Muistatteko vielä kulttuurisodat? Ne hyvinvoivien sodat, jotka voitti se, jota sattui äänekkäimmin?
Niissä tapeltiin etnisyydestä, sukupuolesta, seksuaalisuudesta jne. Sotia käytiin lähinnä länsimaissa, joissa kulttuurisotiminen oli noussut suosituksi ajanviettotavaksi tasapainottamaan Pilates-tuntien fyysistä rankkuutta.
Kulttuurisodissa sotivat keskenään suvaitsevaiset, jotka eivät enää suvainneet mitään ja ne, jotka eivät enää pysyneet mukana kaikissa niissä tavoissa, joilla heitä ei suvaittu.
Sitten oikea sota tuli liian lähelle Venäjän hyökätessä Ukrainaan ja kulttuurisodat unohtuivat. Nyt ne ovat hiipimässä takaisin, koska Ukrainan menetysten sijasta hyvinvoiva länsimainen haluaa välillä puhua omista menetyksistään.
Valkoinen suvaitsevaisuus on kuin rakastuisi itseensä joka aamu uudestaan.
Oman valkoisen suvaitsevaisuuden julkinen hyväily alkoi 60-luvun amerikkalaisliberaalien paremmissa piireissä. Niiden juhliin tummaihoisesta tuli himoittu eksoottinen koriste, jonka syytökset orjuudesta ja kolonialismista saivat valkoisen pyörimään onnesta.
Sitten valkoinen keksi sanan suvaitsevaisuus. Se oli valkoisen uusi tapa olla itseään korostava rasisti. Suvaitsevaisuuttaan alleviivaamalla valkoinen kertoi olevansa sekä muiden yläpuolella, koska on asemassa, jossa suvaitsee toisia, että hyveellinen, koska kykenee suvaitsemaan muita kuin itseään.
”Valkoinen suvaitsevaisuus on kuin rakastuisi itseensä joka aamu uudestaan.
2000-luvun alkupuolella oikeamielinen valkoinen rakastui sanapariin ”kulttuurinen omiminen”.
Se tarkoitti valkoista tuomitsemassa kaltaistensa kanssa, jos vääränlainen valkoinen oli joskus käyttäytynyt eri tavalla kuin on tällä hetkellä hyväksyttävää. Kulttuurista omimista olivat mm. makeiset, jäätelöt sekä valkoinen heiluttamassa pakaroitaan tavalla, joka ei ole valkoiselle luonteenomaista.
Kulttuurisen omimisen vastakohta, kulttuurinen haliminen, on valkoisen hyvyyden korkeampia asteita.
Kulttuurisessa halimisessa valkoinen haluaa tulla nähdyksi ja samastetuksi valkoisesta poikkeavan etnisen, seksuaalisen jne. vähemmistön edustajan kanssa. Kulttuurialoilla kulttuurinen haliminen on jo noussut paitsi todisteeksi omasta ihmisyydestä, myös viisaaksi urapoliittiseksi valinnaksi.
Tuoreessa Anna-lehdessä esitetään tyylipuhdas työnäyte kulttuurisesta halimisesta. Lehden kannessa Maria Veitola halaa takaapäin ystäväänsä Ujuni Ahmedia.
Ahmed on kontrolloidussa somaliyhteisössä elänyt ihmisoikeusaktivisti. Veitola on Imatralta kotoisin oleva helsinkiläinen somevaikuttaja. Kansitekstissä kerrotaan, että ”Meitä molempia yhdistää ulkopuolisuuden tunne”.
Sellaista se on, ihmiselo, sarja ulkopuolisuuden tunteita, jotka vain valkoinen kykenee omimaan ainutlaatuisuudekseen. Sitä valkoisempi on vain yritteliäs somevaikuttaja varastamassa palan vähemmistön kohtaloa omakseen, jolla ratsastaa kohti valoisampaa tulevaisuutta.
Kirjoittaja on kirjailija ja käsikirjoittaja.