Ihminen on iät ja ajat ollut valloittaja, joka on mönkinyt syvälle sademetsiin, valtamerien pohjiin, vuorten huipuille – ja lopulta vielä kauemmaksi ulkoavaruuteen.
Vierailin ystäväni kanssa tammikuussa Pietarsaaressa arktisessa museossa Nanoqissa. Sen perustaja Pentti Kronqvist, 85, on entinen naparetkeilijä ja pelastaja, nykyinen museoneuvos.
Museossa on kokonainen rakennus omistettu Pentin ystävälle Wladimir Goichmanille (1903–2001). Hän oli ukrainalaissyntyinen aivokirurgi, naparetkeilijä ja taidemaalari, joka muutti 1970-luvulla Suomeen, koska ”halusi kuolla vapaassa maassa”.
Toivetta vauhditti varmastikin se, että Goichman oli lääkärinä lähes 900 päivää kestäneessä Leningradin, nykyisen Pietarin, piirityksessä toisen maailmansodan aikana. Stalin lähetti hänet Siperiaan vuosiksi vankileirille, koska hän ei suostunut allekirjoittamaan puoluekirjaa.
Tuuheista viiksistään tunnettu Goichman saattoi retkillään taiteilla niin suuren hurmoksen vallassa, että repi kalsareita kankaiksi, jos taulupohjat loppuivat kesken.
Kronqvist ja Goichman tekivät uhkarohkeita retkiä Grönlantiin, Kanadan pohjoisosiin, Huippuvuorille ja Siperiaan.
Tuuheista viiksistään tunnettu Goichman saattoi retkillään taiteilla niin suuren hurmoksen vallassa, että repi kalsareita kankaiksi, jos taulupohjat loppuivat kesken. Erääseen valokuvaan hänet on ikuistettu maalaamassa Grönlannin pikkukylässä pelkät alushousut jalassaan. Näissä tauluissa luonto on koskematonta ja jylhää.
Maailman pohjoisimman tai eteläisimmän paikan valloittajat, avaruudesta puhumattakaan, ovat kuuluisia ihmisiä. Heidän mukaansa on nimetty taivaankappaleita, meriä, salmia, saaria, yliopistoja, kadunnimiä, ties mitä. Heidän kasvonsa ovat lyöty rahoihin, postimerkkeihin ja shottilaseihin.
Norjalaisia tutkimusmatkailijoita Fridtjof Nansenia ja Roald Amundsenia pidetään kansallissankareina. Ja sitä he myös ovat. (Jos pitäisi nimetä maailman kovimpia hiihtäjiä, nimeäisin heidät, enkä ketään, joka hiihtää trikoissa täydellisesti huollettua latua ympäri suorassa tv-lähetyksessä muutaman tunnin ajan.)
Amundsenin retkikunta hiihti ensimmäisenä Etelänavalle vuonna 1911. Nansen puolestaan ylitti retkikuntineen ensimmäisenä Grönlannin. Hän oli myös diplomaatti, joka sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1922.
Äärimmäisten olosuhteiden alueet ovat jääneet viimeiseksi leposijaksi monille ihmisille, jotka ovat menettäneet henkensä sinne yrittäessään. Amundsen katosi Barentsinmerellä 1928. Hänen sielunsa temppeliä ei koskaan löydetty.
Merenpinnan noustessa tai äärimmäisen kuumuuden lisääntyessä ihmisten on etsittävä uusi koti, mutta seikkailuksi sitä ei voi kutsua.
Nyt vaarassa eivät ole vain tutkimusmatkailijat: Arktisen alueen ja Etelämantereen jään sulaminen sekä voimistuvat sään ääri-ilmiöt vaikuttavat miljoonien ihmisten elämään toisella puolella maapalloa.
Merenpinnan noustessa tai äärimmäisen kuumuuden lisääntyessä ihmisten on etsittävä uusi koti, mutta seikkailuksi sitä ei voi kutsua. Kodistaan häädettyjen ihmisten päiväkirjoja, valokuvia tai retkivaatteita tuskin tullaan säilyttämään museoissa.
Tilanne on nurinkurinen. Paikat, joihin on historiallisesti liittynyt seikkailuhenkeä ovat nyt tragedian näyttämöitä – tai niitä ei ole ylipäätään enää olemassa.
Ihmiset, jotka ovat kartoittaneet planeettaamme, selvittäneet sen salaisuuksia, ja venyttäneet omia fyysisiä ja psyykkisiä rajojaan äärimmilleen – ovat olleet ”rohkeita yksilöitä”.
Rohkeutta on kuitenkin montaa sorttia. Voimme arvostaa perinteitä, mutta samanaikaisesti on määriteltävä uusiksi se, mitä pidämme rohkeutena.
Olemme matkustamassa tuntemattomalle planeetalle.
Nyt tarvittaisiin ennennäkemätöntä rohkeutta niin valtioilta, yrityksiltä kuin meiltä yksilöiltäkin tehdä tulevaisuudesta sellainen, jossa planeetta säilyy elinkelpoisena ihmisille ja muille eliölajeille. Tiedeyhteisön määrittämästä yhdeksästä raja-arvosta kuusi on ylitetty jo. Olemme matkustamassa tuntemattomalle planeetalle.
Arktiselta alueelta on kantautunut uudenlaisesta rohkeudesta ääniä. Esimerkiksi norjalaiset nuoret haastoivat Norjan valtion oikeuteen kaasu- ja öljykenttien avaamisesta – ja voittivat. Norjan valtio käytti ikään kuin Venäjän hyökkäyssotaa verukkeena sille, että sillä olisi oikeus avata uusia kaasukenttiä Barentsinmerelle.
On erikoista, että norjalaiset napaseikkailijat ensin valloittavat ensimmäisenä maailmassa alueita, ja sitten sata vuotta myöhemmin saman valtion ”energiayhtiöt” ovat tietoisesti tuhoamassa niitä.
Nyt tuhannet nuoret ympäri maailmaa suojelevat metsiä, meriä, kaukaisia paikkoja – ja ylipäätään elämän jatkumista ja lajien monimuotoisuuden säilymistä.
Vastassaan heillä on poliittista ja lainsäädännöllistä myräkkää, päättäjiä, maailman suurimmat öljy-yhtiöt ja sosiaalisen median sohvanpohjalta ilkkujat, joilta puuttuu rohkeutta myöntää tosiasiat.
Ihmisellä on oikeastaan kaksi kotia: oma ruumis ja tämä planeetta. Rohkeutta on pitää niistä molemmista huolta.
Johannes Roviomaa
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Arktisen keskuksen vieraileva tutkija.