18-vuotiaan Eemilin maailma pysähtyi 24. toukokuuta kello 19.13 – vaipui koomaan: ”Voiko tuosta enää selviytyä?”

Tiistaina, toukokuun 24. päivänä kello 19.13 seiväshyppääjä Eemil Hallikaisen, 18, maailma pysähtyi. Kaikki testituloksensa talven jäljiltä remontoineen nuorukaisen harjoitushyppy meni pitkäksi lyhyellä, vain 4,5 metrin mittaisella patjalla.

Isommilla areenoilla patjat ovat kuusimetrisiä. Kaavin idyllinen yleisurheilukenttä nyt vain sattuu olemaan vähän pienempi areena.

Hallikainen laskeutui hyppynsä aivan patjan takareunaan ja paiskautui siitä rajusti päin juoksurataa. Takaraivon vasen puoli otti iskun vastaan.

Ensimmäisenä paikalla oli valmentaja Pasi Pitkänen. Hän soitti välittömästi hätäkeskukseen ja pyrki ohjeiden mukaan huolehtimaan siitä, että Hallikaisen henki kulkee. Korvasta valui juoksuradalle noronaan verta.

– Kyllä minä ehdin monta kertaa miettiä, voiko tuosta enää selviytyä ja jos voi, niin millaisessa kunnossa sen jälkeen on, Pitkänen huokaa reilut kaksi kuukautta myöhemmin.

Ambulanssi saapui seitsemässä minuutissa.

– Eemil ei ymmärtänyt puhetta, kun ambulanssi saapui. Henkilökunta yritti esimerkiksi silmäripsestä härnätä, että reagoiko kosketukseen. Reagoi se, isä Mikael Hallikainen kertoo.

Lue lisää: Suomalainen seiväshyppylupaus loukkaantui vakavasti harjoituksissa tapahtuneessa onnettomuudessa – ”Nukutettuna tehohoidossa”

”Kallo halakes”, saattaisi satunnainen kylän mies todeta tapahtuneesta, kun Pohjois-Savon itäisissä osissa liikutaan. Kansanomaisesti ilmaistuna juuri näin myös kävi.

Yhdeksän viikkoa myöhemmin Eemil Hallikainen auttelee valmentajaansa nuorempien seiväshyppyjunnujen kaitsemisessa. Tänä tiistaina hän on ajanut tutun reitin urheilukentälle polkupyörällä ensimmäisen kerran onnettomuutensa jälkeen.

– Vointi on hyvä. Palautuminen on lähtenyt käyntiin hyvin, eikä enää ole mitään kipujakaan, nuori mies toteaa.

– Siltä päivältä en muista paljoakaan. Muistan, että tein perusalkuverryttelyn, jonka teen aina samalla tavalla. Muuta en muista. Heräämisen jälkeen meni muutamia päiviä, ennen kuin aloin ymmärtää, missä olen ja mitä on tapahtunut.

Vanhempi Hallikainen veistelee jo vähän huumoriakin.

– Olisi siinä varmasti ihmeissään, kun tuohon tipahtaa ja KYSistä herää. Vaikka ei olisi pahempikaan isku ollut. Nyt vähän oli, vanhempi Hallikainen sanoo ja viittilöi seiväshyppypaikan suuntaan.

Mikael ja Sonja Hallikainen joutuivat pelkäämään poikansa puolesta päiväkausia. Kuva: Timo Hartikainen

Kuopion ylipistollisessa sairaalassa Eemil Hallikaisella todettiin kallonmurtuma ja merkkejä vaurioista aivojen pintakerroksissa. Sen vuoksi hänet pidettiin kahdeksan päivää keinotekoisesti koomassa.

– Se oli odottamista päivästä toiseen. Mahdolliset vauriothan nähdään kunnolla vasta, kun potilas herää, äiti Sonja Hallikainen kuvaa perheen alkukesän päiviä.

– Lääkärit sanoivat, että se voi olla ihan eri henkilö, joka sieltä herää, isä lisää.

Luonnemuutokset eivät ole aivovammatapauksissa mitenkään tavattomia, mutta KYSistä heräsi vanhempien mukaan sama Eemil. Kun hengityskone oli irrotettu, riitti hoitajille ensimmäisenä juttua seiväshypystä. Eemil oli myös kiinnostunut näkemään onnettomasti päättyneen hyppynsä videolta.

– Siellä ne valmentajan kanssa analysoivat sitä sairaalassa kuin mitään ei olisi tapahtunut, Sonja Hallikainen kertoo hymyillen.

Yhdeksän viikkoa onnettomuuden jälkeen Rubikin kuution ratkaiseminenkin käy taas Eemil Hallikaiselta lähes vanhaan malliin. Ennen onnettomuutta se sujui parhaimmillaan yhdeksässä sekunnissa.

Vaikka kyse on juridisesti jo aikuisesta miehestä, on kyse myös kotona asuvasta lukiolaispojasta.

Vanhempien huolta ei koskaan katsota kalenterista.

– Ehkä se on vähän puheliaampi mies nykyään, äiti sanoo ja katsoo kentän laidalla kuvaajalle poseeraavaa poikaansa.

Eemil Hallikaisen viimekesäisessä P17-sarjan Suomen mestaruuden tuoneessa ennätyshypyssä 470 oli runsaasti ilmaa välissä. Kuva: Pasi Pitkänen

Miksi sitten kävi, niin kuin kävi?

Kaavin kentän patja on auttamatta liian pieni, kun hypyt alkavat lähestyä viittä metriä. Kun siihen yhdistetään kohtalonhypyssä käytössä ollut, kaikki asianosaiset yllättäneisiin voimatasoihin liian pieni seiväs ja äärimmäisen huono tuuri, niin pahimmassa tapauksessa jälki on tällaista.

– Onhan se hyppy tietyllä tavalla edelleen päällimmäisenä mielessä, mutta olen yrittänyt miettiä muutakin, Eemil Hallikainen sanoo.

Vuosi sitten hän voitti P17-sarjan Suomen mestaruuden ennätyksellään 470. Kevään testitulokset viittasivat siihen, että 490 tai jopa viiden metrin ylitys olisi voinut olla realismia tänä kesänä.

Hallikainen ei jossittele tuloksilla tai paluuaikataululla, vaikka intohimo lajin pariin on kova.

– On tämä tilanne tietysti harmittanut, mutta aika nopeasti tulee mieleen, että paljon pahemminkin olisi voinut käydä. Tärkeintä on, että olen ihan hyvässä kunnossa nyt ja pystyn elämään normaalisti.

– Voinnin mukaan edetään, ei lääkäriltäkään muuta ohjetta ole. Jos hyppääminen rupeaa tuntumaan hyvältä, niin sitten mennään. Ehkä talvella voisi jo varovasti kokeilla, Hallikainen arvioi.

Eikä niin pahaa, ettei jotain hyvääkin.

– Enemmän on ehtinyt olla kavereiden kanssa, kun ei ole voinut normaalisti treenata.

Eemil Hallikainen janoaa yhä seiväshypyn pariin. Kuva: Timo Hartikainen

Alkukesän sairaalareissussa olisi ollut riittävästi tekemistä jo ihan pelkän päävammankin myötä, mutta eipä siinä vielä kaikki. Lisäksi nuorukaista koettelivat samassa rytäkässä keuhkokuume ja verenmyrkytys sekä jonkinlainen bakteeri, joka nosti kuumeen pahimmillaan peräti 41 asteeseen.

– Kyllä tässä ihan tyytyväinen veronmaksaja on. Jos ei KYSin teholta selviä, niin ei selviä mistään, Mikael Hallikainen arvelee.

– Mahtava hoito, Sonja Hallikainen säestää.

Kun vielä aivopaineet nousivat sellaiselle tasolle, että kallo piti avata sairaalassa, niin onhan siinä melkoinen lataus yhdelle ihmiselle, olkoonkin, että kyseessä on huippuunsa viritetty nuori urheilija.

– Luotimme siihen, että kun ”Emppu” on nuori ja hyväkuntoinen, niin keho jaksaa taistella, vanhemmat sanovat.

Nyt päässä on titaaniruuveilla kiinnitetty biolasi-implantti. Sen myötä katosivat päänsärkykohtaukset.

– Tällä hetkellä ei ole mitään lääkityksiä, Eemil Hallikainen mainitsee.

Eemil Hallikainen palasi onnettomuuspaikalle. Kuva: Timo Hartikainen

Iltapäivästä Pohjois-Savo saa niskaansa vesikuuroja. Pasi Pitkänen on peittänyt yleisurheilukentän seiväshyppypatjan taas pressulla. 4,5-metrinen ei kuitenkaan sen alla kuusimetriseksi haudu.

Sellainen maksaisi noin 25 000 euroa.

– Se on tietysti pienelle kunnalle iso raha. Tässä olisi nyt sopivan sponsorin paikka, Mikael Hallikainen tuumaa.

Pitkänen on suunnitellut vievänsä suojattinsa golfkentälle.

– Mennään kohti harjoittelua kaikessa rauhassa. Golf on koordinaatiolaji niin kuin seiväshyppykin.

Eemil Hallikainen suhtautuu tulevaisuuteen rauhallisesti. Hermojen venyttäminen golfin parissa vaihtuu seipään taivuttamiseen sitten kun on vaihtuakseen.

– Kaikki riippuu siitä, jäikö tästä jotain pysyvää. Ettei pystykään samalla tavalla harjoittelemaan kuin ennen. Mutta jos pystyn, niin kyllä viiden metrin paremmalle puolelle on tarkoitus mennä, ehkä jo ensi kesänä.

Ehkä myös 6×6-metrisellä patjalla?