Jyrki Lehtolan kolumni: Vanha Levyraati ”petti” aina katsojansa – näin menneisyys tunkeutuu tulevaisuuteen televisiossa
Yhtenäiskulttuurin piti olla kuollut, kohderyhmien piti maata pirstoutuneina siellä täällä, mutta tasaisin väliajoin yhtenäiskulttuuri nousee jostain hölmistyneenä esiin, kirjoittaa Ilta-Sanomien kolumnisti Jyrki Lehtola
Tervetuloa tulevaisuuteen, joka on menneisyys:
Musiikin piti olla siirtynyt fyysisistä äänitteistä kuunneltavaksi suoratoistopalveluissa.
Vanhanaikaisen lineaarisen television piti korista kuolemaansa niin kovaan ääneen, ettei kunnolla kuullut suoratoistosarjaansa, jota katseli rinnuksillaan valikoima monimiljonäärien ”lähettikumppanien” kuljettamia etnisiä ruokia.
Kirjoja ei enää kannattanut kenenkään lukea, koska ne olivat muuttuneet sekaviksi yhden näyttelijän lukemiksi kuunnelmiksi.
Ja sitten kaikki muuttui.
Menneisyys tunkeutui tulevaisuuteen, kun tappiollinen MTV3 päätti ryhtyä hätätoimiin. Se ilmoitti tuovansa Levyraadin takaisin televisioon pelastaakseen itsensä.
Levyraati on monen sukupolven katkeransuloisten muistojen kohde. Ohjelma, joka onnistui aina pettämään, koska siinä esitettyä musiikkia raadin jäsenet eivät koskaan ymmärtäneet niin kuin olisi pitänyt, ja aina joku raatilaisista puhui liikaa.
Nyt Levyraatia ollaan tuomassa takaisin, koska sellaista on keskustelu nyky-Suomessa parhaimmillaan: mukavaa rupattelua musiikista ja niiden herättämistä tunteista.
Modernin kohderyhmäajattelun mukaan uusi Levyraati tullaan tuomaan takaisin entistä nuoremmilla ja monimuotoisemmilla jäsenillä.
”
Oman kappaleen valinta oli tärkeä tapahtuma harmaiden miesten tulevaisuusprojekteissa.
Se on tehokkain tapa varmistaa se, ettei kukaan aio katsoa Levyraatia. Nuorilla ja monimuotoisemmilla on parempaakin tekemistä. Vanhat ja yksimuotoiset haluaisivat joskus nähdä ruudussa nuorten ja monimuotoisten sijasta itsensä kaltaisia tietääkseen, että ovat vielä olemassa.
Yhtenäiskulttuurin piti olla kuollut, kohderyhmien piti maata pirstoutuneina siellä täällä, mutta tasaisin väliajoin yhtenäiskulttuuri nousee jostain hölmistyneenä esiin.
Viime viikonloppuna 1,5 miljoonaa suomalaista tuijotti viittä harmaata suomalaismiestä turisemassa niitä näitä. Loput suomalaiset tuijottivat miehiä myöhemmin Yle Areenasta.
Miehet olivat vieraina Elämäni biisi -ohjelmassa. Ohjelmaa varten miehet olivat viikkoja valmistautuneet valheilla ja jorinoilla.
Oman kappaleen valinta oli tärkeä tapahtuma harmaiden miesten tulevaisuusprojekteissa.
Siksi Jussi Halla-aho valitsi trash metalin sijasta YUP-yhtyeen kappaleen Yövieraat. Alexander Stubbin taustajoukot olivat ymmärtäneet, että viisi harmaata miestä voivat synnyttää naiskatsojissa ulkopuolisuuden tunteen, minkä takia Stubbin valinta oli painokkaasti alleviivattu Kaija Koon Supernaiset.
Kappaleiden välissä harmaat miehet puhuivat puolisoistaan ja perheistään sellaisella tunteella kuin tuloksettoman Elämäni biisi -palaverin lopuksi joku kampanjatyöntekijöistä olisi luovuttanut ja kysynyt tekoälyltä ”miten suomalaisen miehen tulee puhua tunteistaan”.
Ihan kiva, että yritetään pitää muuttuvassa maailmassa mukana myös paloja menneisyydestä, mutta jos tarkkoja ollaan, oli siellä muutakin kuin iskelmää ja hölinää turvallisista tunteista.
Kirjoittaja on kirjailija ja käsikirjoittaja.
Lue lisää: Jyrki Lehtolan kolumni: Jos Elämäni biisiä ei olisi, Yleä ei olisi olemassa
Lue lisää: Jyrki Lehtolan kolumni: Lonkkavikainen ruoveteläistanssija on kulttuuri-ihmiselle ilmaa