Elisa kertoi kaupassa kantavansa hautajaisissa arkkua – hämmästyi myyjän kommenttia

– Kun lähden kantamaan, olen vainajan lähimmäinen, vaikka emme tunne toisiamme, Elisa Rasmusson, 56, sanoo.

Hän on yksi Oulussa työskentelevistä noin kolmesta­kymmenestä vapaa­ehtoisesta arkun­kantajasta.

– Jokainen ihminen on samanarvoinen. Olipa sitten rikas, köyhä, yksinäinen tai mitä vain, niin kaikilla pitää olla kunniakas viimeinen matka.

Oulussa alettiin kahdeksan vuotta sitten rekrytoida vapaaehtoisia arkunkantajia, kun seurakunnissa huomattiin, että arkunkantajista oli pulaa. Pappi ja suntio olivat välillä päätyneet arkunkantajiksi. Vaikka tuhkaukset ovat yleistyneet, esimerkiksi Oulun hiippakunnan alueella valtaosa hautauksista on edelleen arkkuhautauksia.

Syitä kantajien tarpeeseen voi olla monia. Aina iäkkääksi eläneellä ihmisellä ei esimerkiksi ole enää ketään, joka arkkua voisi kantaa. Tai sitten omaisia on, mutta ei riittävästi kantamaan arkkua. Joskus on niinkin, että hautajaiset ovat suuret, mutta syystä tai toisesta saattoväestä ei löydy halua, kykyä tai uskallusta kantaa arkkua.

Silloin vapaaehtoiset arkunkantajat istuvat kirkossa siunaustilaisuuden ajan ja saattavat sitten vainajan viimeiselle matkalleen. Rasmusson korostaa, ettei koe arkunkantajien olevan ”arjen sankareita”, vaan hautajaisten kunniavieraita.

Vapaaehtoisten arkunkantajien kutsuminen ei ole automaattinen palvelu, jota tarjotaan kaikille, vaan heitä käytetään silloin, kun kantajille on oikeasti tarve.

Elisa Rasmusson kertoo usein itkevänsä hautajaisissa, vaikkei tunnekaan vainajaa.

Hän sanoo, että jokainen tilaisuus on omalla tavallaan koskettava, mutta yhdet hautajaiset ovat jääneet erityisellä tavalla mieleen.

– Olimme kantaneet hyvin iäkkään vanhan rouvan hautaan, ja noin vuosi sen jälkeen kannoimme aviomiehen hänen viereensä. Emme me yleensä tiedä etukäteen, ketä olemme kantamassa, mutta kun pappi kertoi vainajan nimen, muistin heidät ja sen, miten tämä iäkäs mies oli ollut vuotta aiemmin vaimonsa hautajaisissa.

– Ajattelen aina, että on kunniatehtävä olla hautajaisissa mukana, mutta sillä kerralla varsinkin tuntui siltä. Ympyrä heidän osaltaan sulkeutui.

Sekä Rasmusson että hänen ”kollegansa” Antti Alaviitala kokevat, että omaisten kiitollisuus saa työn tuntumaan erityisen merkitykselliseltä. Alaviitala on ollut arkunkantajien ryhmässä perustajajäsenenä. Hän on toiminut tehtävässä vuodesta 2014.

69-vuotias Alaviitala arvioi kantaneensa hautaan pitkälti toistasataa ihmistä. Hän kertoo, että eritoten ne siunaustilaisuudet ovat koskettaneet, joissa ei ole ollut paikalla ketään muuta kuin kuusi vapaaehtoista arkunkantajaa.

– Tilaisuutena ne ovat hyvin yksinäisiä.

Oulun vapaaehtoisten porukassa on tällä hetkellä Rasmussonin lisäksi kolme muuta naista. Suomalaisessa hautajaiskulttuurissa perinteisesti miehet ovat aina kantaneet arkkua, mutta Rasmusson kertoo, että on ainoastaan kerran saanut sukupuolestaan negatiivista kommenttia. Eikä sekään tullut omaisilta, vaan kaupan myyjältä.

– Olin ostamassa vaatteita, joita kerroin tarvitsevani arkunkantajan työssä. Myyjä oli hyvin kiukkuinen kuullessaan tästä. Hän kertoi olevansa Etelä-Pohjanmaalta ja sanoi, että miehet kantavat arkkua. Lähdin kaupasta vähin äänin, Rasmusson sanoo ja naurahtaa.

– Hän ajatteli, ettei ole kunniakasta, että nainen tekee tätä.

Omaiset sen sijaan ovat aina olleet kiitollisia, Rasmusson ja Alaviitala kertovat.

Molemmat uskovat jatkavansa vapaaehtoisina arkunkantajina niin kauan kuin fyysinen kunto sallii ja tarvetta on. Tällä hetkellä kantajia tarvitaan lähestulkoon joka viikko, välillä useammankin kerran.

– Joka kerta olen onnellinen siitä, kun pyydetään kantamaan, Rasmusson sanoo.

– Tämä on tärkeä ja kunniakas tehtävä.