Ulla Järven kolumni: Polvistu lapsen tasolle – sinulle selviää, mihin kansanterveystyötä yhä tarvitaan
Ylisukupolvinen tutkimus on viime vuosina tuonut monenlaista tietoa isovanhempien merkityksestä lastenlasten elämässä. Suhteet isovanhempiin edistävät lapsen koulumenestystä, vähentävät tunne-elämän häiriöitä ja lisäävät tyytyväisyyttä elämään.
On jopa osoitettu isovanhempien vaikutus lastenlasten äänestyskäyttäytymiseen. Äänestävät isovanhemmat antavat nimittäin lapsenlapsilleen esikuvan, joka päihittää omien vanhempien äänestyskielteisen esimerkin. Äänestävä ihminen on aktiivinen kansalainen monella tapaa.
Nykylapset ovat saaneet yhä useammin pitää erityisesti pappansa ja vaarinsa, sillä työikäisten miesten sydäntautikuolleisuus on vähentynyt Suomessa 1960-luvulta lähtien yli 70 prosenttia.
Meillä on tapana kytkeä muutos Pekka Puskaan ja joukkoon muita nuoria lääkäreitä, jotka yhdessä kansanterveystieteilijöiden ja ravitsemusterapeuttien kanssa rakensivat maailmankuulun Pohjois-Karjala-projektin. Suuri kansanterveyskampanja tv-ohjelmineen oli osaltaan muuttamassa suomalaisten ruokailutottumuksia. Erityisen merkittävää oli tupakoinnin ja suolan tiedostaminen terveysriskeiksi.
Pohjois-Karjala-projekti on kohdannut myös vähättelyä. Kritisoijat muistuttavat, että sydänkuolemat Suomessa alkoivat vähentyä jo pari vuotta ennen projektin aloittamista . Yksi projekti ei voinut muuttaa kaikkea.
Mikä oli esimerkiksi sen vaikutus, että terveyskeskusverkko laajeni, ja kunnanlääkärit kirjoittivat voita syöville tupakkamiehille verenpainelääkereseptejä? Sairaalahoito kehittyi, ja yhä useampi sydänkohtaus- ja aivoinfarktipotilas pystyttiin pelastamaan takaisin elämälle. Vai johtuiko kaikki sittenkin siitä, että elintarvikekauppa kehitti ketjujaan, ja kurkkuviipaleet ja salaatinlehdet valtasivat äijienkin lautasilla tilaa lenkkimakkaralta?
Lapsenlapsella on kokemus, että hänkin on tärkeä, ja se kokemus säteilee koko sukupolven nykyiseen ja tulevaan hyvinvointiin.
Nykyisin noiden äijien pojat ja tyttäret pysyvät elossa vielä kauemmin kuin vanhempansa – ja kuskaavat – usein päivätyönsä ohella – lastenlapsiaan harrastuksiin, paistavat lettuja, lakkaavat kynsiä, tekevät juuri niitä asioita, joita tehdään nimenomaan lastenlasten kanssa. Siksi lapsenlapsella on kokemus, että hänkin on tärkeä. Ja se kokemus säteilee koko sukupolven nykyiseen ja tulevaan hyvinvointiin.
Tällaisten pitkäkestoisten muutosten huomaaminen on vaikeaa. Asioiden huononeminen kiinnostaa mediassakin enemmän kuin hyvät muutokset. Ehkä siksikin sanalla kansanterveystyö on vanhahtava klangi. Nykyisin puhutaan mieluummin terveyden edistämisestä ja perusterveydenhuollosta.
Julkisessa puheessa on alettu korostaa yksilön vastuuta. Etenkin sosiaalisessa mediassa väheksytään terveysvalistajia ja ravitsemussuosituksia. Harva huomaa, että tuolla pilkkapuheella ”kansanmurhauslaitoksesta” ja ”terveysterroristeista” halutaan osaltaan horjuttaa suomalaisten luottamusta viranomaisiin ja yhteiskuntaan.
Ei vanha kunnon kansanterveystyö vielä kuollut ole.
Media täyttyy jos jonkin sortin terveysgurujen teeseistä ja muotidieeteistä, vaikka ihan vanhoillakin lautasmalleilla pärjättäisiin.
Mutta ei vanha kunnon kansanterveystyö vielä kuollut ole. Esimerkiksi Seinäjoella ryhdyttiin kymmenkunta vuotta sitten muokkaamaan koulujen ja päiväkotien ruokaa terveellisemmäksi. Leikkipuistoja ja liikuntapaikkoja alettiin rakentaa sinne, missä lapsetkin ovat: koulujen ja päiväkotien viereen. Neuvoloissa ja kouluterveydenhuollossakin ryhdyttiin kannustamaan elintapojaan muuttaneita perheitä.
Siis tosi vanhanaikaista!
Kolmen vuoden kuluttua ylipainoisia lapsia oli reilusti kolmannes vähemmän. Ja mikä vähintään yhtä tärkeää, liikkumisen ilo palasi maaseutukaupungin lasten elämään.
Olen viime aikoina miettinyt, mitä termi ”ruohonjuuritaso” oikein tarkoittaa. Kansanterveystyön maineen palautus voisi alkaa palauttamalla katse ruohonjuuritasolle – siis lapsen tasolle.
Niin alas pääsee nimittäin vain, jos on terveet polvet.
Ulla Järvi
Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja terveysviestinnän tutkija, joka on työuransa ajan yrittänyt keksiä, mitä se hyvä elämä oikein on, mutta joutuu yhä jatkamaan etsimistä – onnellisena siitä, että saa jatkaa.
Voit keskustella kolumnista 13.7. klo 23.00 asti.