Suomessa suututtavat sähköpotkulaudat ovat Washingtonissa pilkahdus paremmasta – Yhdysvallat hukkuu jo autoihin
WASHINGTON Seurasin kesän aikana Suomen sähköpotkulautakeskustelua jokseenkin ymmälläni.
Washingtonissa potkulautoja on kaikkialla, pitkin poikin kulkuteitä ja hurisuttelemassa milloin missäkin, jalkakäytävillä ja pyöräkaistoilla – kerran näin yhden jopa moottoritien reunalla.
Silti iloitsen joka kerta kun näen sähköpotkulaudan liikenteessä, koska se ei ole auto.
En usko että yksikään lukija yllättyy, kun sanon että Yhdysvalloissa autoillaan paljon. Mutta harva ehkä käsittää, kuinka paljon.
Joka kerta kun yritän selittää autoilun merkitystä suomalaiselle, puheitani pidetään liioitteluna. Yritän kuitenkin nyt vielä kerran.
Aloitetaan kevyillä esimerkeillä.
Pari viikkoa sitten ystäväni kertoi iloitsevansa siitä, että moni hänen kaveripiiristään asuu vain mailin eli reilun kilometrin säteellä hänen uudesta kodistaan. Kun kysyin, kävelevätkö he usein toistensa luokse, kaverini naurahti ja vastasi että eivät tietenkään, kaikilla on kyllä autot.
En tosin tiedä mitä odotin, sillä sama kaveri ajaa autolla lähiruokakauppaan parinsadan metrin päähän. Kuten moni amerikkalaisista ystävistäni.
Vaikka Washingtonissa on yksi Yhdysvaltain kattavimmista julkisen liikenteen järjestelmistä, erinomainen pyöräkaistojen verkosto ja melkein aina miellyttävä sää, lähes kaikilla kavereillani on täällä auto.
Kun he muuttavat, uuden kämpän kriteereissä tärkeämpää on oma parkkipaikka eikä etäisyys metroasemalle.
Autoja ei ole ainoastaan paljon, vaan ne ovat järkyttävän kokoisia.
Talouslehti Forbesin analyysin mukaan jopa kolme neljännestä vuonna 2020 myydyistä uusista autoista oli katumaastureita, avolava-autoja tai muita reilusti normaalia henkilöautoa isompia bensarohmuja.
Se tekee kävelystä ja pyöräilystä välillä pelottavaa, varsinkin kun isossa osassa maata jalkakäytäviä ei vain ole.
Esimerkiksi juttureissuilla Länsi-Virginiassa kuvauspäivän päätteeksi lähdimme illalliselle ravintolaan, joka näkyi tien toisella puolella.
Hetken kävelyn jälkeen ymmärsimme kuvaajan kanssa, että monikaistaisen tien yli ei pääse muuten kuin autolla.
Ei suojateitä, ei jalkakäytäviä, ei katuvaloja, yli- tai alikulkuja, vain autoramppeja.
Näin ei ole vain taajamissa, vaan myös kaupungeista. Tässä kävelyaktivisti Jonathan Stallsin video Denveristä, Coloradosta, joka on toistuvasti listattu yhdeksi Yhdysvaltain parhaista paikoista elää.
Yhdysvaltalaisissa elokuvissa ja tv-sarjoissa kaverukset tapaavat usein trendikkäässä ravintolassa tai kahvilassa. Sitä ei näytetä, että sellaiset sijaitsevat useimmiten tienvarsien varrelle rakennetuissa ostoskeskuksissa.
Samoin päähenkilöiden kävellessä ja keskustellessa intensiivisesti harvemmin näytetään realistisesti, missä ja minne.
Oikeassa elämässä miljöö olisi parkkipaikka ja määränpää kummankin omat autot.
Tv-sarjoissa myös matkustetaan jatkuvasti metrolla. Todellisuudessa vain viisi prosenttia yhdysvaltalaisista menee töihin julkisilla (siirryt toiseen palveluun).
Äärimmäiden mukavuudenhalu ei taida olla tarpeeksi seksikästä valkokankaalle.
Mutta kumpi oli ensin, muna vai kana, amerikkalaisten halu vai pakko autoilla? Mielestäni kana, eli urbaani suunnittelu.
Ennen kuin Henry Ford aloitti autojen massatuotannon, Yhdysvalloissa oli yksi maailman parhaista rautatieverkoista ja junat olivat suosittu matkustusväline.
Päärataverkoston mailimäärä saavutti huippunsa vuonna 1916, (siirryt toiseen palveluun) ja alkoi sitten supistua.
Huomio kääntyi autoteiden ja moottoritieverkoston kehitykseen, onnistuneen lobbauksen ansiosta.
Historioitsija Peter Norton kuvaa kirjassaan Fighting Traffic, kuinka autovalmistajien etujärjestö onnistui 1930-luvun aikana vakuuttamaan kansakunnan siitä, että autoteiden ylläpito ja moottoritieverkoston laajentaminen on julkinen vastuu.
Tietulleista pitkälti luovuttiin, ja idea oli että valtateiden rakentaminen rahoitettaisiin bensaverolla. Niin ei kuitenkaan ikinä täysin käynyt.
Tätä nykyä bensaverotuloilla maksetaan vain noin puolet autoteiden kustannuksista (siirryt toiseen palveluun). Puhumattakaan päästöjen aiheuttamista terveyshaitoista ja muista julkisista kuluista.
E&E uutissivuston mukaan (siirryt toiseen palveluun) yhdysvaltalaiset autovalmistajat ovat tienneet 1960- ja 1970-luvuilta alkaen liikennepäästöjen vaikutuksesta ilmastoon.
Laajeneva tieverkosto mahdollisti lähiöiden levittäytymisen julkisen liikenteen tavoittamattomiin, ja se näkyy yhä koko maan kaavoituksessa ja kulttuurissa. Uusia lähiöitä rakennetaan kirjaimellisesti keskelle ei mitään.
Viime kesänä vietin yhden viikonlopun Alabamassa auttamassa läheiseni vanhempien muutossa uuteen taloon, omakotitalopeltoa muistuttavaan jättilähiöön.
Pelkästään asuinalueelta ulos ajaminen vei melkein kymmenen minuuttia. Kävelymatkan päässä ei ollut yhtään ravintolaa, ruokakauppaa, koulua tai mitään muutakaan, pelkkiä taloja.
Toinen vanhemmista on jo nyt ajokyvytön. Kuten pian moni lähiöiden vanhaneva asukas.
En ole kovin hyvä kevyessä rupattelussa, ja päädyin hiljan tenttaamaan Halloween-bileissä tuoreelta tuttavuudelta, onko autoilupakossa hänen mielestään kyse enemmän joukkoliikenteen puutteesta vai mielentilasta.
Jos kaikkiin lähiöihin olisi jonkinlainen joukkoliikennereitti, saisiko kansan takaisin busseihin?
Joukkoliikenneverkko tulee nimittäin kehittymään merkittävästi lähivuosina. Presidentti Joe Biden on tunnetusti junaintoilija.
Kongressin äskettäin hyväksymässä perusrakenteiden korjaamiseen tarkoitetussa infrastruktuuripaketissa on rahaa raideverkoston korjaamiseen ja joukkoliikenteeseen.
Uusi tuttavuus ei kuitenkaan uskonut, että tämä riittää muuttamaan suhtautumista joukkoliikenteeseen. Hänen mukaansa yhdysvaltalaiset haluavat mennä minne vaan ja milloin tahansa – eikä pari bussivuoroa muuta oletusta yksilön vapaudesta tehdä mitä huvittaa.
Siksi Bidenin infrastruktuuripaketissa on myös liikenteen sähköistämiseen tarkoitettua rahaa, joka tietysti hyödyttää autoteollisuutta. Se on täällä myös pakon sanelema ilmastotoimi.
Mikroliikkuvuus on ainoa toivon pilkahdus mahdollisesta kilpailijasta autoille joskus hamassa tulevaisuudessa. Sähköpotkulaudoilla pääsee ovelta ovelle.