Valastutkijat arvelevat löytäneensä yhden selityksen myyttisille merihirviöille, joita tunnetaan Skandinavian saagoista ja muistakin muinaisista tarinoista.
Marine Mammal Science (siirryt toiseen palveluun) -lehdessä julkaistun australialaisen tutkimukseen mukaan kyseessä lienevätkin olleet ihan oikeat otukset, kita ammollaan merestä kurottaneet valaat.
Valailla on tapana uida saaliinsa kimppuun, mutta viime vuosikymmenellä alkoi kertyä tietoa myös toisenlaisesta saalistustavasta. Siinä valas pysyttelee pystyasennossa juuri ja juuri pinnan alla ja odottaa, kunnes kalaparvi ui apposen avoimien leukojen väliin, kuten parin vuoden takainen video (siirryt toiseen palveluun) näyttää.
Tutkijoiden mukaan tapa toimii, koska kalat kuvittelevat löytäneensä turvapaikan saalistajilta, eivät suurta kuolemanloukkua.
Miksi tällainen saalistaminen havaittiin vasta runsas vuosikymmen sitten? Tapa on saattanut yleistyä ympäristömuutosten vuoksi, tutkijat arvelevat. Selitys voi toisaalta olla myös se, että valaita pystytään nykyteknologian avulla tarkkailemaan paljon paremmin kuin koskaan ennen.
Ammottavien kitojen yhteyden muinaisista merihirviöistä kertoviin kirjoituksiin huomasi ensimmäisenä Flindersin yliopiston (siirryt toiseen palveluun) meriarkeologi John McCarthy.
– Kiinnitin huomiota siiten, miten samanlaisilta videon saalistava valas ja muinaisskandinaavien Hafgufa vaikuttivatkaan. Ensin arvelin sitä vain mielenkiintoiseksi yhteensattumaksi, mutta keskusteluissa keskiaikaiseen kirjallisuuteen erikoistuneiden kollegoiden kanssa tulimme toiseen tulokseen, McCarthy kertoo.
Hafgufa esiintyy islantilaisissa myyteissä 1700-luvulle asti. Mitä uudempia tarinat ovat, sitä hurjempia otuksia niissä kuvaillaan. Tutkijoita on pitkään mietityttänyt, mahtoiko hirviötarinoiden yltymisen syynä olla jokin luonnonilmiö, kuten vedenalaiset tulivuorenpurkaukset.
Skandinavian myytit ovat esimerkki epäsuorasta lähteestä, joka auttaa pääsemään käsiksi varhaiseen tietoon ympäristöolosuhteista, sanoo Flindersin yliopiston keskiaikaisen kirjallisuuden apulaisprofessori Erin Sebo.
– Meribiologit olettivat, että heillä ei olisi mitään keinoja selvittää, kuinka kauan valailla on ollut tämä nyt havaittu saalistustekniikkansa. Me olemme kyenneet vastaamaan ainakin osaan heidän kysymyksistään.
Keskiajan uskomattomilta tuntuville teksteille onkin yksikertainen selitys, valaiden käytös, jonka sen ajan ihmiset olivat nähneet mutta me emme, Sebo summaa.
Viime aikojen valastutkimus on tuottanut muutakin uutta tietoa merten jättiläisten ja niiden elinympäristön suhteista.
Communications Biology (siirryt toiseen palveluun) -lehdessä viime kuussa julkaistun australialaistutkimuksen mukaan ainakaan Queenslandin rannikolla ryhävalaat eivät enää laula lemmenleikeissä niin kuin kaksi vuosikymmentä sitten. Laulamisen sijasta siellä turvaudutaan aiempaa aggressiivisempiin otteisiin kilpailijoiden karkottamiseksi.
Jos ryhävalasuroksen vuonna 1997 kuultiin laulavan, se oli kosiskelupuuhissa lähes kaksi kertaa niin todennäköisesti kuin uros, joka ei laulanut, kertoo Queenslandin yliopiston (siirryt toiseen palveluun) apulaisprofessori Rebecca Dunlop.
– Vuonna 2015 tilanne oli aivan toinen. Vaitonaisten urosten määrä lisääntymiskumppania etsivien joukossa oli lähes viisikertainen laulaviin uroksiin verrattuna, Dunlop kertoo.
Valaiden tavat ovat saattaneet muuttua siksi, että ihminen on lakannut pyydystämästä niitä. Vuonna 1997 alueen ryhävalaskanta oli toipumassa, mutta yksilöitä oli edelleen vain noin 3 700. Vuoteen 2015 mennessä määrä yli seitsenkertaistui 27 000:een.
Kun kilpailijoita on paljon, laulaminen ei kannata, sillä se kuuluttaa muille, että lähistöllä on tavoittelemisen arvoinen naaras, tutkimuksessa päätellään.
Entäpä sitten, kun kosiskelu on ohi? Global Change Biology (siirryt toiseen palveluun) -lehdessä tammikuussa julkaistu yhdysvaltalainen tutkimus osoittaa ensi kertaa krilliäyriäisten määrän kriittisen merkityksen sille, tuleeko ryhävalas tiineeksi.
Tutkijat selvittivät, miten ryhävalaiden lisääntyminen onnistui vuosina 2013–2020 Antarktiksen länsilaidan niemimaan vesillä, joille niin eteläisen pallonpuoliskon valaiden kuin ihmisten krillinpyynti on pitkälti keskittynyt.
Ihmisiä ja valaita ajaa krilliapajille sama syy: krillit ovat hyvin proteiinipitoisia ja rasvaisia. Ihmisten saama saalis päätyy lähinnä kalankasvattamoihin. Koska kasvattamoissa käytettyjen kalalajien kannat ovat heikentyneet, ihmisillä on yhä enemmän tilausta isoille krillisaaliille.
Tullakseen kantavaksi valasnaaraan on lihotettava itseään mahdollisimman paljon, ja siihen krillien määrä vaikuttaa suoraan, tutkimus kertoo.
Hyvän krillivuoden 2017 jälkeen 86 prosenttia tutkimuksen naaraista oli tiineenä. Huonon vuoden 2020 jälkeen kantavien osuus oli vain 29 prosenttia.
– Tähän saakka on luultu, että Etelämantereen vesien valaille on tarjolla krillejä mielin määrin. Uusi tutkimustieto on kriittisen tärkeää. Sen pohjalta krillinpyyntiä Etelämantereen niemimaan ympäristössä osattaisiin huonoina krillivuosina supistaa, sanoo tutkimusta johtanut Kalifornian Santa Cruzin yliopiston (siirryt toiseen palveluun) merentutkija Logan Pallin.
Tutkittu alue on niitä, joilla planeettamme ilmastonmuutoksen vaikutukset näkyvät voimakkaimmin, etenkin merijään vähenevänä määränä. Kunkin krillisukupolven runsaus riippuu jään antamasta suojasta ja merilevän tarjoamasta ravinnosta.
Tällä hetkellä Antarktiksessa on ajankohtaan nähden vähemmän merijäätä kuin koskaan 40-vuotisen satelliittiseurannan aikana, raportoivat saksalainen Alfred Wegener -instituutti (siirryt toiseen palveluun) ja Bremenin yliopisto viime kuussa.
Tutkimusalus Polarsterniltä kerrotaan, että sen parhaillaan tutkima Bellinghausenimmeri on käytännössä jäätön.
Lisää asiaa valaista brittidokumentissa Yle Areenassa:
Dokumentissa selvitetään, mikä ajaa valaita kuolemaan maailman rannoille. Mahdollisia syitä on paljon: sään ääri-ilmiöt, äänisaaste, myrkkypäästöt ja konttilaivaliikenne.