Yksi riipaiseva loppukohtaus aloitti mykistävän uran – Vesa-Matti Loirin ura viihdetaiteilijana oli vailla vertaa
Vesa-Matti Loirin näyttelijän ura oli kiistatta Suomen merkittävimpiä – ja myös aivan omaa luokkaansa.
Loiri tunnettiin kansan hauskuuttajana, mutta hänessä oli myös vakava puolensa. Harva suomalaisnäyttelijä on onnistunut yhdistämään samaan tapaan urallaan kaksi täysin eri genreä – monipuoliselle Loirille elokuvan genrerajat olivat vain jotakin, joilla leikitellä.
Elokuussa 1962 Helsingin Sanomissa uutisoitiin Kansallisoopperan uusista näyttämömiehistä. Tässä joukossa mainittiin Vesa-Matti Loirin nimi, ja samana vuonna hän teki elokuvadebyyttinsä Mikko Niskasen Pojat-elokuvassa – vain 17-vuotiaana.
Kuuluisa ruutu elokuvasta Pojat, Loiri toinen vasemmalta.
Lähes jokainen aikalainen muistaa, kuinka riipaisevassa loppukohtauksessa Loirin tulkitsema Jake juoksee ratakiskoilla saksalaisen sotilaan mukaan lähteneen äitinsä perässä. Rooli oli nuorelle näyttelijän alulle valtava kunnia.
– Se on ollut urani mieleenpainuvin hetki. Olin salaa toivonut pääseväni mukaan elokuvaan, mutta kutsu tuli täytenä yllätyksenä, Loiri kuvaili vuonna 2012 IS:lle hetkeä, jolloin sai kutsun elokuvan koekuvauksiin.
Kirjailija Jari Tervon Loiri-elämänkerrassa kerrotaan, että ohjaaja Niskasen mielestä Loiri tulkitsi kuuluisan loppukohtauksen taiteilijan vaistolla. Niskanen ja Loiri itkivät yhdessä ja Loiri tärisi kohtauksen jälkeen asemalla. Muut Pojat hakkasivat uutta tähteä selkään.
Loiri pyrki ensimmäisen kerran Teatterikouluun keväällä 1962, 17-vuotiaana. Pojat oli tuolloin jo kuvattu, mutta sen ensi-ilta oli vasta puolen vuoden kuluttua. Kokelaan tie kuitenkin tyssäsi toiseksi viimeiselle kierrokselle, ja valitsijat ilmoittivat, että nuorukaisen kannattaisi kasvaa vuosi ja pyrkiä uudestaan.
Loiri kävi Suomen teatterikoulun lopulta vuosina 1963–1966. Sen jälkeen hän sai roolin Arvo Salon ohjaamassa Lapualaisoopperassa, jossa tulkitsi ”Jumalan valitsemaa kansanjohtajaa” Vihtori Kosolaa.
Lapualaisoopperan Vihtori Kosolan rooli oli merkityksellinen Loirin uran kannalta.
Lapualaisooppera oli Loirin toinen iso työ, ja samalla kokonaisen sukupolven merkittävin teatteritapaus. Se oli myös Loirille itselleen valtava elämys. Loiri muisteli rooliaan IS:lle vuonna 2011.
– Se oli iso juttu minulle, että sain olla mukana siinä ja Ylioppilasteatterin toiminnassa. Siitä jäi ikuisia ystäviä ja se luottamus, minkä Kalle Holmberg ja myös Kaj Chydenius antoivat, oli minulle voimakas tekijä. Kyllä siinä ehdottomasti pääsi näyttämään jollain lailla.
Loirilla oli heti Teatterikoulusta valmistuttuaan kiinnitykset Helsingin Kaupunginteatteriin ja Turun Kaupunginteatteriin, jossa hän näytteli muun muassa Kalle Holmbergin Seitsemässä veljeksessä Tuomasta. Yle tv-teatterin Kalevala-tulkinta Rauta-aika (1982) haastoi Loirin tulkitsemaan seppä Ilmarisen roolin.
Loirista tuskin olisi tullut kansan suursuosikkia ilman koomisia roolejaan, ennen kaikkea sketsihahmosta elokuvasankariksi noussutta Uuno Turhapuroa.
Loirin komeadiatulkinta ei kuitenkaan jäänyt pelkkään Turhapuroon.
Loiri loi monia ikimuistoisia sketsihahmoja, kuten Nasse-sedän, Auvon ja Jean-Pierre Kuselan.
Muita Veskun luomia suosikkihahmoja ovat esimerkiksi Nasse-setä, Jean-Pierre Kusela, Tyyne ja Auvo. Nämäkin hahmot laajensivat reviiriään Spede Show– ja Vesku Show -sketsiohjelmista elokuviin, ja jotkut myös levylle.
Auvo ja Kultsi (Simo Salminen) seikkailivat Hei kliffaa hei! -elokuvassa 1985. Samana vuonna Nasse-setä vieraili Uuno Epsanjassa -elokuvassa.
2000-luvulla Loirin draamarooleista muistetaan yhtenä kohokohtana psyykkisesti sairaan isän osa elokuvassa Pahat pojat (2003). Aikansa hittielokuvan rankka roolityö sai Loirin itsensäkin hiljaiseksi. Hän kertoi vuonna 2002 Ilta-Sanomien haastattelussa tunteiden nousseen pintaan elokuvaa tehtäessä, erityisesti nuorisoväkivallan vuoksi.
– Maailma on muuttunut jotenkin kummalliseksi. Kyllä minunkin nuoruudessa otettiin matsia ja lähdettiin toisiin kaupunginosiin tappelemaan, mutta silloin siinä oli jonkinlaiset säännöt, Loiri pohti tuolloin.
Silti vakava ja ajatuksia herättävä rooli oli hänelle hyvin mieluinen.
– Näyttelen silti mieluummin hullua kuin sankaria. Pahaa on hyvä näytellä, Loiri murjaisi.
Pahat pojat -elokuvassa Loiri esitti isää, jolla oli mielenterveydellisiä ongelmia.
Samuli Edelmann ja Loiri näyttelevät isää ja poikaa elokuvassa Tie pohjoiseen.
Yksi Loirin viimeisistä roolitöistä oli vuoden 2012 elokuva Tie pohjoiseen. Road movie -henkisessä elokuvassa hän näytteli Samuli Edelmanin rinnalla – vaikka oli Mika Kaurismäen Vesku-dokumentissa vuonna 2010 ilmoittanut lopettavansa näyttelemisen.
– Luulin tehneeni kaikki leffat ja mietin, etten enää tee mitään. Tosin ei kukaan edes ole tarjonnut minulle rooleja. Sitten tuli tämä. Fiilarit olivat hyvät nimenomaan siksi, että saan tehdä Samulin ja Mikan kanssa elokuvan. Laatu on taattu, sillä ajattelemme asioista samalla tavalla, Loiri kuvaili IS:lle vuonna 2011.
Loirin viimeiseksi elokuvaksi jäi lopulta vuonna 2019 ensi-iltansa saanut Mika Kaurismäen ohjaama Mestari Cheng. Kun elokuva sai ensi-iltansa, Jari Tervon kirjoittama Loirin elämänkerta oli juuri julkaistu. Elokuvan ensi-illassa Loiri ilmoitti, ettei enää anna haastatteluja.
Loiri näytteli toisen suomalaislegendan, Kari Väänäsen, rinnalla uransa viimeiseksi jääneessä elokuvassa Mestari Cheng.
Loirilla oli jopa hämmästyttävä asema Suomen elokuvakentällä koko uransa ja elämänsä ajan. Esimerkiksi vuonna 1992 Helsingin Sanomissa kuvailtiin Loirin valmentajan roolisuoritusta Kuka on Joe Louis? -nyrkkeilyelokuvassa melkoisin ylisanoin:
”Elokuvaa pitää parhaiten elossa Vesa-Matti Loiri. Loiri on pitkästä aikaa roolissa, joka ei ole koomikonrooli eikä yhden syvän tunteen varaan rakennettu itkijänrooli. Hän on aivan loistava, täysin luonnollinen eikä hetkeäkään arkipäiväinen.”
”Kaikkihan tietävät, että Loiri on hyvä. Sen nyt näkee Uuno Turhapuro -juttujen turhimmistakin tempuista, mutta harvoin hänen valtavat mahdollisuutensa ovat näin selvästi nähtävillä. Hänessä on karismaa, huumoria ja kyky hallita koko kuvaa, kohtausta ja elokuvaa”.
Loiri sai valtavasti kehuja roolisuoristuksestaan valmentajana Ilkka Heiskasen elokuvassa Kuka on Louis? (1992).
Kehujen ja ylistyksen lisäksi Loiri sai näyttelijän uransa aikana myös useita tunnustuksia. Loiri sai Jussi-palkinnon jo ensimmäisestä roolityöstään Pojat-elokuvassa ja useita muitakin Jussi-palkintoja.
Vuonna 1998 Loiri palkittiin niin sanotulla Betoni-Jussilla elokuvaurastaan, ja vuonna 1989 hänelle myönnettiin tv-alan erikois-Venla. Vuonna 2011 Loirille myönnettiin taiteen valtionpalkinto. Perusteet kyseiselle kunnianosoitukselle olivat selvät: Loirilla oli kyky sekä poikkeuksellisen suosittuun komiikkaan että vahvoihin draamarooleihin.
Mitä Vesa-Matti Loiri sitten itse ajatteli mittavasta ja arvostetusta elokuvaurastaan? Hän tiivisti filosofiansa vuonna 2002 IS:n haastattelussa.
– Leffa on mulle kuningaslaji, legenda lausui.
Vuonna 2006 tehdyssä haastattelussa hän ilmaisi myös kiitollisuutensa työstään.
– Mulla on käynyt elämässä aivan mieletön onni. Olen saanut tehdä uskomattoman upeita töitä hienojen ihmisten kanssa.
Muusikon ura kulki näyttelijäntyön rinnalla koko elämän
Kun Loiri ei päässyt ensimmäisellä yrittämällään Teatterikouluun vuonna 1962, hän päätti mennä armeijaan. Päätöksellä oli lopulta yllättävän suuret vaikutukset hänen toiseen merkittävään uraansa, musiikkiin.
Loiri (istuu ylimpänä vasemmalla) jonottamassa Teatterikorkean pääsykokeisiin 1962.
Loiri nimittäin palellutti itsensä pahoin aliupseerikoulun puolikurssin leirillä ja sai ankaran angiinan. Hänet passitettiin sotilassairaalaan Tilkkaan, jossa hänen nielurisansa leikattiin.
Pari päivää leikkauksen jälkeen lääkäri tuli kierrokselle ja kysyi, oliko Loiri jo päättänyt, mihin ammattiin tähtää. Loiri kertoi tahtovansa näyttelijäksi.
– Se sanoi, että jumalauta, tällaiset pitää kertoa etukäteen. Tämän leikkauksen voi tehdä niin monella tavalla. Mutta niin se mun soundi syntyi: leikkauksessa, jossa nielurisat revittiin suusta ulos, Loiri paljasti Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen haastattelussa vuonna 2015.
– Onhan tupakka ollut hyvä apuväline siinä myös.
Ja se soundi on ollut suomalaisten mieleen. Loirin musiikkiura alkoi näyttelijänuran rinnalla 1960-luvun lopulla. Sitä ennen hän oli soittanut omassa bändissä pikkuveljensä Veli-Pekka Loirin kanssa.
Rock Brothers -veljesduon kautta Loirin ura näyttelijänä sai alkupotkun, kun bändi esiintyi Huipulla tuulee -nuorisomusikaalissa. Sitä oli katsomassa ohjaaja Mikko Niskanen, joka etsi nuoria näyttelijöitä tekeillä olleeseen Pojat-elokuvaansa. Hän löysi Loirin Jaken rooliin – ja loppu on historiaa.
Yhtä kaikki Loirin musiikki kulki hänen uransa rinnalla saumattomasti. Saiskos pluvan, Vesa-Matti Loiri -elämäkerrassa kuvaillaan, kuinka mestarin esiintymistyyli jalostui vuosien varrella.
Loiri levytti 38 albumia ja julkaisi lisäksi 14 kokoelmalevyä.
Elämänkokemuksen myötä Loiri alkoi laulaa silmät suljettuina ja reagoi herkästi nyansseihin. Vaikka äänen sointi muuttui ja osin hiipui, toivat Loirin vahva tulkinta ja matalat ääniainekset osaltaan paljon lisää. Vielä 1960-luvulla Loirin ääntä määrittivät palava into ja kuuluva ääni.
Yksi Loirin elämänmittaisista rakkauksista löytyi sattumalta eräänä lapsuuden jouluna. Loiri sai 7-vuotiaana lahjaksi nokkahuilun, vaikka oli toivonut klarinettia. Pettymys vaihtui kuitenkin innoksi, kun Loiri alkoi harjoitella ja löysi huilusta itselleen intohimon.
Jo toisella, vuonna 1971 ilmestyneellä 4+20 -levyllään Loiri paitsi laulaa, myös soittaa taidokkaasti huilua. ”Vesa-Matti Loiri on hyvä huilisti. Se on tiedetty jo ennen tätä levyä”, arvioi HS:n kriitikko tuolloin.
Loirin ja huilun yhteys jatkui lopulta vuosikymmeniä. Vuonna 2014 Loiri osallistui Vain elämää -tv-ohjelmaan, ja kertoi kuvauksissa surullisena, kuinka ei voi enää tarttua rakkaaseen instrumenttiinsa.
– Huilu ja oboe, siinä on kaksi sellaista soitinta, joissa on jotakin niin salaperäistä ja salamyhkäistä. Ja huilustakin saa niin erilaisia soundeja. Huilu ei ole helppo soitin. Se on hyvin pitkälti oman mielialan soitin, millaisen soundin siitä saa. Mutta niinhän se on kaikessa taiteen tekemisessä; tunne on tärkeintä, Loiri maalaili ohjelmassa.
Loiri edusti Suomea Euroviisuissa Haagissa vuonna 1980 kappalellaan Huilumies, mutta jäi viimeiseksi.
– En voi soittaa enää huilua. Diabetes vei hermoradat niin, että tämä pikkurilli ei asetu kohdalleen. Tavallaan olen joutunut tekemään surutyötä sen kanssa, etten voi soittaa huilua enää.
Kaikkiaan Loiri levytti 38 albumia ja julkaisi lisäksi 14 kokoelmalevyä. Se on paljon yhdelle miehelle, oli kuinka multilahjakkuus ja tehopakkaus tahansa.
Loirin merkittäviin levytyksiin kuuluu muun muassa Eino Leino -kokonaisuus. Vuosina 1978, 1980 ja 1985 julkaistut Leinon runoihin pohjautuvat levyt vahvistivat Loirin paikka suomalaisen musiikkikentän vakuuttavimpana tulkitsijana.
Vuonna 2003 julkaistiin Ystävän laulut -albumi, joka koostuu Juha ”Junnu” Vainion teksteistä ja sävellyksistä. Levy ja sitä vuotta myöhemmin seurannut jatko-osa ovat Loirin kunnianosoitus ystävälleen Vainiolle (1938–1990).
Loirilla oli korkea kynnys levyttää vahvasti ”Junnun omiksi” leimautuneita lauluja.
– Kun Ile sanoi, että hän tietää, että isä olisi halunnut ehdottomasti, että sä esität hänen laulujaan, ja kun Junnun leski Pirkko Vainio melkein liikuttui hankkeesta, henkinen kynnys oli ylitetty, Loiri kertoi HS:n haastattelussa 2003.
Loiri Ivalossa syyskuussa 2014. Hän on puhunut usein rakkaudestaan Lappiin.
Loirin legendaarisiin levytyksiin kuuluu kiistatta myös vuosina 2006, 2007 ja 2008 julkaistu Lappi-trilogia. Ivalo, Inari ja Kasari äänitettiin Lapissa Inarinjärven rannalla ja niissä kuuluu Loirin rakkaus pohjoiseen ja suomalaiseen pop- ja rockmusiikkiin.
Loiri kuvaili trilogian suurta merkitystä IS:n haastattelussa vuonna 2013. Hän kertoi ajatelleensa albumeja testamenttinaan niitä levyttäessään.
– Olin ollut vesamattiloirina tarpeeksi kauan, hän kuittaa silloiset tunnelmansa.
– Oli sellainen olo, että työt on tehty.
Lappi-levyt eivät siis jääneetkään Loirin viimeisiksi, vaan niiden jälkeen julkaistiin vielä peräti neljä albumia.
– On tapahtunut nousu ja paraneminen, on tullut uusi elämänilo, uraansa jatkanut taiteilija lausui kiitollisena vuonna 2013.
Viimeiseksi levytykseksi jäi lopulta vuonna 2016 julkaistu Pyhät tekstit, jonka kappaleiden teemana on uskonnot ja filosofiat. Levyllä kuullaan niin Isä meidän -rukous kuin 10 käskyä. Levy alkaa Kalevalan runolla Mieleni minun tekevi, ja päättyy Kalevalankin päättävään runoon Väinämöisen lähtö.
Levyn viimeiset lyriikat ovat tuskin sattumaa.
Jätti kantelon jälille, soiton Suomelle sorean,
kansalle ilon ikuisen, laulut suuret lapsillensa.