”Hän aloitti jo silloin tämän pelinsä” – Kollegat kertovat hetkistä, jolloin alkoivat ihmetellä Johan Bäckmanin maailman­kuvaa

Erittäin lupaava. Joidenkin mielestä jopa sukupolvensa lupaavin Venäjän-tutkija.

Näin kuvailee emeritusprofessori ja Venäjän-tutkimukseen keskittyneen Aleksanteri-instituutin pitkäaikainen johtaja Markku Kivinen nuorta Johan Bäckmania.

Kivisen mukaan vuonna 1971 syntyneen Bäckmanin lahjat pantiin merkille nopeasti, kun hän 1990-luvulla tuli opiskelijaksi Helsingin yliopiston sosiologian laitokselle.

– En tuntenut häntä henkilökohtaisesti, mutta hän vaikutti monipuolisesti lahjakkaalta ihmiseltä: puhui sujuvaa venäjää, oli käynyt Sibelius-lukion ja soitti ammattimaisesti jotain instrumenttia. Lisäksi hänellä oli äveriäs tausta. Hänen ympärilleen alkoi pian kerääntyä eräänlaista hovia, Kivinen muistelee.

Bäckmanin soitin on fagotti, jota hän on kertonut soittaneensa Radion Sinfoniaorkesterissa 1980-luvulla. Kivisen viittaus Bäckmanin varakkuuteen juontaa juurensa taas siitä, että tämän isä on Hartwallin entinen toimitusjohtaja Erkki Bäckman.

Valmistuttuaan maisteriksi 1990-luvun lopulla Bäckman siirtyi tutkijaksi Oikeuspoliittiseen tutkimuslaitokseen. Siellä hän alkoi tutkia itärikollisuutta, josta teki myöhemmin myös väitöskirjansa.

– Muistan, että hänen suhtauduttiin akateemisessa maailmassa niin kuin nuoreen ja aiheestaan innostuneeseen ihmiseen siellä suhtaudutaan: häntä kannustettiin ja pyrittiin tukemaan, Kivinen kertoo.

Lupaavasta tutkijasta on sittemmin sukeutunut Suomesta erikoisia väitteitä Venäjällä suoltava propagandisti. Mitä tapahtui?

Bäckmanin muutosta on pohtinut hämmentyneenä myös eräs hänen kanssaan yhtä aikaa samoissa akateemisissa ympyröissä vaikuttanut, nyt jo eläköitynyt tutkija.

Hän ei halua kommentoida Bäckmania omalla nimellään, koska aihe on ”delikaatti”.

Hänkin muistaa nuoren Bäckmanin pätevänä tutkijana, jonka etu oli moneen muuhun verrattuna erinomainen venäjän kielen taito.

– Venäjän avautuminen oli avannut uudenlaiset mahdollisuudet Venäjän tutkimukseen, mutta meillä oli vielä 90-luvulla hirveän vähän venäjäntaitoisia tutkijoita, hän sanoo.

Hänen mukaansa 2000-luvun vaihteessa ”kaikki oli vielä kunnossa”. Hän kertoo Bäckmanin suhtautuneen jo tuolloin Venäjään hyvin myönteisesti, mutta siinä ei ollut mitään erikoista. Päinvastoin: monet muutkin Suomessa halusivat tuolloin nähdä Venäjän positiivisessa valossa ja uskoa, että se kykenee muutokseen ja demokratiaan.

Vuonna 2006 julkaistussa väitöskirjassaan Itämafia: Uhkakuvapolitiikka, rikosilmiöt ja kulttuuriset merkitykset, Bäckman vähätteli itärikollisuuden merkitystä Suomessa. Bäckmanin mukaan sen määrää oli liioiteltu Suomessa poliittisista tarkoitusperistä.

Kollega ei kuitenkaan osannut nähdä vielä silloin Bäckmanin ajattelussa mitään hälyttävää.

– Erilaiset näkemykset kuuluvat tiedeyhteisöön, ja hänen väitöskirjansa täytti väitöskirjan vaatimukset.

Vastaväittäjänä Bäckmanin väitöskirjassa toimi Aleksanteri-instituuttia tuolloin johtanut Markku Kivinen.

Kivisen mukaan Bäckman tunnettiin akateemisessa maailmassa jo tässä vaiheessa kaksi­jakoisena persoonana, jolla oli tapana riitaantua tai ajautua kummallisiin jupakoihin, joissa saatettiin jopa uhkailla oikeustoimilla.

Kivinen kertoo, että Bäckmanin piti esimerkiksi 2000-luvun alkuvuosina toimittaa Venäjä-tutkimuksesta antologia, mutta Bäckman ajautui sen puitteissa kahnauksiin kollegoidensa kanssa. Lopulta antologian toimitti toinen tutkija.

Kivinen havahtui myös siihen, että Bäckmanin ajattelu oli tutkijalle epätyypillistä.

– Bäckmanin maailmankuva oli kyseenalaistamaton ja epädialoginen. Hän ei osannut tai kyennyt ottamaan ollenkaan vastaan sitä kritisoivaa tai suhteellistavaa palautetta.

Bäckmanin väitöskirjan hyväksymistä Kivinen kuitenkin suositteli, vaikka totesi jo tuolloin, että Bäckman jätti tutkijana huomioimatta seikkoja, jotka eivät tukeneet hänen omia käsityksiään.

Ilta-Sanomien erikoistoimittaja ja Venäjän-kirjeenvaihtaja Arja Paananen on myöhemmin kuvaillut väitöstilaisuutta ”yhdeksi kummallisimmista tapahtumista”, joissa hän on ollut mukana.

Bäckman muun muassa kieltäytyi uskomasta Venäjän pahamaineisimpiin lukeutuneen rikollisjärjestön Tambovin mafian olemassaoloon siitä huolimatta, että järjestöstä oli kirjoitettu Venäjälläkin paljon.

Erikoinen oli myös Bäckmanin suomalaiseen diplomaattiin Olli Perheentupaan liittyvä väite. Perheentupa oli joutunut vuonna 1996 sivullisena osalliseksi ammuskeluun Pietarissa ja haavoittunut lievästi.

Väitöstilaisuudessa Bäckman väitti, että Perheentupa valehtelee. Kun vastaväittäjä Kivinen kysyi, miten sitten Perheentuvan röntgenkuvissa näkyy yhä koteloitunut hauli, Bäckman sanoi sen voivan olla vaikka kukkaruukun sirpale, koska Pietarissa nyt lentää ilmassa jatkuvasti kaikenlaista roskaa.

Markku Kivinen on edelleen sitä mieltä, että Bäckmanin väitöskirjan tieteelliset ansiot olivat riittävät sen hyväksymiseen.

– Siinä oli akateemiselta kannalta ongelmallisia kohtia, mutta se oli silti ihan solidi väitöskirja. Ei eri ihmisiin voida soveltaa erilaisia akateemisia pelisääntöjä, Kivinen sanoo.

Kivinen myös muistuttaa, että ajatusilmapiiri oli 2000-luvun alussa Suomessa kovin erilainen kuin nyt.

– Neuvostoliitto oli hajonnut, vanha vihollinen kuollut. Minusta oli ihan sille ajalle relevanttia sosiologista keskustelua pohtia, etsittiinkö nyt mahdollisesti uutta uhkaa järjestäytyneestä itärikollisuudesta.

Markku Kivinen antoi itsekin pitkälle 2010-lukua julkisuudessa Venäjä-myönteisiä lausuntoja. Vielä hiljattain Helsingin yliopiston Venäjän ympäristöpolitiikan professori Veli-Pekka Tynkkynen syytti Kivistä Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla sinisilmäisyydestä ja Venäjän kolonialistisen ja imperialistisen maailmankuvan vähättelystä. Kivinen kuitenkin kiisti lehdessä Tynkkysen syytteet ja kertoi nähneensä Venäjän vaaran ”aina”.

Bäckmanin väitöskirja nousi uudestaan puheenaiheeksi vuonna 2012, kun MTV3 esitti 45 minuuttia -ohjelmassaan, ettei kukaan ole nähnyt väitöksen taustalla ollutta tutkimusaineistoa.

Tässä vaiheessa Bäckman tunnettiin jo yleisesti Suomessa ”kohudosenttina”.

Markku Kivinen sai tuolloin myös ryöpyn niskaansa, koska oli kuusi vuotta aiemmin suositellut väitöskirjan hyväksymistä. Häntä kutsuttiin Bäckmanin suojelijaksi ja moitittiin siitä, ettei hän grillannut Bäckmania tarpeeksi tämän erikoisista väitteistä.

Kivinen sanoo hiillostaneensa Bäckmania akateemisten käytäntöjen mittapuulla pitkän kaavan mukaan.

– Yritin väitöstilaisuudessa tuoda nimenomaan esiin, ettei ongelma ole nyt niinkään akateeminen, vaan kyse on jostain muusta, jos ihminen lähtee väittämään jopa röntgenkuvia vastaan. Mutta mikä se ongelma ikinä olikaan, se ei ollut syy hylätä väitöskirjaa, Kivinen sanoo nyt.

Lopulta loppuvuodesta 2012 Helsingin yliopiston kansleri Ilkka Niiniluoto kävi Bäckmanin tutkimusaineiston läpi ja totesi sen vastaavan väitöskirjan sisältöä.

Väiteltyään Bäckman oli saanut kriminologian dosentuurit Turun ja Joensuun (nykyisen Itä-Suomen) yliopistoihin sekä oikeussosiologian dosentuurin Helsingin yliopistoon.

Venäjän mediassa hän on esiintynyt erityisen mielellään juuri Helsingin yliopiston dosenttina. Häntä on kutsuttu Venäjällä myös Helsingin yliopiston professoriksi, joka hän ei ole koskaan ollut.

Dosentti ei ole akateemisessa maailmassa mikään erityisen harvinainen arvonimi. Dosentteja on pelkästään Helsingin yliopistossa yli 4 000.

Dosentin arvon myöntäminen edellyttää vähintään kahden väitöskirjan laajuista tieteellistä tuotantoa sekä hyväksi todettua opetustaitoa.

Kun Bäckman sai dosentuurinsa Helsinkiin, Helsingin yliopiston kanslerina oli emeritusprofessori Kari Raivio.

Raivio kertoo, ettei ole tuntenut ”kovinkaan paljon huonoa omatuntoa” asiasta. Dosentuurin hakijan tieteellisen pätevyyden arvioivat riippumattomat tahot, jonka jälkeen tiedekunnat tekevät oman esityksensä siitä, keille dosentuurit myönnetään. Raivion mukaan kansleri on siinä vaiheessa enää vain ”kumileimasin”.

– Se minua kuitenkin harmittaa, että on tämmöinen tyyppi, joka on jymäyttänyt akateemisia piirejä vinksahtamalla poliittiseen touhuun ja hylkäämällä rehelliset tavoitteet, Raivio sanoo nyt.

Toimittaja-kirjailija Anne Kuorsalon mielestä Bäckmanin ajattelussa tai toiminnassa ei ole tapahtunut mitään mystistä vinksahdusta, vaan hänestä tämä on ajatellut koko ajan samalla tavalla.

Kuorsalon mukaan Bäckman on käynyt infosotaa jo 1990-luvulta lähtien. Sitä ei vain vielä tajuttu silloin.

– Vuosien varrella hänen keinonsa ovat koventuneet ja paljon hän onkin saanut aikaiseksi, Kuorsalo toteaa kuivasti.

Kuorsalo perustaa väitteensä omiin kokemuksiinsa. Vuonna 1996 Bäckman sai nuorena tutkijana tilaisuuden arvostella Helsingin Sanomiin Kuorsalon (silloin vielä Sailas), Martti Valkosen ja Ilmari Susiluodon yhteisen kirjan Venäjä – Jättiläinen tuuliajolla.

Arvostelussaan Bäckman tyrmäsi Venäjää kriittisesti tarkastelleiden kirjoittajien teoksen.

Bäckman muun muassa kirjoitti Susiluodon ”kehittäneen jälkisuomettumisen oikeaksi taiteenlajiksi viljelemällä tiheästi toinen toistaan kielteisempiä ilmaisuja Venäjästä ja venäläisistä”.

Kuorsalon mukaan termin ”jälki­suomettuminen” lanseeraaminen on malli­esimerkki siitä, miten Bäckman vääntelee todellisuutta. Kun suomettumisella oli tarkoitettu Neuvosto­liiton vaikutusvaltaa Suomen poliittiseen päätöksen­tekoon, jälki­suomettuminen tarkoitti Bäckmanin silloisessa kielenkäytössä aivan päinvastaista: hän käytti sitä synonyyminä neuvosto­vastaisuudelle.

– Myöhemmin termi jälki­suomettuminen vaihtui hänellä russofobiaksi, mutta tavoite oli sama: estää Venäjän kriittinen analyysi, Kuorsalo sanoo.

Kirjan totaalinen teilaus oli kokeneille kirjoittajille ja pitkän linjan Venäjän-tuntijoille järkytys ja julkinen nöyryytys, josta he tekivät muun muassa kantelun Julkisen sanan neuvostolle. Asiasta nousi myös kiihkeä julkinen debatti.

Kuorsalo sanoo nyt, että heidän virheensä tuolloin oli tulkita, että hyökkäys oli suunnattu henkilökohtaisesti heitä vastaan.

– Eihän sitä meitä vastaan ollut suunnattu. Bäckman vain aloitti jo silloin tämän pelinsä.

Markku Kivinen kuvailee Bäckmanin toimintaa ”postmoderniksi peliksi”, jossa totuudella ja valheella ei ole väliä. Pelin henkeen kuuluu, että Bäckman haluaa tarkoituksella provosoida ja seurata reaktiota, jonka saa aikaiseksi.

Motiiveja pelin taustalla voi kuitenkin vain arvailla, Kivinen sanoo.

Raha se tuskin kuitenkaan on, sanovat kaikki tähän juttuun haastatellut. Huomion halu, ehkä.

–  Voihan se myös olla, että hänen taustallaan vaikuttaa jotain todellisia koviksia. Aika outoihin piireihin hän vaikuttaa joka tapauksessa ajautuneen, Kivinen sanoo.

Olipa pelin motiivi mikä hyvänsä, lopputulos on Kivisen mukaan sama: Bäckman on menettänyt kaiken uskottavuutensa tiedeyhteisössä.

Nimettömänä pysyttelevä tutkijakollega ajattelee, että kaikki Bäckmanin nykyiset puheet ja toimet olisi kaikkein parasta vaieta kuoliaaksi.

– Hän vain nauttii joka kerta, kun saa nimensä julkisuuteen, hän toteaa.

Anne Kuorsalon mielestä Bäckmaniin väitteisiin on kuitenkin suhtauduttu Suomessa liian kauan höpinänä, joka kannattaisi vain jättää omaan arvoonsa.

Hänestä Bäckmanin väitteistä ei pidä vaieta.

– Koska Venäjällä ei saa eikä aina edes osata kyseenalaistaa asioita, niin hänen Suomelle aiheuttamansa tuho on ollut paljon suurempaa, mitä täällä uskotaan.