Kivikauden huima rakennusprojekti kauan ennen Stonehengeä mullisti ihmisen käsityksen paikastaan luonnossa
11 000 vuotta sitten tai niillä main, jääkauden viimeisten rippeiden huvetessa, Suomen alueelle alkoi tulla ihmisiä kokeilemaan, mahtaisiko täältäkin jo löytyä syötävää. Mesoliittista eli keskimmäistä kivikautta kesti Euroopassa vielä tuhansia vuosia.
Lähi-idän rehevillä seuduilla elettiin jo nuorimman eli neoliittisen kivikauden alkua. Keräilyn, kalastuksen ja metsästyksen rinnalle oli nousemassa aivan uusi elämäntapa. Maanviljely mullisti ihmiskunnan historian.
Suomessa ja muualla ravinnon perässä liikkuneen väestön rakennukset olivat kevyesti pystytettäviä ja purettavia kotia. Samaan aikaan Kaakkois-Turkissa Anatoliassa tehtiin maailman vanhimpia kivirakennuksia pylväineen ja patsaineen, jotka uhmannevat monen käsitystä tuonaikaisten ihmisten tiedoista ja taidoista.
Şanlıurfan kaupungin lähistöllä sijaitsevan Göbeklitepen rakentamisen lasketaan alkaneen vuoden 9500 paikkeilla ennen ajanlaskumme alkua. Alueen käyttö ja samalla vaiheittainen rakentaminen jatkui noin puolitoistatuhatta vuotta.
Göbeklitepen jälkeen, noin 60 kilometrin päästä, on löydetty toinen suuri ja mahdollisesti hieman vanhempi rakennettu alue, Karahantepe, ja niiden ympäristöstä lukuisia pieniä. Nekin auttavat piirtämään uuden kulttuurin aikajanaa Istanbulin ylipiston arkeologian professorin Necmi Karulin johtamissa tutkimuksissa.
Göbeklitepe sisaralueineen sijaitsee maailmankolkassa, jonne vaeltaneilla ei ollut tarvetta jatkaa matkaa ravinnon perässä. Jääkauden jälkeen ilmasto oli lämmin, luonto kukoisti ja syötävää riitti.
Ajatusten ja kokemusten vaihto kasvavassa porukassa tuotti epäilemättä uusia ideoita. Koska resursseja oli yllin kyllin, voitiin satsata myös rakentamiseen, joka ei ollut välttämätöntä hengenpitimiksi. Hankkeilla oli sosiaalinen arvo, johon ihmiskunnalla oli vihdoin varaa.
Ennen pitkää keksittiin kokeilla uudenlaista, kestävää rakennusmateriaalia, mutatiiliä, jotka kovettuvat kuivuessaan auringonpaisteessa.
Vakiintunut elämä aloitti polun maailmaan sellaisena kuin me sen nyt tunnemme parlamentteineen ja muine yhteiskunnallisine rakenteineen. Samalla se oli lopun alku, sanoo professori Necmi Karul yllättäen.
Parinkymmenen hengen ryhmissä liikkuessaan kivikauden ihminen oli osa eläinkuntaa. Uusi yhteiskuntajärjestys sai hänet katselemaan itseään erillisenä muista eläimistä, Karul päättelee. Tuloksena oli ongelmia, joista nyt yritämme selvitä.
– Ne ovat fantastisia paikkoja, aivan uskomattomia, mutta siellä ihminen myös kohotti itsensä ensi kertaa muun eläinkunnan yläpuolelle, kaiken elollisen keskipisteeksi, selittää Göbeklitepen ja Karahantepen tutkimusten johtaja.
Todisteet ajattelun muuttumisesta näkyvät kaiverruksissa ja patsaissa: aluksi niissä oli pääasiassa eläimiä, mutta ajan mittaan alettiin tehdä suuria ihmispatsaita, kertoo Karul.
Kalkkikivinen peruskallio ja alueen piikivi suosivat rakentamista Taurusvuorten juurelle. Piistä tehdyt työkalut purivat pehmeään kalkkikiveen. Tuloksena oli sekä yksityiskohtaisia eläin- ja ihmisveistoksia että kymmenien tonnien painoisia pylväitä. Korkein löydetty on kuusimetrinen.
Osa pylväistä muotoiltiin kalliosta suoraan paikoilleen, osa tuotiin kauempaa. Tutkija kiistelevät tekniikasta ja työvoiman määrästä, jotka pylväiden siirtämiseen ja pystyttämiseen tarvittiin, kuusi vuosituhatta ennen Stonehengen rakentamista.
Pylväät seisovat mutatiilimuurien ympäröiminä aina samassa järjestyksessä: kaksi korkeinta keskellä toisiaan päin, pienemmät ympärillä.
Rakennukset olivat aluksi ympyrän ja ovaalin muotoisia, sitten keksittiin nurkka. Rakennusten väliset kulkuaukot todistavat arkkitehtonisesta ennakkosuunnittelusta.
Joidenkin hypoteesien mukaan rakennuksissa palvottiin tähtitaivasta eikä niissä ollut kattoa. Yhä useampi tutkija on kuitenkin puusta tehtyjen ja mudalla tilkittyjen kattojen kannalla. Läpimitaltaan kymmenien metrien kokoisten rakennusten kattaminen vaati kyllä aikamoisia insinööritaitoja.
Kukin rakennus oli käytössä vain muutaman vuosisadan ajan. Sitten sille pidettiin hautajaiset, kuten professori Necmi Karul sanoo. Rakennus täytettiin kivillä ja maalla, ja päälle tehtiin uusi. Kerros kerrokselta kasvaneet alueet jäivät lopulta maastoon kumpareina. ”Tepe” on turkin sana kukkulalle.
Vakiintuneen käsityksen mukaan ihminen alkoi tehdä pysyviä rakennuksia vasta jäätyään paikoilleen huolehtimaan pelloistaan ja karjastaan. Tepet haastavat tuon neoliittisen vallankumouksen marssijärjestyksen.
Aloittaessaan ison urakkansa niiden rakentajat olivat edelleen metsästäjä-keräilijöitä, vaikka ympäristönsä villin ohran ja vehnän hyödyllisyyden tunsivatkin. Siitä todistavat heidän jäljiltään löytyneet tuhannet jauhinkivet.
Iso muutos oli kuitenkin tuloillaan. Se näkyy viljanjyvien morfologian muutoksena seuraavien vuosisatojen varrella, kertoo professori Necmi Karul. Kahden viime vuoden aikana tutkijat ovat seuloneet kuusituhatta litraa maata saadakseen johtolankoja Tepejen elämästä.
Viljan kesyttämisen lisäksi oli alkamassa myös kotieläinten kesyttäminen.
– He ajoivat eläinlaumoja pieniin laaksoihin ja sulkivat paluutien. Se oli kesyttämisen alku. Eläinten joukosta he valitsivat ne, jotka syötiin. Yleensä ne olivat vanhoja uroksia. Naaraiden annettiin olla, koska ymmärrettiin, miten lauma lisääntyy. Se oli kestävää kehitystä, Karul toteaa.
Göbeklitepe oli löytyä jo 1960-luvulla Istanbulin ja Chicagon yliopiston antropologien kartoitusmatkalla. He huomasivat kukkulalla kalkkikivilaattojen kappaleita mutta päättelivät ne muistoksi keskiaikaisen luostarin hautausmaasta.
Kolme vuosikymmentä myöhemmin saksalainen arkeologi Klaus Schmidt luki raportin, päätti käydä katsomassa paikkaa ja totesi, että 15 metrin korkeuteen kohoava kumpare saattoi olla vain ihmisten kätten työtä hyvin kaukaa menneisyydestä.
Koska tulisijoja, roskakuoppia tai muita tyypillisiä todisteita asutuksesta ei löytynyt, Schmidt päätteli Göbeklitepen riittipaikaksi, jonne kokoonnuttiin laajalta alueelta kunnioittamaan esivanhempia, ellei jopa varhaisimpia jumaluuksia.
Monissa lähteissä Göbeklitepeä kutsutaan edelleen maailman vanhimmaksi temppeliksi. Schmidtille se oli ”kukkulan katedraali”, jonne laaksoissa leirejään pitäneet ihmiset kapusivat vain osallistuakseen riitteihin. Necmi Karul on eri mieltä.
– Temppeli on helppo selitys, mutta käyttötarkoituksia täytyi olla enemmän kuin yksi. Iso tila mahdollisti kokoontumisen eri syistä, ehkä tekemään päätöksiä, ehkä vaihtamaan kuulumisia tai musisoimaan. Riitit olivat vain yksi syy, hän sanoo.
Alueella myös asuttiin. Siitä todistavat löytyneet majat. Niissä eläneistä ei kuitenkaan voida sanoa mitään varmaa.
Göbeklitepen arkeologiset kaivaukset aloitettiin 1990-luvulla, Karahantepen viime vuosikymmenen lopulla. Göbeklitepe on YK:n tiede- ja kulttuurijärjestön Unescon maailmanperintökohde.
Kaivaukset jatkuvat mutta vain rajallisesti, sillä tavoitteena ei ole paljastaa alueita vaan kartuttaa tietoa. Työ on vasta aivan alussa, sanoo professori Necmi Karul.
– Ensin luultiin, että kaikki alueet olisivat samanlaisia kuin Göbeklitepe. Jotkin asiat toki toistuvat kaikkialla – T:n muotoiset pylväät, fallospatsaat, lukuisat ketut – mutta löydämme koko ajan myös eroja.
Luonnontieteellisen arkeologian kehittyminen antaa muun muassa arkeobiologeille ja -zoologeille monia uusia keinoja laboratoriotöihin. Viime vuonna 150 ihmistä eri puolilla maailmaa etsi vastauksia Tepejen arvoituksiin, Karul kertoo.
Göbeklitepen ja sen sisaralueiden rakentajien geneettisen alkuperän jäljille ei ole pääsyä ainakaan vielä tämän hetken menetelmillä. Ihmisten jäänteitä on kyllä löytynyt, muun muassa kallonkappaleita – ja niissä merkkejä muokkaamisesta – mutta alueen ilmasto ei ole suosinut muinais-DNA:n säilymistä.
Runsas ja rikas kuvallinen kulttuuri sen sijaan on tarjolla tulkitsijoille, kunhan vain osaisimme lukea, mitä tarkoittaa esimerkiksi kuva, jossa ihminen näyttää kantavan selässään elävää leopardia.
Entä siipensä levittäneen haaskalinnun tarina? Samassa T-pylväässä on kymmenittäin muita eläimiä. Kaikki katsovat päinvastaiseen suuntaan kuin lintu, joka tuntuu uhmaavan käärmettä.
Ehkä kuvaan sisältyy kertomus, jonka merkitys oli Göbeklitepen kivipenkeille istahtaneille päivänselvä. Ehkä se ei ollutkaan ritualistinen, vaan kukaties aikansa kansanperinnettä.