Uusi tutkimus muuttaa käsityksiä hirmuisesta mustasta surmasta: moni alue Euroopassa säästyi pandemialta, Suomi ei
1340- ja 1350-lukujen vaihteessa elettiin kauheaa aikaa: paiserutto, musta surma, riehui Euroopassa, Länsi-Aasiassa ja Pohjois-Afrikassa ja niitti niiden väestöä armotta.
Historioitsijat ovat arvioineet, että Eurooppa menetti puolet asukkaistaan, jopa enemmän, ja väestökato mullisti yhteiskuntien poliittisia ja taloudellisia rakenteita, uskontoa ja kulttuuria.
Vaikka ruttoa aiheuttavasta Yersinia pestis -bakteerista on viime vuosina saatu selville yhä enemmän ja sen tarttumiselle ihmisiin on jopa löydetty tuhansien vuosien juuret, keskiajan pandemian kulussa on vielä paljon selvittämistä.
Saksalaisen Max Planck -instituutin (siirryt toiseen palveluun) johtama kansainvälinen tutkijaryhmä ryhtyi etsimään vastauksia siitepölyanalyysien avulla ja tuli siihen tulokseen, ettei mustan surman levinneisyysalue ollutkaan Euroopassa niin kattava kuin on oletettu.
Nature Ecology and Evolution (siirryt toiseen palveluun) -lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan musta surma teki monin paikoin juuri niin kauheaa tuhoa kuin aiemmissa tutkimuksissa on päätelty, mutta Euroopassa oli myös alueita, joille pandemia ei näytä yltäneen lainkaan.
Aikalaisten nimiä paiseruttopandemialle olivat ”vitsaus” ja ”kuolevaisuus”. Mustaksi surmaksi 1300-luvun pandemiaa alettiin kutsua vastaa 1700-luvulla, jolloin Eurooppaa koetteli jälleen suuri ruttopandemia.
Mustan surman vaikutuksia on aiemmin tutkittu lähinnä kaupunkiaineistoista, koska kaupungeista on saatavilla edes jossakin määrin väestökirjanpitoa, niin hajanaista kuin sekin on.
Taudit viihtyivät keskiajan ahtaissa kaupunkioloissa, joissa hygieniasta oli vaikea pitää huolta. 1300-luvun puolivälin eurooppalaisista jopa kolme neljännestä asui kuitenkin maalla.
Sieltä oli myös etsittävä pandemian kokonaisvaikutuksia, päättelivät uuden tutkimukset tekijät. Maaseudun rahvaasta ei kirjaa pidetty, mutta heidän työpanoksensa ja samalla väestön määrän muisto on jäljellä tuolloisissa pelloissa, olihan maanviljelys täysin riippuvaista ihmistyövoimasta.
Mustaa surmaa tutkineiden historioitsijoiden päälähde olivat pitkään pandemiasta säilyneet kertomukset. Heidän päätelmänsä oli, että pandemia vei hengen neljännekseltä eurooppalaisista.
1900-luvun puolivälistä alkaen historioitsijat ovat perustaneet tutkimuksensa alueisiin, joilta on säilynyt suhteellisen hyvin hallinnollista aineistoa: osiin Englantia, Ranskaa, Italiaa ja Hollantia. Niiden perusteella kuolleisuus on joissakin tutkimuksissa noussut jopa 60 prosenttiin.
Niin suurten lukujen yleistämistä vastaan on toki esitetty myös epäilyksiä, joiden mukaan pandemiassa täytyi olla alueellista vaihtelua, mutta näiden vastaväitteiden tueksi on ollut vähän historiallisia, arkeologisia tai ympäristötutkimuksen todisteita.
Esimerkiksi Suomesta ja Tšekin Böömistä suoria 1300-luvun ruttotodisteita ei ole lainkaan, ja muun muassa Unkarista ja Skotlannista tunnetaan vain satunnaisia lauseita asiakirjoissa.
Tutkimusartikkeli Nature Ecology and Evolution -lehdessä
Jotta tietyn alueen ruttokuolleisuudesta syntyisi todenmukainen kuva, myös aineiston kuuluu olla samalta alueelta, tuoreessa tutkimuksessa korostetaan.
– Kaikkialle sopivaa, kontekstista riippumatonta mallia ei ole olemassakaan. Pandemia on monimutkainen ilmiö, jolla on paikalliset tarinansa. Olemme nähneet sen myös COVID-19:ssä, sanoo Max Planckin paleo- ja historiantutkimusryhmää johtava Adam Izdebski.
Siitepölytutkimuksella, palynologialla, on paljon kerrottavaa siitä, miten missäkin on aikojen kuluessa eletty. Keino on käytössä muun muassa Ahvenanmaan asutushistoriaa tutkivassa Helsingin yliopiston projektissa, josta Yle kertoi syksyllä.
Mustan surman tutkimuksessa analysoitiin siitepölynäytteitä 261 alueelta 19 valtiosta eri puolilta Eurooppaa.
Näytteistä etsittiin todisteita siitä, miten maanviljelys ja maisemat muuttuvat vuodesta 1250 vuoteen 1450 eli aikana, joka alkoi suurin piirtein sata vuotta ennen mustaa surmaa ja päättyi sata vuotta sen jälkeen.
Sataan vuoteen mahtuu neljä ihmissukupolvea. Tutkijat tiesivät ennakkoon, etteivät teollistumisen aikaa edeltäneet populaatiot ehtineet toipua neljässäkään polvessa ennalleen, jos kuolleisuus oli ollut poikkeuksellisen suurta.
Siitepölyhiukkaset eivät kerro vain ihmisten vaikutuksesta ympäristöönsä, vaan jopa miljoonien vuosien takaisesta kasvikunnasta ja samalla silloisesta ilmastosta.
Tutkimuskohteena niillä on erinomaiset puolensa, niin pieniä kuin ne ovatkin. Niitä on paljon, ja ne kestävät aikaa rusentumatta, toisin kuin kasvit, jotka ovat usein aivan liian hentoisia kivettyäkseen.
Muinaista siitepölyä löytyy niin ikijäätiköistä kuin merenpohjien sedimenteistä, mutta parhaita paikkoja ovat suot ja muut kosteikot, ennen muuta järvenpohjat.
Purojen ja jokien mukana huuhtoutuneen tai tuulien tuoman siitepölyn kerrostumat järvien pohjassa ovat jopa vuodentarkka kalenteri siitä, mitä ympäristön kasvimaailmassa on kauan sitten tapahtunut.
Mustan surman tutkimusmenetelmä pantiin ensin testiin kahdella alueella, Puolassa ja Etelä-Ruotsissa, koska niistä oli aiemmista tutkimuksista tietoa väestömäärästä ja taloustilanteesta mustan surman jälkeen.
Ruotsissa molempien luvut romahtivat. Sen sijaan Keski-Euroopassa, eritoten Puolassa, talous kasvoi koko 1300-luvun ajan, uutta maata otettiin viljelyyn ja kaupungit kehittyivät. Samaa kertoo myös ”Pietarin penninki”, paavin kirstuun luovutettujen verojen määrä.
Kun siitepölyanalyysien tulokset olivat samassa linjassa – Ruotsissa heikot, Puolassa vahvat – tutkimusmenetelmää ryhdyttiin soveltamaan myös muihin näytteisiin. Kaikkiaan 1 623 näytteen joukossa oli myös eteläisen Suomen peltoviljelystä kertovia siitepölyfossiileja.
OJPhotos / AOP
Analyyseissä otettiin huomioon ilmastoerojen vaikutus siihen, mitkä viljelykasvit kullakin alueella olivat yleisiä. Oman huomionsa saivat myös laitumet ja se, missä määrin pelto- ja laidunmaille levisi puustoa 5–10 vuoden kuluessa.
Näin päästiin sen jäljille, kuinka paljon väestöä pandemia ehti kullakin seudulla niittää.
Analyysien perusteella musta surma vei Suomessa pelloilta työväen Ruotsin tavoin. Samoin kävi muun muassa Ranskassa ja Kreikassa. Sen sijaaan suurimmassa osassa Keski- ja Itä-Eurooppaa viljelyssä ei näy katkoa, kuten ei myöskään Irlannissa tai Iberian niemimaalla.
Syyt kuolleisuuden huomattavaan alueelliseen vaihtelevuuteen vaativat toisenlaisia tutkimuksia.
– Paikallisia eroja ruttobakteerin vaikutuksiin saattoi syntyä kulttuurisista, taloudellisista tai sosiaalisista syistä, arvelee tutkimusartikkelin pääkirjoittaja, Max Planck -instituutin ja Rooman La Sapienza -yliopiston paleobotanisti Alessia Masi.
Lue myös: