Sanotaan, että suku on pahin. Sukulaisiaan ei voi valita toisin kuin ystäviään. Työssäni psykoterapeuttina ole kuitenkin huomannut, että on olemassa jotain vielä sukuakin pahempaa: ihminen itse.
Suhde itseen on elämän pisin ihmissuhde. Minulla on tapana sanoa, että se on myös vaikein ihmissuhde. Ystävyyssuhteita voi katkaista ja sukulaistenkaan kanssa ei ole pakko olla tekemisissä, jos ei tahdo. Itsestään ei sen sijaan pääse eroon.
Jotain olennaista suhteesta itseemme kiteytyy tietoisuuteen ja ajatteluun. Jo 1900-luvun alussa psykologi Lev Vygotski kuvasi ihmismielen syntyvän puhutusta kielestä. Monelle meistä päämme sisäinen hälinä on yhtä kuin minä.
Ajattelu on pahimmillaan melkoinen kärsimyksen lähde. Tämän ovat huomanneet myös tutkijat. Eräässä tutkimuksessa huomattiin, että koehenkilöt ottaisivat mieluummin vastaan mietoja sähköshokkeja, kuin viettäisivät aikaa yksin ajatustensa kanssa.
Ei siis ihme, että keinot saada edes hetken tauko ajatuksiltaan ovat kautta ihmiskunnan historian olleet suosittuja. Näitä ovat esimerkiksi päihteet ja työntekoon tai muuhun jatkuvaan puuhasteluun keskittyminen.
Elämme aikaa, jossa ajatukset ovat suorastaan yliarvostettuja. Ihmisyys on kuitenkin paljon muutakin kuin ajattelua. Emme luojan kiitos ole yhtä kuin ajatuksemme, vaan paljon enemmän.
Soisin, että jokainen oppisi tekemään tilaa itsensä ja ajatustensa välille ja punnitsemaan, kannattaako ajatuksiaan uskoa, saati niiden mukaan toimia.
Kuuntele itseäsi on toisinaan ihan käypä ohje. Hankalampaa on kuitenkin erottaa, mitä ääntä kannattaa kuunnella. Kaikki ajatukset eivät ole sisäistä viisautta, joka johdattaa onnellisemman elämän äärelle.
Ajatukset eivät myöskään ole käskyjä, joiden mukaan kannattaa kaikissa tilanteissa toimia.
Itse asiassa autonomiamme ydin saattaa piillä juuri suhteessa ajatuksiimme. Soisin, että jokainen oppisi tekemään tilaa itsensä ja ajatustensa välille ja punnitsemaan, kannattaako ajatuksiaan uskoa, saati niiden mukaan toimia. Tätä prosessia kutsun mielen medialukutaidoksi.
Minusta on kummallista, että mielen valeuutisten annetaan jyllätä vapaasti, vaikka olemme ymmärtäneet, että peruskoulussa on tarpeellista opetella lähdekritiikkiä ja valeuutisten tunnistamista. Ainakaan minulle mikään koulu ei ole opettanut oman mielen medialukutaitoa.
Mielen medialukutaito on vaihtoehto sille, mitä yleensä teemme, kun kohtaamme sellaista, mitä emme halua ajatella. Tavallisesti yritämme vältellä epämukavia ajatuksia työntämällä niitä syrjään ja ajattelemalla muuta. Se onnistuu yleensä juuri niin kauan kuin pidämme itsemme kiireisinä. Ellei sitten jokin ympäristössä satu muistuttamaan epämukavasta ajatuksesta jo aiemmin.
Jos ajatuksen pois työntäminen ei onnistu, yritämme kaikin keinoin muokata siitä toisenlaisen. Sekin yleensä toimii varsin huonosti.
Esimerkiksi minä kuvittelen olevani huonompi esiintyjä kuin todennäköisesti olen. Jokaisen esiintymisen päätteeksi mieleni täyttyy häpeän sekaisista ajatuksista, jotka jankkaavat sitä, miten tyhmästi ja epäselvästi esitin asiani. Diktaattorin ääni pääni sisällä huutaa, miten epäonnistunut olen. Vaikka olen vuosien varrella saanut paljon myönteistä palautetta puheenvuoroistani, alkuperäinen ajatus ei ole korjaantunut. Ääni pääni sisällä on sitä mieltä, että olen paska puhuja.
Jokin suhteessani tuohon ajatukseen on onneksi muuttunut: en enää usko siihen. Olen ymmärtänyt, että se on mielen valeuutinen.
Tulkitsemme kuormittuneina uhkaaviksi asioita, jotka toisenlaisissa olosuhteissa näyttäytyisivät neutraaleina.
Mielen syöttämien valeuutisten tunnistaminen ei aina ole helppoa. Nälkäisenä, väsyneenä ja kuormittuneena niiden läsnäoloa kannattaa kuitenkin tarkkailla.
Stressin on havaittu vaikuttavan meihin niin, että huomiomme kiinnittyy tavallista helpommin uhkiin. Näitä ovat myös uhat sisällämme, kuten kriittiset ajatukset. Lisäksi tulkitsemme kuormittuneina uhkaaviksi asioita, jotka toisenlaisissa olosuhteissa näyttäytyisivät neutraaleina. Stressi on siis omiaan lisäämään mielen valeuutisten määrää.
Kun kohtaan hankalia ajatuksia, hoen muistaessani seuraavaa mantraa:
Tämä on vain ajatus. Ja koska se on vain ajatus, se ei voi vaurioittaa minua. Kun en reagoi siihen toiminnalla, se ennemmin tai myöhemmin poistuu hätistelemättäkin.
Koska olen ihminen enkä robotti, muistan tämän käytännössä ehkäpä yhtenä kertana kymmenestä. Niin automaattista yhteiselomme ajatusten kanssa on.
Emilia Kujala
Kirjoittaja on psykoterapeutti ja tietokirjailija
Kolumnista voi keskustella 20.7. klo 23.00 saakka.