Tutkimus kumoaa Darwinilta periytyneen käsityksen: useimpien nisäkäslajien urokset eivät olekaan naaraita suurempia
Tutkimusharhat ovat tukeneet käsitystä, joka heijastelee koko yhteiskunnan valtahierarkiaa, sanoo evoluutiobiologi Kaia Tombak.
”Useimpien eläinlajien urokset ovat suurempia kuin naaraat”, kirjoitti luonnontieteilijä Charles Darwin kirjaansa Ihmisen polveutuminen ja sukupuolivalinta vuonna 1871. Siitä tuli etenkin nisäkkäiden suhteen totuus yli sadaksi vuodeksi. Nature Communications -lehdessä juuri julkaistu tutkimus osoittaa, että Darwin oli väärässä.
Princetonin yliopiston tutkijoiden meta-analyysissä oli edustajia lähes kaikista nisäkkäiden heimoista, yhteensä 429 lajia.
Lähes 39 prosentilla lajeista uros ja naaras osoittautuivat ruumiinpainoltaan jokseenkin samankokoisiksi, ja yli 16 prosentilla naaras on urosta suurempi. Silloinkin, kun sukupuolilla on kokoeroa, se ei yleensä ole kovin suuri.
Nisäkäsryhmien kesken on paljon vaihtelua. Esimerkiksi lähes kaikilla lepakkolajeilla naaraat ovat suurempia, 60 prosentilla jäniseläinlajeista puolestaan urokset. Hevoseläimillä kokoeroa ei ole, eikä puolella jyrsijälajeistakaan. Jyrsijät ovat suurin nisäkäsryhmä.
Jos uros on suurempi, se on keskimäärin 1,3 kertaa naaraan kokoinen. Isojen naaraiden vastaava ero urokseen on 1,1-kertainen.
Tutkimusta johtaneen evoluutiobiologi Kaia Tombakin mukaan Darwin keskittyi teoksessaan lähes kokonaan siihen, miten seksuaalinen valinta vaikuttaa nisäkäsurosten kilpailuun parittelukumppanista. ”Kilpailevat urokset ja valikoivat naaraat” ovat senkin jälkeen olleet toistuva teema eläinten käyttäytymistutkimuksissa, Tombak sanoo.
Darwinin näppituntuman vakiintuminen lienee saanut pontta siitä, että eläimet, joilla kokoerot ovat suurimmat, kuuluvat myös tutkituimpiin lajeihin. Sellaisia ovat muun muassa kaikki tutkimusdatassa olleet lihansyöjäeläimet.
Toinen vääristävä tekijä on se, miten ”koko” on tutkimuksissa yleensä ajateltu. Kun meta-analyysissä otettiinkin kriteeriksi kehon pituus massan sijaan, naaraan ja uroksen kokoero katosi noin puolelta lajeista.
Kolmantena ongelmana vallitsevassa käsityksessä on se, tutkijat ovat aina olleet kiinnostuneempia uroksista kuin naaraista, Tombak huomauttaa.
– Ehkä yhteiskunnalliset asenteet ovat lisänneet haluttomuutta luopua ajattelemasta uroksia isoina. Se on sekä tutkimusharha että laajempi yhteiskunnallinen harha, joka on linjassa länsimaisten yhteiskuntien valtahierarkioiden kanssa, Tombak tuumii Britannian luonnonhistoriallisen museon sivulla.
Leijonaurokset nähdään usein maskuliinisuuden supersymboleina. Isot pedot ovat myös tutkimuskohteina suosittuja.
Tombakin ryhmän tulokset ovat linjassa suojelubiologi Katherine Rallsin päätelmien kanssa. Hän yritti ensimmäisenä ravistella tiedeyhteisöä jo 1970-luvulla.
Ralls kirjoitti The American Naturalist -lehdessä julkaistussa tutkimuksessa vuonna 1977 myös, että dimorfismin evoluutiomallit, jotka perustuivat pitkälti muuttolintuihin, sopivat huonosti nisäkkäisiin. Dimorfismi tarkoittaa kahden erilaisen muodon – kuten koon tai värityksen – ilmenemistä samalla lajilla.
Tombak ja hänen kumppaninsa myöntävät, etteivät heidänkään tuloksensa välttämättä ole viimeinen sana kiistassa, sillä tutkimuksessa oli mukana vain viisi prosenttia nisäkäslajeista.
Niitä oli kuitenkin niin edustavasti eri lahkoista, että vanha käsitys on tulosten valossa vähintään kyseenalainen, he summaavat.