Nuoren naispotilaan kohtalo ei jätä huippukirurgia rauhaan – järkyttävä kirje on yhä tallessa
Aivokirurgi Juha Hernesniemi on pelastanut tuhansia ihmishenkiä, mutta epäonnistumiset vaivaavat häntä silti. Muistona yhdestä traagisimmista virheistään hän säilyttää kirjettä, jonka nuori naispotilas lähetti lähes 40 vuotta sitten.
Olet kokenut, olet kokenut, selviät tästäkin.
Niin aivokirurgi Juha Hernesniemi hoki usein itselleen ennen vaativaa leikkausta. Onnistuminen ei ollut koskaan itsestäänselvää.
Hernesniemi on yksi maailman kuuluisimmista aivokirurgeista ja merkittävä asiantuntija mikroneurokirurgian kehittämisessä. Hän on leikannut noin 16 500 potilasta.
16 500 leikkausta, joista valtaosa sujui hienosti. Tuhansia pelastettuja ihmishenkiä.
Mutta kaikille sattuu virheitä, ja valitettavasti Hernesniemen ammatissa virheelä on poikkeuksellisen traagiset seuraukset.
Hernesniemi, 74, viettää nyt eläkepäiviä Suomessa. Ei hänen vielä pitänyt, mutta ”maailma päätti toisin.”
Kiinan Zhenghoussa hän työskenteli huhtikuuhun asti. Nyt Kiinaan ei voi lentää kätevästi Venäjän yli, ja kuuluisa aivokirurgikin joutuisi siellä pitkään eristykseen koronarajoitusten takia.
– Todennäköisesti urani loppuu tähän, hän toteaa.
On selvää, että hän olisi tälläkin hetkellä mieluiten leikkaussalissa, mutta näkee hän hyvää vapaaherran elämässäänkin:
– Ei tarvitse herätä aikaisin aamulla, eikä miettiä edessä olevaa ehkä vaikeatakin leikkausta.
Aivokirurgin muistelmat -kirjassaan (WSOY) Hernesniemi kertoo tosiasioita uraltaan.
– Olen kirjoittanut aiemmin vain teinilehteä. Isäni oli äidinkielen opettaja ja meillä arvostettiin kirjallisuutta. Kun isä tiskasi, äiti luki hänelle ääneen kirjoja, Hernesniemi kertoo lapsuudestaan.
Kirjoitusrauhaa Hernesniemelle lankesi, kun hän joutui Kiinassa kuuden viikon karanteeniin huoneeseen, josta ei ollut ulospääsyä.
Pitkä ura on vaikuttava, mutta kirjassa ei vaieta sen varjopuolista.
Noin 90 prosenttia leikkauksista meni hyvin.
– Mutta muistan ne pahimmat komplikaatiot ja ongelmat. Ne tulevat mieleen nyt, kun ei ole sitä onnistumisen virtaa, Hernesniemi kertoo.
Paraskin kirurgi voi epäonnistua. Ja vaikka kirurgi tekisi mitä, ihmisen elämä voi päättyä. Kaikki ei ole ennakoitavissa.
– Pienikin virhe voi johtaa kuolemaan. Kukaan ei voi leikata täysin virheittä, komplikaatioita tulee joskus. Ylimieliseksi ei päässyt tulemaan, Hernesniemi kertoo.
Pelasti Mika Ihamuotilan
Juha Hernesniemi on leikannut Mika Ihamuotilalta kolme kertaa aivokasvaimen. Kirjassa Ihamuotila kertoo, että kasvaimen leikkaamista pidettiin yhdellä taholla mahdottomana, koska vaarana olisi ollut vasemman puolen halvaantuminen.
Hernesniemi lähetti kuvat kahdelle muulle maailmankuululle neurokirurgille. Todettiin, että leikkaus voidaan tehdä ilman isoja riskejä.
– He olivat oikeassa. Olin viime viikolla laskemassa syvässä puuterilumessa 3,5 kilometrin korkeudessa, Ihamuotila kertoo kirjassa.
Ihamuotila ylistää Hernesniemeä myös siitä, miten hän osaa antaa potilaalle tarvittavaa toivoa.
– En muista kuinka monta kertaa olen itse tullut lyötynä jostakin. Kun olen sitten tavannut Juhan toivoni on palautunut. Ja joka kerta hän on ollut oikeassa, Ihamuotila kertoo kirjassa.
Kirurgin pitää päästä epäonnistumisten yli, muuten ei työssä voi jatkaa. Hernesniemelle se tapahtui aina seuraavassa onnistuneessa leikkauksessa. Mutta se ei tarkoittanut unohtamista.
– Neurokirurgiassa onnen hetket ovat usein lyhyitä ja saattavat äkisti ja nopeasti murskautua komplikaatioihin, Hernesniemi kirjoittaa.
Syyllisyyttä Hernesniemi ei tuntenut sentään silloin, kun hän leikkasi miespotilaan hyvänlaatuisen kasvaimen. Potilas lähti toipumaan Thaimaahan perheensä kanssa. Hän kuoli tsunamissa.
– Erään neljän lapsen äidin leikkaus meni hyvin, mutta kolmen päivän kuluttua hän kuoli keuhkoverotulppaan, Hernesniemi kertoo toisen mieleen painuneen potilaskohtalon.
Omaisille Hernesniemi on joskus sanonut tuntevansa samaa surua kuin he, mutta eihän se tietenkään totta ole. Kuolema on lääkärille työhön kuuluva takaisku, ei läheisen menetys.
Juha Hernesniemi saattoi päästä leikatessaan suoranaiseen flow-tilaan.
On Hernesniemeä nimitetty jopa murhaajaksi.
Kun lapsensa menettänyt äiti sanoi niin, hän totesi mielessään: oikeassa on. Mutta oikeastihan niin ei ole, hän oli tehnyt parhaansa, eikä vähän sinne päin.
Hernesniemelle oli tärkeää, että hän soitti heti leikkauksen jälkeen omaisille. Silloinkin, kun viesti ei ollut toivottu.
Kirjassaan Hernesniemi tuo esille, miten iso merkitys on aivokirurgin kokeneisuudella. Vaikeimmat tapaukset ovatkin yleensä kokeneilla kirurgeilla.
– Leikkaamaan oppii vain leikkaamalla. Pitää olla paljon toistoja. Kolmen viikon loman jälkeen oli jo kauhu leikata, Hernesniemi sanoo esimerkkinä toistojen tarpeellisuudesta.
Hernesniemelle ei riittänyt lakisääteinen 37 tunnin työviikko. Hän ei usko, että sillä tuntimäärällä noustaan huipulle, tai pitää ainakin opiskella alaa tekemisen ohella.
Hernesniemen työpäivät saattoivat kestää 16 tuntia usein viikonloppuisinkin. Hän saattoi nukkua vain 4–5 tuntia, joten leikkauksien välissä hän nukahti melkein heti jalat työpöydällään.
”Edelleen mietin tätä epäonnistumista”
Hernesniemi kertoo kirjassaan rankoistakin potilaskohtaloista, joita hän ei ole pystynyt unohtamaan,.
Kerran Hernesniemi oli tyytyväinen leikattuaan 45-vuotiaalta potilaalta valtavaltimon pullistuman oikealta puolelta. Kun potilas heräsi, hänen vasen puolensa oli halvaantunut ja aivojen oikea valtavaltimo tukossa.
Hernesniemi tiesi, että potilas on menetetty, mutta hän ei tiennyt, mikä meni pieleen.
– Epäilen valtavaltimon ympärille kallonpohjaan ruiskutettua kudosliimaa, Hernesniemi kuvaa kirjassaan tapahtunutta.
Kudosliimaa oli siinä vaiheessa käytetty tuhansilla. Nyt kudosliima ehkä meni valtavaltimon sisälle pienen haaraan repeytyneen tyven kautta.
Kun Hernesniemi leikkasi neurokirurgian puolella nuoren naisen tyrän, potilaan iskiaskivut jatkuivat leikkauksen jälkeen. Nainen teki itsemurhan kovien kipujen takia, minkä hän kertoi Hernesniemelle jättämässä kirjeessään. Kirje on yhä tallella.
Hernesniemi järkyttyi niin, ettei hän leikannut vastaavia tapauksia pariin vuoteen.
– Olisi pitänyt olla parempi ja tietävämpi lääkäri, hän kirjoittaa.
Tänä päivänä hän osaisi ohjata naisen kivunhoitoon erikoistuneelle ammattilaiselle.
– Vajaan 40 vuoden jälkeen edelleen mietin tätä epäonnistumista… Neurokirurgilla on aina huono omatunto ja syyllisyys.
Toimi näin, jos sinulla on itsetuhoisia ajatuksia.
Kun Hernesniemi leikkasi nuoren muusikon, potilaalle tuli liiallinen kaulan eteenpäin taivutus, joka aiheutti kaulaytimen verenkiertohäiriön ja vaurion. Seurauksena oli neliraajahalvaus sekä vaikea priopismi (erektio peniksessä), joka saatiin hoidettua.
Hernesniemi tunsi musertavaa syyllisyyttä. Potilaan äiti lohdutti häntä ja toi jopa mansikoita.
Vuoden kuluttua nuori mies kuitenkin käveli, vain sormissa oli kömpelyyttä. Muusikkoa hänestä ei tullut, mutta ehkä paljon muuta.
Eräs savolaismies toipui Hernesniemen mielestä hyvin leikkauksesta, mutta hänen perheensä kertoi: ”Ei ennää ossoo savvoo huastoo.” Hernesniemelle selvisi samalla, että Savon murteen keskus on hieman suomen kielen aluetta taaempana.
Vuoden kuluttua miehen savon murre oli hiukan palannut, mutta perheen mielestä ei tarpeeksi hyvälle tasolle.
Suomen kuuluisin aivokirurgi syntyi Kannuksessa pienessä mökissä.
Lääkäriksi hän opiskeli Sveitsissä, koska Suomessa hän ei päässyt heti lääkikseen.
1976 Hernesniemi leikkasi ensimmäisen aneurysman (valtimon pullistuma) – ja jäi heti koukkuun. Aneurysmia leikatessaan hän pääsi flow-tilaan, jota on vaikea sanoittaa.
Hernesniemi leikkasi nopeasti, yksinkertaisesti, siististi ja normaalit rakenteet säilyttäen. Hän on ottanut huomioon myös muut työryhmässä.
– Ilman työryhmääni ei minun kuuluisuuttani olisi. Sitä ryhmää tultiin ympäri maailmaa katsomaan 1997–2015. Opit maailmalle vietiin tuosta pienestä vanhasta sairaalasta (Töölön sairaala), joka nyt valitettavasti hävitetään.
Hernesniemen ennätys on kuusi aneurysmaleikkausta yhden päivän aikana. Siinä ei ruokatuntia pidetty, tuskin kahvitaukoakaan.
Tiedemiehessä on ripaus taikauskoakin.
Hernesniemi pesi kätensä aina samassa paikassa. Leikkauksen aikana soivat iskelmät, nappulat kaakossa. Jos tuli tiukka paikka, musiikki suljettiin.
Leikkauspäähinekin hänellä oli aina sama ja täynnä pinssejä.
Hernesniemen aikana tietokonetomografia mullisti aivojen diagnostiikan. Iso mullistus oli myös mikrokirurgian tulo.
Aneurysmaleikkauksia Hernesniemi pitää neurokirurgin mittana. Hän teki ne mieluiten yksin, koska tiukassa paikassa leikkaajan vaihtaminen on vaikeaa.
Aneurysmiin käsiksi pääseminen on ollut Hernesniemelle yhtä tuttua kuin ”kotioven avaisi”. Mutta toki kotonakin voi tapahtua yllätyksiä.
Hernesniemi mainitsee kirjassaan myös heikkoutensa: nopeana hän halusi tehdä kaiken itse, opettamisesta hän ei innostunut, eikä kokouksista tai organisaatiouudistuksista.
– Uskon työntekoon, en kokouksiin, pseudotyöhön, tärkeilyyn.
Ruumiinavauksia Hernesniemi suorastaan kammoksui.
– Inhoan avauksia, en koskaan totu niihin, ovathan potilaat olleet omiani, kuolleet käsieni kautta, vaikka olen tehnyt kaikkeni sen estääkseni, hän kirjoittaa.
Ensimmäisenä vuonna HYKS:n neurokirurgian klinikalla Hernesniemi ylitti leikkaukset 500-600:lla – eli ylitti budjetin. Hän halusi hoitaa niitäkin, jotka olivat jääneet hoidon ulkopuolelle.
Hernesniemi leikkasi myös potilaita, joiden kohdalla muut totesivat: ei kannata, ei auta.
– Kuollutta ei voi leikata, mutta lähellä kuolemaa olevan voi joskus pelastaa, Hernesniemi toteaa.
Pelastaminen tarkoittaa Hernesniemelle sitä, että potilas kykenee elämään normaalia arkea kotonaan.
Aivokirurgi ei suostu antamaan ohjeita siihen, miten aivot pidettäisiin terveenä – paitsi yhden: kypärä on tarpeellinen.
Kun Hernesniemi tuli Helsinkiin ylilääkäriksi, Rille-vaimo ja kolme lasta jäivät asumaan Kuopioon. Näin jälkikäteen Hernesniemi tietää, että hänen olisi pitänyt paneutua myös perheen ongelmiin.
– Neurokirurgin puolison osa on vaikeimpia maailmassa, hän kirjoittaa.
Usein Hernesniemen ajatukset olivat leikkaussalissa silloinkin, kun hän oli perheensä luona Kuopiossa.
– Rille-vaimoni on suurin sankari, joka mahdollisti työlle omistautumiseni. Ilman häntä minua ei olisi.
Avioliitto päättyi sopuisasti. Eikä Hernesniemi ole havainnut, että lapsille olisi jäänyt huonoja muistoja lapsuudestaan.
– Mieletöntä, tapat ittes, Hernesniemi kuuli usein vauhdistaan.
Hän ajatteli, että se mikä ei tapa, se vahvistaa.
Menestys toi Hernesniemelle myös ulkomaan matkoja. Lentokentältä hän saattoi mennä suoraan leikkaussaliin.
– Olen mennyt työn kiihkossa. Sain tyydytystä osaamisestani. Aina löytyi jaksamisvaihde, vaikka keskellä yötä.
Hernesniemi on itse sairastanut vuotavan pohjukaissuolihaavan, ei muuta. Syyksi hyvään kuntoonsa hän sanoo työn tekemisen.
– Nuorempana myös poltin rajusti, mutta olen kai saanut hyvät geenit.
HUSin kirurgina Hernesniemi sai jatkaa 68-vuotiaaksi, mikä on korkein ikä sairaalakirurgeille.
Eläkkeelle jääminen herätti Hernesniemessä vain masennuksen. Niinpä hän lähti ulkomaille leikkaamaan: ensin Nepaliin, sitten Kiinaan.
– Leikkaamisen kiihko ja vimma eivät helpottaneet. Nyt olen vähitellen tiedostanut sen, etten ehkä enää palaa leikkaamaan.
– Kulunut, mutta totta on sanonta: leikkaaminen on parasta, mitä voi tehdä housut jalassa. Onnistumisista sai kiksejä, jotka kannustivat. Suurin osa potilaista on kuitenkin heitä, jotka voidaan hoitaa ja he palaavat entiseen elämäänsä.