Monet Suomen tunnetuimmista veistoksista ovat yhden miehen käsialaa – Wäinö Aaltonen oli ylivoimainen taiteilija ja aikansa superjulkkis
Wäinö Aaltosen kädenjälki hallitsi koko Suomen kuvanveistoa useita vuosikymmeniä. Lahjakkuuden ohessa jättisuosioon vaikutti myös charmikkaan miehen suvereeni mediaosaaminen.
Wäinö Aaltonen (1894–1966) on yksi niistä taiteilijoista, joiden työt ovat tuttuja lähes jokaiselle. Suurten kaupunkien keskeisillä paikoilla hänen kädenjälkeään on suorastaan mahdoton väistellä.
Aaltosen voi sanoa hallinneen suomalaista julkisen veistotaiteen kenttää lähes yksinoikeudella 1920-luvun puolivälistä aina 1950-luvun loppuun saakka.
Nuori itsenäinen valtio tarvitsi julkista taidetta, ja sitä tilattiin usein kilpailujen kautta. Hyvä esimerkki Wäinö Aaltosen ylivoimaisuudesta löytyy Tampereen vanhan kirjastotalon puistosta. Kun kaupunki vuonna 1926 järjesti kilpailun Aleksis Kiven muistomerkistä, voitti Aaltonen kolme ensimmäistä sijaa.
Jalustalle ei päätynyt taiteilijan oma suosikki.
– Hän olisi halunnut toteuttaa kilpailussa kolmannelle sijalle tulleen futuristisemman teoksen. Aaltonen oli modernismin uudistajia sekä veisto- että maalaustaiteen saralla ja kokeili ensimmäisten joukossa Suomessa muun muassa kubismia, Virpi Nikkari sanoo.
Näyttelypäällikkö Virpi Nikkari esitteli Luomisen riemu -näyttelyä Anna Sirénille. Kuuntele kierros tästä.
Modernisti taipuu tilaustöissä
Kirjailija Kivi oli yksi Wäinö Aaltosen kestoaiheista. Hän veisti tästä sittemmin useita potretteja, joista merkittävin istuu Helsingissä Elielinaukiolla. Myös istuvasta Kivestä taiteilija työsti viitteellisemmän version, joka miellytti enemmän häntä itseään kuin tilaajia.
Tilaustöiden ja oman luomistyön välinen ristiriita on yksi Tampereen taidemuseon uuden Wäinö Aaltonen – Luomisen riemu -näyttelyn teemoista.
Aaltoselta toivottiin jotakin aivan muuta kuin kubistisia kokeiluja. Sekä itsenäisyyden alkumetreillä että sotien jälkeen Suomessa haluttiin nähdä kansallista itsetuntoa kohottavaa, klassista veistotaidetta.
Tätä toivetta Wäinö Aaltonen toteutti muun muassa lukuisin atleettisin miesveistoksin.
Vaatimukseen ihanteellisesta suomalaisuuden kuvasta vastasi mitä parhaiten vuonna 1924 valmistunut Paavo Nurmen juoksijapatsas, joka sinkautti tekijänsä kertaheitolla kuvataiteen supertähteyteen.
Hämeensillan patsaiden kanssa tuli hoppu
Tampere on yksi niistä kaupungeista, joissa Wäinö Aaltosen kädenjälki näkyy vahvasti. Aleksis Kiven muistomerkin lisäksi keskusta-alueelta löytyvät Eteläpuistossa sijaitseva osuustoimintamuistomerkki Ostoksilta paluu, Pyynikin kirkkopuiston Suru-veistos sekä tietysti näkyvimpänä Hämeensillan kuuluisat Pirkkalaisveistokset.
Niiden tekemisessä taiteilijalle tuli kiire. Silta valmistui vuonna 1929, ja kauppaneuvos Rafael Haarla tilasi suurikokoiset patsaat sen kaiteelle lyhyellä varoitusajalla.
– Parissa vuodessa piti syntyä neljä jättimäistä veistosta, se oli tosi iso urakka tiukalla aikataululla. Parhaiten Aaltonen ehti perehtyä Eränkävijään ja Suomen neitoon. Kauppias ja Veronkantaja on tehty nopeammin, mikä ehkä hieman näkyy niiden taiteellisessa tasossa, Virpi Nikkari sanoo.
Taiteellinen tasoero ei tavallisen sillantallaajan silmiin osu. Veistokset maksaneella kauppaneuvoksella sen sijaan oli huomautettavaa.
– Aaltonen muunteli klassisia mittasuhteita tietoisesti ja liioitteli esimerkiksi atleettisuutta. Alunperin Pirkkalaisveistokset suunniteltiin korkeammille jalustoille alaviistosta katsottavaksi, ja siksi niiden päät ovat suuret suhteessa kehoihin. Tämä närkästytti Haarlaa.
Pirkkalaisveistosten siirto-operaatioita seurattiin tarkkaan vuosina 2017 ja 2020. Lue lisää:
Maine oli ansaittua
Wäinö Aaltosen töistä on aikojen saatossa tullut niin maan kuin kaupunkienkin symboleja. Samalla ne kertovat syntyajankohtansa ajankohtaisista ilmiöistä, kuten urheiluvoittojen ja nousevan kansallisen identiteetin korostamisesta.
On hämmästyttävää, miten vahvasti yksittäisen taiteilijan kädenjälki näkyy kautta maan. Virpi Nikkari näkee Aaltosen yli kolmen vuosikymmenen ylivoimalle selkeän syyn.
– Sekä kilpailua että koulutusta oli suomalaisen kuvanveiston kentällä ylipäätään vähän. Aaltonen oli edelläkävijä. Seuraava varteenotettava kuvanveistäjien sukupolvi nousi oikeastaan vasta 1950-60-luvuilla.
Maine on silti ansaittua eikä seurausta kilpailijoiden vähyydestä, Nikkari painottaa.
– Wäinö Aaltonen onnistui suurissa monumentaalihankkeissa ja saavutti huomattavan suosion myös kansainvälisesti. Hän oli yksinkertaisesti suuri lahjakkuus.
Wäinö Aaltonen – Luomisen riemu -näyttely avautuu Tampereen taidemuseossa lauantaina 4.2.2023.
Voit kommentoida aihetta 4. helmikuuta kello 23:een saakka.