dufvan ja Sportin kausi jatkuu.