Kommentti: Ihanaa suomettajat, ihanaa! Kiitän kaikkia poliitikkoja, jotka jaksoivat suomettua

Miksi kirjoittaa sarjasta, jota ei ole nähnyt?

Se lienee sama asia kuin esittää vahvoja näkemyksiä aikakaudesta, jota ei ole elänyt.

En ole katsonut yhtään jaksoa Ylen kehutusta ja puhutusta Kylmän sodan Suomesta. En ole katsonut, koska olen traumatisoitunut. Olinhan siellä minäkin, 1970-luvun suomettumisen lapsisoturina. Rintamalle en ehtinyt, koska synnyin vasta 1959.

Suurin osa työtovereistani on 1980-luvun lopulla tai 1990-luvulla syntynyttä sukupolvea. Koen raskaaksi ja piinaavaksi, kun tämä ”kultainen nuoriso” tulee ääni väpättäen kertomaan, kuinka synkkää aikaa 1970-luku oli.

Kuinka siellä edettiin pimeässä ja rähmällään kuin etanat, otsanahkaa rypistelemällä, ja harrastettiin suomettumista iltapuhteetkin kuin se olisi ollut joku Afrikan Tähden kaltainen tosi paheksuttava seurapeli.

Tämä kokemus auttoi minua ymmärtämään, kuinka ärsyttävänä sotaveteraanit kokivat taistolaisnuorison. Ja harmittaahan sekin tässä iässä, että noilla kultaisilla nykynuorilla on paremmat bileet. Tai bileet ylipäätään.

Neuvostoliitto kaatui raihnaisuuttaan 30 vuotta sitten.

Saimme naapuriksi keskoskaapissa räpistelevän Venäjän, sairastelevan lapsen, joka nyt uhmaiässä kyselee, mitä tapahtui vanhempien perinnölle? Satelliiteista viis, mutta kuka äiti-Venäjän rintamaat vei? Ja eikö ristiäisissä luvattu, ettei Nato laajene itään?

Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen ei ole kulunut vuottakaan, ettei joku viaton valopää väitä suomettumisen olevan ”vaiettu aihe”. Alati. Aina vaan. Miten voi 30 vuotta pälpätystä ja välillä kirkumiseksi yltyvää oman navan kaivelemista olla synonyymi vaikenemiselle?

Mistä kirjoitukseni kiihkeys? Onko minulla jotain salattavaa? Kaduttavaa?

Ei totisesti.

Oppikoulun ekalla luokalla osallistuin luontokerhon kurssille, jolla lukiolaiset yrittävät kertoa marxilaisesta ympäristönsuojelusta. Kaverini kanssa naureskelimme takapulpetissa. Opintopiiri kuihtui pois.

Kotona luin oikeistolaista Uutta Suomea ja noilla eväillä yritin haastaa toisen kaverini vasemmistolaisia isoveljiä. Mielestäni Chilen vallankaappaus oli Salvador Allenden ihan oma syy. He hymyilivät ivallisesti. Se haavoitti.

Kouluneuvostovaaleissa riemuitsin, kun porvaririntama rökitti yleisdemokraatit 3-1. Television vaalikeskusteluissa ihailin viiltävästi ivallista Raimo Ilaskiveä (kok).

Luokkaretkillä ”Lenskissä” näimme, kuinka asiat olivat. Me emme olleet rähmällään, he olivat rempallaan. Ei Suomi ollut Näin naapurissa -ohjelman kiiltokuvan varassa. Jos joku oli, hän vietti silloin muutenkin liikaa aikaa perunakuopassa.

Okei, koulussa ei käyty läpi Tali-Ihantaloita, mutta ei myöskään korostettu Suomen olleen liitossa natsi-Saksan kanssa. Se piti itse hoksata, mikä oli Korkeajännityksiä lukemalla vaikeaa, koska Battler Britton tiedettiin, Lauri Törni ei.

Suomettunut Suomi ammensi kaksi käsin anglosaksista populaarikulttuuria.

Nuoruuteni oli kokoomuslainen, mutta suomettunut. Eivät ne sulkeneet pois toisiaan. Elettiin kylmän sodan kylmintä aikaa, mutta suomettumisen ansiosta nuoruuteni oli turvallinen. Myöhemmin en osannut pelätä edes euro-ohjuksia. Tai ehkä siinä vaiheessa tytöt kiinnostivat enemmän.

Ihanaa suomettajat, ihanaa!

Nytkään en pelkäisi niinkään Ukrainan vuoksi, elleivät minua kauhistuttaisi kultaisen nuorison, atteharjanteiden ja alviina-alametsien, ja Ville Niinistön kaltaisten keski-ikäisten turvallisuuspoliittiset näkemykset.

Niinistö ei ole enää kapaloissa, mutta tuntuu silti viattomalta ja suloisen vihreältä. Onneksi hänellä on harkitsevainen setä, joka ymmärtää, että valta tuo ison vastuun. Kaduttaa, että kerran varoitin äitiäni äänestämästä häntä.

Kypäräpäinen Kokoomus on liperikaulainen natopuolue, vasemmistossa ja keskustassa on perinteellisesti analyyttista ajattelua. Kiinnostavaa ja huolestuttavaa on, miten historiattomat vihreät ja vaistoilla elävät perussuomalaiset asemoituvat.

Jos 1970-luvulla puhuttiin horisemiseen asti YYA-sopimuksesta, sen on viime aikoina korvannut liturgia Naton viidennestä artiklasta.

Siinä on yksi ero. YYA:n ”apua” olisi tullut varmasti ja paljon, mutta myös 5. artiklan apu pitää laittaa sitaatteihin, eri syystä. Kun miettii globaalia maailmaa ja Yhdysvaltojen haasteita, isossa rytinässä se ”apu” tulisi olemaan kädenojennus. Lämmin läntinen käsi, jossa olisi ehkä prikaatin verran pullanmuruja.

Kiitän turvallisesta nuoruudesta Urho Kekkosta ja kaikkia niitä poliitikkoja, jotka jaksoivat tai halusivat suomettua, velvollisuudesta tai pyrkyryydestä, ihan sama. Heitä haukutaan myötäjuoksijoiksi ja hyödyllisiksi idiooteiksi, mutta he juoksivat Suomen väreissä ja olivat hyödyllisiä Suomelle luodessaan luottamuspääomaa.

Hyödytön idiootti olisi huonompi juttu. Sellaisia löytyy nyt Nato-porukasta.

YYA-sopimus olisi erinomainen sopimus tänäänkin. Oli nerokasta sopia, että iso naapuri auttaa puolustamaan, jos lännestä hyökätään Suomeen, kun tiedettiin varmuudella, ettei lännestä kukaan hyökkää Suomeen.

Mutta millä logiikalla kultainen nuoriso haluaa liittoutua kaukaisen lännen kanssa, kun itäisen lähinaapurin ainoa syy hyökätä tänne on Suomen mahdollinen liittoutuminen lännen kanssa. Jos siis alkaa rytistä.

Viimeksi Suomi liittoutui sotilaallisesti lännen kanssa 1941.

Saksassa on tiukat lait suhteessa natsismin perintöön. Vaikka äidinisäni oli viipurilainen ja sinne jäi kaikenlaista, olisin valmis säätämään turvallisuuspoliittisen lain, joka kieltää vaatimasta Karjalaa takaisin.

Suomen tunnetut ongelmat 1930-luvun lopulla olivat perua liian hyvästä Tarton rauhansopimuksesta 1920. Ongelmaa vielä öljyttiin sen ajan kultaisen nuorison, Akateemisen Karjala-seuran, ryssävihalla.

Ei ollut luottamusta.

1970-luvulla sodasta oli kulunut lyhyt aika. Sotaveteraanit johtivat Suomea ja tiesivät, mitä sota on. Julmaa, ja siellä kuollaan, suurin joukoin. Siksi Suomea johdettiin viisaasti. Ja ovelasti. Ja maa vaurastui.

YYA:ssa ystävyys on sikäli harhaanjohtava sana, että ennemmin kuin ystäviä olemme sukulaisia. Sukulaisia ei voi valita. Perhe on pahin, mutta sen kanssa on tultava toimeen. Venäjä tulee aina olemaan Suomen kyljessä, takana. Tuhannen kilometrin yhteinen raja on vetoketju. Kun se pidetään kiinni, kyyti ei muutu kylmäksi.

Vetoketju ei kestä tempomista. Siksi pelkään nykyaikaa. Suomalaisvenäläisen avioparin kypsän iän vähän väsähtäneen ystävyyspuheen on korvannut hunajainen flirttailu Naton suuntaan. Kuljetaan takki auki.

Kun vetoketjua taas tarvittaisiin, se voi olla rikki. Luottamus on mennyt. Kekkonen puhui aina luottamuksesta. Ja pysyttäytymisestä suurvaltaristiriitojen ulkopuolella.

Entä Viro, kysytään. Eikö meillä ole velvollisuus tukea virolaisia veljiämme?

Veljekset kuin ilvekset, on sanonta. Ilveksestä tulee mieleen Toomas Hendrik Ilves ja siinä on totinen mies, jonka mielenmaisemaan kannattaa pitää hajurako.

Suomen kokoisella maalla ei ole velvollisuutta työntää nokkaansa mihinkään, missä suurvallat ottavat vainua toisistaan. Ainakaan ilman EU-esiliinaa. Pandemian puhjettua nähtiin, että viimeisellä tuomiolla jokainen maa on itsekäs kuin perisynti.

Jos Nato on Virolle hyvä ratkaisu, hyvä.

Mutta mihin Viro silloin tarvitsee Suomea? Kansallinen ja valtiollinen historiamme eroavat kuin yö ja päivä. Harva tosin osaa kertoa miten, koska Suomessa harrastetaan vain viime sotien historiaa. Sotahistoriaa. Tuntematon sotilas opettaa sotaa, taustat jäävät tuntemattomiksi.

1800-luvun historia ei kiinnosta suomalaisia. Siitä kirjoittavaa ja sortovuodet terminä kyseenalaistavaa Matti Klingea kuuluu halveksia Venäjän myötäjuoksijana. Klingen synti on, että hän yrittää kertoa, ettei yksikään maa tee historiaansa yksin. Suomi on aina ollut osa Eurooppaa ja tavalla tai toisella osa suurpolitiikkaa.

Yritetään valita se tapa fiksusti. Kuten 1917 yllätyssuhdanteessa.

Tali-Ihantalassa suomalaisia auttoivat valtavat siirtolohkareet. Niiden ei pidä antaa peittää näkyvyyttä tulevaisuuteen. Venäjä on ikuinen. Putinista aika jättää, mutta ei välttämättä Putinin ajasta. Enintään ajoittain.

Emme voi mitään Venäjän ulkopolitiikkaan sisäänrakennetulle vainoharhaisuudelle. Heillä on traumansa ja niistä sikiävät intressinsä. Mannervaltion trauma on syvälle iskevä valloitusarmeija. Sellaisten johtajista mainittakoon Napoleon, Paavo Talvela ja Hitler kenraaleineen. Kaksi pääsi melkein Moskovaan, yksi yli Petroskoin.

Kun puhe on Ukrainasta ja Naton itälaajenemisesta, kannattaa muistaa Kuuban kriisi vuonna 1962. Eikä Yhdysvallat edes ollut suojaton mannervaltio. Se on käytännössä saari, yksityinen manner.

Kylmän sodan Suomi -sarjassa nostettiin esiin toisinajattelijat. Termi tuo mieleen sellaisen ajattelun, joka voi viedä vapauden tai hengen. Tietääkö kultainen nuorisomme, ettei suomettunut Suomi ollut totalitaristinen yhteiskunta. Sanaa sai käyttää vapaasti.

Toisinajattelijoiden ehdokkaana vuoden 1978 presidentinvaaleissa ollut Ahti M. Salonen sai vaivaiset kuusi valitsijamiestä. Vaalivilppiä ei silti havaittu. Kuvittelen mielessäni hallitusta, jossa olisivat istuneet Kauko Kare, George C. Ehrnrooth, Veikko Vennamo, Kullervo Rainio ja Tuure Junnila. Kauhistuttava ajatus.

Herrojen kutsuminen toisinajattelijoiksi on sikäli harhaanjohtavaa, että aika moni muukin ajatteli samalla tavalla. Oikea termi olisi ääneenajattelija.

Olivatko he rohkeampia kuin muut? Rohkeuden ja tyhmyyden välinen ero on veteen piirretty viiva. Ajoitus ratkaisee, ei ajatus, eikä jälkiviisaus.

Ääneenajattelija on kuin sukukutsujen naimaton täti, joka möläyttää julki kaiken, mitä sylki suuhun tuo: arvostelee siskontyttären liian lyhyttä hametta ja utelee, milloin nuori pari aikoo hankkia lapsia, kun eikö jo olisi sen aika.

Muu katselevat kengänkärkiä. Tulee myös mieleen Veikko Huovisen novelli Jutta Grahnin aviomiehestä, miekkosesta, joka sängyn alta huuteli rouvasvieraille sukupuolielämään liittyviä tuhmia sanoja. Tuhman sanan voi korvata neuvostovastaisuuksilla.

Ääneenajattelijat olivat vakavia ja hyvää tarkoittavia ihmisiä, paitsi Vennamo, joka oli puhdasverinen opportunisti. Liika yksivakaisuus ei tee hyvää poliitikkoa, ei liioin liika opportunismi. Vakavan sijasta pitää olla vakaa, mutta tilannetajuinen.

Tunnustan, että minäkään ollut nuhteeton.

Toukokuussa 1978 olimme luokkaretkellä Hampurissa samaan aikaan kun puoluejohtaja ja presidentti Leonid Breznev vieraili kaupungissa. Sattuman oikusta liityin maolaisten mielenosoitukseen. Kun he ilmeisesti epäilivät aatteeni syvyyttä tai tilani vakautta eivätkä suostuneet lainaamaan banderollia tai muutakaan tarpeistoa, kipaisin tavarataloon ostamaan vessaharjan.

Heilutin vessaharjaa, kun Breznev ajoi ohi. Se oli lapsellista ja täysin turhaa eikä auttanut Suomen asiaa, mutta ei onneksi vahingoittanutkaan.