Tunnelma vaikuttaa olleen jokseenkin rehvakas, kun joukko lakonmurtajia saapui Porin Reposaareen. Miehet kailottivat kovaan ääneen Isontalon Antti ja Rannanjärvi -kansanlaulua. Väliin ammuttiin ilmaan Browning-merkkisellä aseella. Jostain oli saatu viinaakin, vaikka elettiin kieltolain aikaa.
Selkkaus vahvan työläisyhteisön Reposaaressa oli väistämätön. Syntyi tappelu, poliisi kiirehti paikalle ja kolme pahinta öykkäriä päätyi putkaan. Tilanne ei kuitenkaan rauhoittunut. Lakonmurtajat vapauttivat toverinsa ja putkaan päätyivätkin porilaiset poliisit.
Tilanne oli nyt eskaloitunut niin pahaksi, että paikalle kiirehti lakonmurtajien ”kenraali” Martti Pihkala. Hän lupasi pistää miehensä ruotuun – erottaa pahimmat tapaukset ja teroittaa viinan vaaroista. Puolustikin Pihkala alaisiaan. Hänen mukaansa oli yleisesti tiedossa, että Porin seutu on kuulu tappelijoistaan ja siksi ”esiintyivät miehemme siellä maan tavan mukaan tavallista rajummin”.
Mitä Porin Reposaaressa tapahtui? Keitä olivat nämä huonostikäyttäytyneet miehet?
Elettiin 1920-luvun loppua. Suomessa oli silloin todellinen lakkosuma. Lakkoja oli paljon, ne koskettivat keskeisiä aloja ja kestivät pitkään. Esimerkiksi vuonna 1928 alkanut satamalakko kohdistui kaikkiin Suomen satamiin ja lamautti ulkomaankauppaa yli 10 kuukautta.
Lakoissa sinänsä ei ole mitään ihmeellistä. Niitä järjestetään aika ajoin, parhaillaankin. Maanantaina uhkaavat isot lakot, jotka kohdistuvat muun muassa juuri satamiin.
Reposaaren selkkaus paljastaa kuitenkin yhden oleellisen eron tämän päivän ja sadan vuoden takaisten työtaistelujen välillä: lakonmurtajat ovat nykyihmiselle jokseenkin käsittämätön ilmiö. Mikään enemmän tai vähemmän järjestäytynyt joukkio ei tunkeudu lakossa olevalle työpaikalle ja ala rähinöidä.
1920-luvulla lakonmurtaminen oli laillista toimintaa ja oleellinen osa työtaisteluja, niin Suomessa kuin maailmallakin. Lakonmurtajien päätavoite oli pitää lakossa oleva työpaikka toiminnassa, siis tehdä lakkolaisten työt ja samalla mitätöidä lakon teho. Ei ihme, että kahnauksia murtajien ja lakkolaisten välillä sattui.
Tässä jutussa kerrotaan Suomen ensimmäisestä todellisesta lakonmurtajajärjestöstä, isosta vaikuttajasta, joka jo aikanaan toimi julkisuudesta syrjässä ja joka on myös historiantutkimuksessa jäänyt vaille kunnon tutkimusta.
Patruunat perustavat Vientirauhan
Gösta Serlachiuksella oli ongelma. Mäntän paperitehtaiden patruuna oli vaivojaan säästämättä kiertänyt ympäri maailmaa ja yrittänyt löytää suomalaisille metsäteollisuustuotteille uusia ostajia. Vanha päämarkkina-alue Venäjä oli muuttunut ulkomaaksi ja kauppa katkennut kuin seinään.
Ja jotta tilanne ei olisi liian helppo, ulkomaankaupan elämänlankaa eli satamia uhkasivat jälleen laajat lakot. Edellisen vuoden 1919 satamalakot oli onnistuttu murtamaan rikkurien avulla, mutta toiminta oli saatava selkeämmäksi. Serlachius oli matkoillaan nähnyt, kuinka tehokkaasti Yhdysvalloissa murrettiin lakkoja. Jotain vastaavaa oli saatava Suomeenkin.
Valtakunnan Lentävien Työjoukkojen perustava kokous pidettiin 28. helmikuuta 1920. Pian nimi muutettiin Yhtymä Vientirauhaksi. Ehkä lentävät joukot muistuttivat liiaksi sisällissodasta, jossa termilla viitattiin usein rankaisuyksikköön. Ja olihan keskeisenä tavoitteena turvata tavaravienti ulkomaille.
Perustamispaikkana oli Suomen Työnantajain Keskusliiton toimisto Helsingissä. Se oli luonteva osoite, sillä uuden yrityksen taustalla olivat keskeiset työnantajaliitot sekä joukko suomalaisia teollisuusvaikuttajia: paperiteollisuuden ykkösmies, kenraali Rudolf Walden, Kymi Oy:n johtaja Einar Ahlman, Fiskarsin toimitusjohtaja Jacob von Julin, toimitusjohtaja Carl Wilhelm Rosenlew sekä Serlachius.
Patruunoiden tavoite oli pitää valta tiukasti omissa käsissä. Työehdoista haluttiin sopia suoraan työntekijöiden kanssa; joskus työoloja parannettiinkin, mutta vain, jos se sopi patruunalle.
Patruunoiden kauhukuva oli työehtosopimus, joka määräisi laajasti palkoista ja työehdoista. Sellaisen hyväksyminen olisi tarkoittanut ammattiyhdistysliikkeen tunnustamista tasaveroiseksi neuvottelukumppaniksi. Se ei käynyt laatuun. Oli aika iskeä lakkoasetta vastaan.
Lakonmurtaminen on kuin sisällissodan jatkoa työmailla
Vientirauha oli Suomen ensimmäinen organisoitu lakonmurtajajärjestö. Siitä kasvoi nopeasti kymmenien tuhansien murtajien verkosto, joka hälytettiin paikalle, kun satama- tai teollisuuslaitos meni lakkoon. Hommat hoituivat ilmeisen tehokkaasti, sillä valtaosa 1920-luvun lakoista päättyi työnantajan voittoon.
Kiitos tehokkuudesta kuuluu pitkälti Vientirauhan johtoon palkatulle Martti Pihkalalle (1882–1966). Jyväskyläläinen opettaja Pihkala tunnettiin vanhana aktivistina, jääkärivärvärinä ja suojeluskuntalaisena – patruunoiden näkökulmasta luottomiehenä.
Pihkalaa on luonnehdittu omalaatuisena sekoituksena tulisieluista julistajaa, taitavaa organisaattoria ja originellia höpsöä. Hän oli myös pesäpallon keksijän Lauri ”Tahko” Pihkalan veli.
Ensi töikseen Pihkala oli yhteydessä toiseen oikeistoradikaaliin, lapualaiseen maanviljelijään Vihtori Kosolaan (1884–1936). Kosola osoittautuikin oivaksi valinnaksi, sillä hänestä sukeutui Vientirauhan ylivoimaisesti tehokkain värväri.
Tehtävän onnistunut hoito kasvatti Kosolan mainetta ja tasoitti hänen tietään tulevan Lapuan liikkeen johtajaksi.
Pihkalaa ja Kosolaa yhdisti se, että he näkivät lakonmurtamistoiminnalla yhteyden juuri päättyneeseen sisällissotaan. Molemmat olivat äärivalkoisia ja pitivät lakkoilua punaisten uutena yrityksenä horjuttaa laillista yhteyskuntajärjestystä. Heille lakonmurtaminen oli sisällissodan tuloksen turvaamista, kommunismia vastaan käytävää taistelua, samaa, mitä tehtiin vuonna 1918, mutta vain hieman eri keinoin.
Vientirauhan organisaatiossa olikin armeijan piirteitä. Kun käsky kävi, aikaa oli kuusi tuntia hankkiutua lähtöpaikkaan. Mukaan tuli pakata kahden päivän muonat. Hieman kuin olisi lähdetty rintamalle.
Pihkala hyödynsi Vientirauhan rakentamisessa puolisotilaallista mahtijärjestöä Suojeluskuntaa. Yhteys yritettiin salata, mutta heikolla menestyksellä: moni tunnisti lakonmurtajissa suojeluskuntalaisia.
Alla olevassa tallenteessa vanha satamatyöntekijä ja ammattiyhdistysaktiivi Taito Tiihonen muistelee 1980-luvulla tehdyssä haastattelussa vuoden 1928 suurta satamalakkoa. Tiihosen mukaan osa lakonmurtajista, tai rikkureista, kuten Tiihonen heitä nimittää, saapui Kokkolan Ykspihlajan satamaan suojeluskunta-asuissa ja aseet mukanaan.
”Osa tuli suojeluskuntapuvussa, ase mukana”
Eniten lakonmurtajia värvättiin Kosolan kotiseudulta Etelä-Pohjanmaalta, jossa ilmapiiri oli toiminnalle suotuisa. Osa oli niin sanottuja Pihkalan kaartilaisia, ammattimurtajia, jotka saapuivat paikalle ensimmäisenä ja poistuivat, kun työt oli saatu paikallisvoimin käyntiin.
Aatteen ohella mukaan houkutteli raha: lakonmurtajille maksettiin kunnon palkka ja vielä päälle matkakorvaukset ja päivärahat. Se oli paljon enemmän kuin pientilalta tai maaseudun palkkatöistä irtosi.
Haaveissa saattoi myös siintää vakinainen työ, vaikka moni tajusi olevansa rikkuri, merkitty henkilö työpaikalla. Eräskin Nokian Kumitehtaalle aikova kyseli, oliko Nokia hyvinkin punainen, tarvitsiko siellä pelätä väkivaltaa.
Neuvostoliiton rooli lakkojen taustalla
Vientirauhan ohjeissa määriteltiin, että toiminta kohdistettiin vain poliittisiin lakkoihin. Puhtaasti työehtojen parantamiseksi järjestettyjä lakkoja ei siis häiritty, ainakaan teoriassa.
Käytäntö oli kuitenkin toinen. Lähes kaikki lakot saatettiin tulkita myös poliittisiksi. Nykyään poliittinen lakko ymmärretään maan hallitukseen tai ylipäänsä poliittisiin päättäjiin kohdistuvaksi, mutta sata vuotta sitten sanan sisältö oli hieman toinen.
Kosola ja Pihkala olivat vakuuttuneita, että lakkoja ohjailtiin Moskovasta. Heille Suomessa järjestetyt lakot näyttäytyivät osana bolshevikkien maailmanvalloitusyritystä. Täysin tuulesta temmattuja Pihkalan ja Kosolan väitteet eivät olleet.
Neuvostoliiton tiedetään rahoittaneen ainakin Turussa vuonna 1927 järjestettyä Crichton-Vulcan -telakan lakkoa. Telakalla oli valmisteilla Suomen ensimmäinen sukellusvene. Tunnettu lehtimies ja vasemmistovaikuttaja Arvo ”Poika” Tuominen kertoo muistelmissaan, että Neuvostoliiton tavoitteena oli lakkoja tukemalla häiritä Suomen sotavarustelua.
Neuvostoliiton sekaantumisella suomalaisiin työtaisteluihin oli kallis hinta, sillä pian valtaan nouseva Lapuanliike vetosi siihen kommunismin vastaisessa propagandassaan.
Lapuanliikkeen vaikutus näkyi myös Vientirauhan toiminnassa. Järjestön tarve väheni oleellisesti 1930-luvulla, sillä ajan oikeistolaisessa ilmapiirissä lakkoja ei juuri ollut murrettavaksi. Lopullinen kuolinisku tuli vuonna 1940. Suomen Työnantajain Keskusliitto tunnusti silloin ammattiliitot ja SAK:n neuvotteluosapuoleksi kuuluisassa tammikuun kihlauksessa. Patruunoiden ja Yhtymä Vientirauhan aika oli ohi.
Martti Pihkalalla oli kuitenkin vielä yksi tehtävä. Hänen hallussaan oli 34 000 nimen kortisto Vientirauhan lakonmurtajista. Elettiin vuotta 1944. Sota oli päättymässä ja ajat muuttumassa. Valtava korttikasa päätyi Ilmajoen Säästöpankin pannuhuoneen uuniin.
Artikkelissa on käytetty seuraavia lähteitä:
- Jukka-Pekka Pietiäinen: Vihtori Kosola. Mies ja myytti. (2023)
- Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius: Suomalaiset fasistit, mustan sarastuksen airueet. (2016)
- Jussi Koivuniemi: Isänmaan asialla vai petturin tiellä? Lakonmurtajat Suomessa 1920-luvun lopun lakoissa. (1998)
- Jussi Koivuniemen haastattelu
- Tallenne satamatyöntekijä Taito Tiihosen haastattelusta vuodelta 1986
Kuuntele Yle Areenasta Uutispodcastin jakso poliittisista lakoista, niiden merkityksestä ja ay-liikkeen voimasta. Haastateltavana on Åbo Akademin yhteiskuntatieteiden yliopistolehtori Mika Helander ja toimittajana Erkka Mikkonen.
Mikä ihmeen poliittinen lakko ja miksi se saa toiset näkemään punaista?
