Sisko Savonlahden kolumni: Nälkäisenä ei tarvitse enää edes mennä ravintolaan – eikä tehdä paljon muutakaan
“Yes… öö, you just go… there…”
Englanninkielen taitoni on pysynyt yllä pandemiankin aikana – huolimatta siitä, että olen viettänyt suurimman osan ajastani Suomessa. Koska kotini sijaitsee tiuhaan asutetussa kaupunginosassa Helsingissä, olen päässyt todistamaan ruuan kotiinkuljetuksen arkipäiväistymistä aitiopaikalta.
Harva se kerta kun lähden ulos, minut pysäyttää mies, jolla on selässään musta reppu ja joka näyttää siltä, että hänen elantonsa olisi kiinni siitä, onko hän F-rapun ovella yhden vai kahden sekunnin päästä. (Niin kuin varmaan onkin.)
Koronaviruspandemian myötä yhä useampi suomalainen on tottunut tilaamaan ruokansa netistä.
En ihmettele yhtään. Kukapa nyt poikkeusoloissa olisi halunnut poistua kotoaan yhtään enempää kuin oli pakko? (Lukuun ottamatta niitä ihmisiä, jotka vetäytyivät mökeilleen ja kakkosasunnoilleen eivätkä epäröineet muistuttaa ylihintaisissa kaupunkiyksiöissään kökkiviä siitä, että olimme kaikki samassa veneessä. “Jaksaa, jaksaa!”)
Yksi asia minua on kuitenkin hämmästyttänyt. Se, miten yleistä ravintolaruuan tilaaminen kotiovelle edelleen on – siis myös niillä alueilla, joilla lukuisia ravintoloita sijaitsee kivenheiton päässä.
Hämmästelyni kuitenkin loppuu, kun katson kuljetuspalveluiden hinnastoja. Ravintola-annoksen kuskaus on tilaajalle puoli-ilmaista. Asiakkaan logiikka palveluiden käytössä lienee vähän sama kuin ihmisillä, jotka käyttävät sähköpotkulautoja: miksi kävellä askeltakaan, jos voi sen sijaan nousta skuutin päälle, edetä paikasta A paikkaan B liikauttamatta evääkään ja lopuksi asettaa kulkuvälineensä kävelytielle poikittain?
Hyvä on, ehkei se nyt tasan sama asia ole, mutta ymmärtänette pointtini! Eli sen, että vihaan sähköpotkulautoja ja että ihmiset ovat mukavuudenhaluisia.
Jos kaiken voi saada pysymällä kotona ja ihmisten näkeminen rajoittuu lähinnä omaan lähipiiriin, mitä siitä seuraa?
Maailman terveysjärjestö WHO julkaisi keväällä raportin, joka käsitteli Euroopan lihavuusepidemiaa. Ei jäänyt epäselväksi, mihin WHO:n syyttävä sormi osoittaa: ruoan kotiinkuljetukseen erikoistuneisiin mobiilisovelluksiin.
WHO:n mukaan sovellukset saattavat kannustaa liikkumattomuuteen. Tiivistettynä ongelma on, että kun ruuan tilaaminen kotiin lisääntyy, liikunta vähenee.
Yllätyitkö? Minä en.
Muistan ajan, jolloin hunajamarinoitua broileria käytettiin symbolina ihmisen luonnosta vieraantumiselle. Sanottiin, että jos ihminen tottuu hakemaan broilerinsa muoviin pakattuna marketista, ruuan alkuperä unohtuu. Unohtuu, että ennen kuin hunajamarinoitu herkku päätyy ostoskoriin, on joku jossain kasvattanut eläimen, minkä jälkeen eläin on tapettu, minkä jälkeen liha on pakattu muoviin ja niin edelleen.
Pelättiin, että tuotantoketjun unohtuessa ruuasta tulisi itsestäänselvyys. Ja kuinka kävikään? Tasan niin.
Kutsukaa minua kyyniseksi, mutta mikä estää meitä vieraantumasta samalla tavalla myös ihmisistä?
Jos kaiken voi saada pysymällä kotona ja ihmisten näkeminen rajoittuu lähinnä omaan lähipiiriin, mitä siitä seuraa? Lisää kuplautumista ja eriarvoisuutta, jos minulta kysytään. (Ja miksei kysyttäisi? Tämä on minun kolumnini!)
En pidä terveenä suuntauksena sitä, ettei nälkäisenä tarvitse enää edes astua sisään ravintolaan, jonka keittiössä joku on tehnyt ruuan valmiiksi.
Kun annokset ilmestyvät tilaajien eteen kuin itsestään, on liian helppo unohtaa, että ruuan eteen on nähty vaivaa – ja että siitä vaivasta täytyy maksaa asianmukainen korvaus.
Ottaen huomioon, kuinka suureen ääneen Suomessa on iloittu esimerkiksi Woltin menestyksestä veroeuroineen, voisi toisinaan olla paikallaan keskustella myös siitä, mitä tällaisista sovelluksista jää käteen pidemmällä aikavälillä – muillekin kuin yhtiön perustajille.
Mutta eipä se tietenkään hauskaa olisi. Joten ehkä turha pidättää hengitystä sitä odotellessa.
Sisko Savonlahti
Kirjoittaja on helsinkiläinen toimittaja ja kirjailija.
Kolumnista voi keskustella 28.7. klo 23.00 saakka.