Elli Laitanen, 104, kuuli lottakomennuksella sodan pelottavat äänet – ”Äitini murehti, kun ei saanut minuun yhteyttä”

”Synnyin perheeni esikoiseksi Alavudella joulukuussa 1917. Minulla on kaksi nuorempaa sisarta, joista toinen on jo edesmennyt. Ainoa veljeni kuoli kaksivuotiaana.

Hoidin lapsia Huhtamäen yrittäjäperheessä. Heillä oli karamellitehdas ja lottakioski Alavudella ja siitä sain ajatuksen ryhtyä lotaksi. Niin sitten kävin lottakurssin Lapualla.

Kurssin jälkeen toimin muonituslottana henkilökunnan ruokahuollossa Seinäjoella sotasairaalassa. Olisin saanut jäädä sinne, sillä töitä oli paljon tarjolla. Mutta olin nuori ja anoin siirtoa Äänislinnaan, jonne lähdin alkusyksystä 1942. Siellä työskentelin aseman kanttiinissa.

Äänislinnassa oli vilkas rautatieasema, jonka kautta kulki sotilasjunia rintamalle ja takaisin. Liikennettä oli yötä päivää. Meitä oli kaksi kymmenen hengen porukkaa, jotka tekivät päivä- ja yövuoroa vuoroviikoin.

Sain Äänislinnasta komennuksia rautatieasemille Puujoelle Äänisen rannalle sekä Tokariin Syvärin rintamalle. Silloin sota oli niin lähellä, että ampuminen kuului. Se oli joskus pelottavaa.

Äitini oli murehtinut, koska ei saanut minuun yhteyttä. Hänen kirjeeseensä oli vastattu Äänislinnassa, etten ole siellä eikä olinpaikastani ole tietoa. Äitini oli alkanut selvittää sota-asioita hoitaneen paikallisen kapteenin avulla, mihin olen kadonnut. Komennukselta palattuani kirjoitin äidille olevani hengissä.

Äänislinnaan oli jäänyt myös paikallisia asukkaita, jotka puhuivat suomea. Joskus annoin oman näkkileipäni ja voinappini heille.

Samaan aikaan kun työskentelin lottana, isäni oli työvelvollisena Karhumäessä. Hän oli seppä, taitava käsistään. Toinen nuoremmista sisaruksistani toimi kotirintamalla pikkulottana.

Suurhyökkäyksen alettua meidät lotat ja siviilejä tuotiin Suomeen juhannusaattona 1944. Saavuimme Lappeenrantaan, josta minut ja toinen lotta laitettiin töihin Lauritsalan asemalle. Siellä oli helppo laittaa hyvää ruokaa, koska ympärillä oli maata ja saimme paljon ruokatarvikkeita, kuten perunoita, juureksia ja marjoja. Olin pienikokoinen ja minua kiiteltiin, että on pikkulotta laittanut taas hyvää ruokaa.

Lauritsalasta meidät vietiin Kemiin, Kemin satamaan. Saksalaiset olivat jo menneet pohjoiseen päin. Kemistä tulimme laivalla Ouluun. Joulukuussa 1944 Oulun tuomiokirkossa pidetyn jumalanpalveluksen jälkeen saimme litterat kotiin.

Oma lotta-aikani kesti kaksi ja puoli vuotta. Työtä oli paljon ja käsipareja tarvittiin monenlaisissa paikoissa. Käskyn mukaan toimittiin, ja tehtiin, mitä piti. Nautin siitä työstä. Sain myös hyviä ystäviä toisista lotista. En silti voi kuin toivoa, ettei sotaa enää koskaan tulisi. Olivat ne niin kovia vuosia.

Sain vielä sodan päättyä kutsun Pohjois-Suomeen, joka oli poltettu maan tasalle ja jossa haravoitiin miinoja. Olisin lähtenyt, mutta äitini ei minua enää päästänyt.

Sodan jälkeen elämä jatkui Alavudella. Tapasin mieheni Einon, joka oli lähtenyt sotaan 19-vuotiaana. Menimme naimisiin ja anoimme sotilaille tarkoitettua asutuslainaa. Sitä sai, jos oli kaksi lasta. Meillä oli vasta yksi, eikä lainaa annettu. Katto piti saada pään päälle, joten kirjoitin kirjeen asutuslainaosaston päällikölle Veikko Vennamolle. Hän määräsi, että meidän on saatava se laina heti.

Meille syntyi toinenkin lapsi. Hoidimme pientä maatilaa, ja Eino kävi lisäksi töissä ja minä olin perhepäivähoitajana.

Mieheni kuolemasta tulee tammikuussa kymmenen vuotta.

Täytän joulukuussa 104 vuotta. Asun Seinäjoella Kivipuron palvelukeskuksessa, lähellä tyttäreni perhettä. Lapsenlapsia on neljä ja neljättä polvea kaksi poikaa.”

Voit lukea lisää sota-ajan lottien tarinoita Ilta-Sanomien viikonvaihdelehdestä 4.–6.12.