Nuori lotta joutui uhkaavaan tilanteeseen – huuto parakista muutti sotilaiden aikeet

”Aloitin pikkulottana äidin mukana vuosina 1937–1938. Olin mukana kaikissa kokouksissa, tein taloustöitä ja touhusin äidin apuna kotiseudulla Keski-Kannaksen Muolaan kylässä.

Naapuripitäjässä Valkjärvellä oli polkupyöräpataljoona. He tarvitsivat juoksutyttöjä, autoin äitiä sielläkin. Kannoin Karjala-lehtiä ja pesin pulloja Valkjärven rautatieaseman apteekissa.

Vuonna 1939 otin asemalla vastaan komennusmiehiä, jotka menivät kaivamaan juoksuhautoja ja poteroita. Järjestimme heille ruokaa ja juomaa, kaikenlaista välipalaa. Miehet tulivat Kannakselle linnoitustöihin. Valkjärvi oli rautatien päätepiste.

Olin kotona rappusilla pesemässä hampaita, kun sota alkoi marraskuussa 1939. Kuului kamala pamahdus, menin sisälle ja huusin isälle, että sota syttyy tai kamala ukkonen on jossakin.

Samana iltana pakattiin tavarat ja lähdettiin evakkoon. Kun väki näki Venäjän suunnan tulipalot, kaikki itkivät. Menimme Viipurin kautta härkävaunuissa Toijalaan ja sieltä Ypäjälle.

Ypäjällä meidät majoitettiin johonkin isoon taloon, saimme olkipatjat nukkumista varten. Aamulla paikalliset ihmiset kävelivät patjojen välissä valikoimassa, keitä ottavat mukaansa. Oli nöyryyttävää kuunnella, kun he ääneen arvostelivat evakkoja.

Pääsimme ratsastuskoulun rehtorin perheeseen, jossa vaimo puhui ruotsia. Odotimme tietoja isästä, mutta niitä uutisia ei tullut.

Rautatieläisille annettiin uudet asemapaikat ja meidän perhe muutti Tornioon. Olin 15-vuotias. Välirauhan aikana kävin Kannaksella auttelemassa tätiä, mutta pääsin Viipurin kauppaopistoon, joka siirrettiin Tampereelle. Sieltä muutin taas takaisin Tornioon.

Torniossa minut nimitettiin ylimenotoimiston vastaavaksi, kun olin kauppakoulun käynyt. Se sijaitsi tullia vastapäätä. Jokaisen piti käydä rekisteröitymässä ennen kuin lähti rajan yli Ruotsiin. Olin vasta 19-vuotias.

Se oli aika rasittavaa ja hankalaa hommaa. Suomalaiset lotat kirjasivat ihmisiä myös Haaparannan puolella kun junat tulivat sinne. Torniolaiset eivät saaneet mennä rajan yli, se oli kiellettyä.

Rajan yli meni kaikenlaista kulkijaa. Välillä tuli riitoja siitä, kenet päästetään yli ja ketä ei. Raja piti ylittää jalkaisin. Muuttokuormaa ei saanut viedä.

Oli surkeaa seurata ihmisten kulkua. Kuka raahasi minkäkinlaista laukkua ja kapsäkkiä mukanaan. Toisilla ei ollut mitään omaisuutta tai tavaraa mukana.

Sota-ajan pelottavimmat hetket koin Tornion maihinnousussa. Asuimme Tornion rautatieasemalla ja heräsimme aamulla laukauksiin, kun asemaa yritettiin vallata. Olin vielä lottapuvussa ja menin kurkistelemaan, että mitä ulkona tapahtuu. Kaksi saksalaissotilasta luuli minua vakoojaksi lottapuvun takia. He aikoivat pidättää minut.

Vangitseminen unohtui, kun aseman pihan parakista kuului huutoa. ”Tänne ja heti”, sieltä kuului. Saksalaiset joutuivat muihin tehtäviin.

Suomalaiset vietiin kellariin taistelujen ajaksi. Piina päättyi vasta illalla, kun suomalaiset valtasivat aseman.

Puolisoni Antti Juneksen tapasin koulussa. Muutimme yhdessä Tornioon hänen kotitilalleen. Saimme yhden lapsen ja minulla oli kaksi lapsenlasta, heistä toinen on elossa.

Olen työskennellyt koko urani koulutuksen parissa. Olin kansankoulunopettajana, suomalaisten siirtolaisten opettajana Ruotsin puolella ja kouluhallituksen tarkastajana.”

Voit lukea lisää sota-ajan lottien tarinoita Ilta-Sanomien viikonvaihdelehdestä 4.–6.12.