Kun viinapullosta raivostunut mies murhasi Pian, 2-vuotias poika menetti äidin ja Ulla Salminen tyttären. Jotkut vähättelivät tekoa, koska Pialla oli päihdeongelma. – Mielestäni on ihan sama, onko uhri niin sanotusti menestynyt hyvin vai huonosti elämässään. Vanhempien suru on aina yhtä suuri, Ulla-äiti sanoo.
Lääkäri pyysi Ulla Salmista tuomaan sairaalaan kuvan Piasta, jotta henkilökunta tietäisi, minkä näköistä ihmistä he hoitavat.
Silloin Salminen tajusi, ettei Piasta ollut jäljellä mitään tunnistettavaa.
Töölön sairaalan palovammaosaston käytävät tuntuivat kolkilta. Salminen oli saanut vasta tietää, että hänen tyttärensä epäiltiin joutuneen rikoksen uhriksi. Äiti oli kuitenkin toiveikas ja ajatteli, että tytär voisi vielä toipua.
Salminen vei sairaalaan perhepotretin, jossa Piaa ympäröivät rakkaat sisarukset. Perhe toivoi Pian paluuta kotiin.
Sitä ei koskaan tapahtunut.
Pia oli Ulla Salmisen kuudesta lapsesta toiseksi vanhin. Äidin ja tyttären välit olivat läheiset alusta alkaen.
– Olen aina teroittanut sitä, että kotona pitää kertoa asioista, olivat ne sitten huonoja tai hyviä, Salminen sanoo.
Ullan ja Pian välit olivat alusta alkaen läheiset.
Pia oli valloittava persoona pienestä pitäen: nokkela, valoisa ja sosiaalinen. Marjametsällä Pia istui kannonnokassa ja sepitti tarinoita.
Yläkoulussa päihteet tulivat Pian elämään. Hän masentui ja rupesi viettämään enemmän aikaa kodin ulkopuolella. Pia meni peruskoulun jälkeen kokkikouluun, mutta kiinnostus opintoja kohtaan lopahti.
– Elettiin aikaa, jolloin ei ollut vielä kännyköitä, joilla olisi voinut saada lapsen heti kiinni. Ajelimme autolla ja etsimme Piaa välillä, jos oli pienikin aavistus siitä, missä hän saattaisi liikkua.
– Pia taas ei ymmärtänyt, miksi ei saisi olla ja mennä, kuten halusi. Lopulta tajusin, että ilman apua tässä ei pärjätä.
Perhe asui Loimaalla. Yläkoulun loppupuolella Pia sijoitettiin nuorisokotiin Kokemäelle Satakuntaan. Automatkat nuorisokodin ja lapsuudenkodin välillä olivat äidille ja tyttärelle tärkeitä. Kaiuttimista pauhasi PMMP.
– Ne olivat meidän oma juttumme. Kuuntelimme musiikkia ja juttelimme. Niillä matkoilla on naurettu tosi paljon.
Pian rippikuva on yksi Ulla Salmisen rakkaimpia kuvia tyttärestään. Auringonkukka tuo Salmisen mieleen aina edesmenneen tyttären.
”
Pia ei ymmärtänyt, miksi ei saisi olla ja mennä, kuten halusi. Lopulta tajusin, että ilman apua tässä ei pärjätä.
Henkirikoksen uhreina kuolee Suomessa vuosittain arviolta noin 100 ihmistä. Ulla Salmisen valtaa yhä loppukesästä raskas tunne, vaikka tyttären kuolemasta on 16 vuotta.
Nuorisokodissa Pia tapasi miehen, jonka kanssa hän muutti yhteen täysi-ikäisyyden koittaessa. Pia tuli raskaaksi ja pääsi eroon päihteistä.
Raskausaika sujui hyvin. Pia rakenteli kotia, odotti vauvaa ja vietti aikaa sisarustensa kanssa. Tasainen arki jatkui myös vauvan syntymän jälkeen. Pojasta tuli tuoreen äidin silmäterä.
– Hän nautti ajastaan lapsensa kanssa ja me kaikki muut tietysti myös siinä vierellä. Touhusimme yhdessä.
Lapsen ollessa puolivuotias vanhemmille tuli ero, ja Pia retkahti taas päihteisiin.
Ulla otti yhteyttä sosiaalitoimistoon, jotta Pialle ja hänen lapselleen saataisiin apua tukiperheen muodossa. Tilanne kuitenkin ajautui kiireelliseen huostaanottoon ja poika sijoitettiin sijaisperheeseen.
Eron jälkeen Pia muutti äitinsä seinänaapuriksi. Kaksikko näki toisiaan päivittäin. Se oli Pian viimeinen koti.
Pia sai tavata poikaansa säännöllisesti. Äidin ja pojan viimeinen tapaaminen on jäänyt Salmiselle erityisesti mieleen.
– Pia oli koko ajan lapsensa kanssa, eikä jättänyt tätä hetkeksikään, hän muistaa.
– Ihan kuin hän olisi aavistanut jotain.
Salminen tapasi tyttärensä viimeisen kerran heinäkuisena perjantaina vuonna 2006. Tilanne oli jännittynyt.
– Olin vihainen miehestä, jonka kanssa Pia pyöri. Pia oli hirveän väsyneen oloinen ja kyseli veljensä syntymäpäivistä. Tokaisin hänelle, että kai itsekin tiedät, koska ne ovat.
– Tiuskin hänelle, ja se on jäänyt kalvamaan minua.
Mies, josta Salminen oli huolissaan, oli 22-vuotias Jari. Pia ja Jari olivat tavanneet toisensa Halikon psykiatrisessa sairaalassa.
Pia ja Jari lähtivät ystäviensä kanssa mökille viikonlopuksi. Salminen suuntasi lauantaiaamuna aamuvuoroon. Kaiken piti olla hyvin, mutta outo tunne puristi rintaa.
– Töissä oli jotenkin hölmö olo. Sanoin työkaverilleni, että nyt jokin vaivaa.
Työpäivän jälkeen puhelin soi. Siihen ennätti ensimmäisenä vastaamaan yksi Salmisen pojista. Lääkäri Helsingistä soittaa, poika kertoi äidilleen.
Puhelimen päässä oleva ääni kysyi Salmiselta, onko hän Pian äiti. Sitten alkoivat kysymykset. Miksi et ole soittanut aiemmin? Onko poliisi käynyt jo kylässä tai soittanut?
Salminen oli hämillään.
Hän sai tietää, että Pia oli tuotu sairaalaan edellisenä yönä ja että tytär oli palanut pahasti.
– Kysyin, oliko Pia palanut auringossa, koska takana oli helteisiä päiviä. En kuitenkaan saanut vastausta.
”
Töissä oli jotenkin hölmö olo. Sanoin työkaverilleni, että nyt jokin vaivaa.
Salminen tapasi tyttärensä viimeisen kerran heinäkuisena perjantaina vuonna 2006.
Lopulliset vastaukset Salminen sai poliisilta. Mökkireissu oli päättynyt siihen, että Pia taisteli hengestään.
Tapahtumat saivat alkunsa kadonneesta viinapullosta, josta syytettiin Jaria, vaikka pullo lopulta löytyi ilmeisesti Pialta.
Pariskunta riitaantui, ja Jari tönäisi Pian kumoon mökin kuistilla. Jarin silmiin sattui kuistin kaiteen vieressä ollut bensiinikanisteri, jonka hän nappasi käteensä ja kaatoi sen sisällön istumaan nousseen Pian päälle.
Pia jäi bensiinistä märkänä istumaan kuistille. Hetken päästä Jari palasi takaisin kuistille tulitikkurasia kädessään. Jari raapaisi tulitikun palamaan ja heitti sen kohti Piaa.
Mökkiseurue yritti tukahduttaa valtavia liekkejä. Lopulta mökiltä soitettiin hätäkeskukseen, ja Pia vietiin Medi-Helillä Helsinkiin Töölön sairaalan palovammaosastolle.
Ulla Salminen kuvailee Pia-tytärtään sosiaaliseksi. Piirre on tunnistettavissa myös Pian pojasta.
Sairaalassa todettiin, että noin 60 prosenttia Pian kehosta oli palanut. Tilanne oli vaikea, mutta nuoren naisen uskottiin selviävän.
Näin uskoi myös Pian äiti. Salminen pääsi katsomaan lastaan seuraavana maanantaina sairaalaan. Näky oli epätodellinen. Rakkaan tyttären keho oli kääreiden peitossa.
– En uskonut, että se oli lapseni. Näkyvillä olivat vain mustaksi lakatut varpaankynnet, joista Pian tunnistin.
Nenään meni letkuja, mutta kasvoista ei näkynyt mitään. Lääkäri kertoi, että Pian rinnat oli jouduttu poistamaan.
– Ajattelin, että ei se varmaankaan maata kaada, hän voisi saada implantit myöhemmin, jos haluaa.
Salminen pysyi toiveikkaana, ja sitä myös lääkärit aluksi olivat. Puhuttiin, että Pia voitaisiin siirtää parin viikon päästä Helsingistä Turkuun lähemmäksi perhettä Loimaalla.
Siihen ajatukseen Salminen takertui. Kohta hän saisi tyttönsä lähemmäs.
Päivien edetessä Pian tilanne ei kuitenkaan kohentunut. Leikkaushaavat tulehtuivat, ja Pian elämä oli koneiden varassa.
Siirrosta ei enää puhuttu.
PiA oli sairaalassa 26 päivää. Hänet irrotettiin elämää ylläpitävistä koneista, kun mitään ei ollut enää tehtävissä.
Salminen hyvästeli lapsensa, mutta halusi poistua sairaalahuoneesta ennen kuin koneet suljettiin.
– Kerroin Pialle kaikenlaista ja sanoin, että pidämme hänen pojastaan huolen ja saamme hänet takaisin kotiin.
Yksi Pian läheisistä ystävistä oli kuollut huumeiden yliannostukseen ennen traagista mökkireissua. Salminen ajatteli, että nyt tytär pääsee tämän luo.
– Toivotin hyvää matkaa ja sanoin, että ystävä jo odottelee sinua.
Salminen ja hänen vanhin tyttärensä jättivät Pian sairaalavuoteelle. 20 minuutin päästä puhelin soi.
– Pia oli lähtenyt. Samaan aikaan, kun puhuin lääkärin kanssa puhelimessa, aurinko nousi takaani. Tuntui, että Pian sielu oli päässyt irti palaneesta ruumiista.
”
Toivotin hyvää matkaa ja sanoin, että ystävä jo odottelee sinua.
– Kroppa muistaa tuon ajan, kun Pia oli sairaalassa. Kun päästään kuolinpäivän ohi, olo helpottaa.
Perheen suruaikaa varjostivat raskaat oikeudenkäynnit. Perhe taisteli Pian pojan huoltajuudesta oikeusteitse. Samaan aikaan käynnistyi myös oikeudenkäynti Pian kohtalosta.
Tapaus herätti paljon huomiota pienellä paikkakunnalla. Ihmiset puhuivat, ja Salminen koki sen ahdistavaksi.
– Jos kävin kaupassa ja satuin naurahtamaan jollekin asialle, tuli heti tunne siitä, mitä ihmiset ajattelevat. Edelleen minulla on sellainen olo, että on helpompi hengittää muualla kuin täällä Loimaalla.
Ihmisten puheissa toistui ajoittain myös ikävä sävy. Ilkeitä kommentteja ei Salmisen mukaan koskaan esitetty suoraan perheelle.
– Puhuttiin siitä, että Pia ryyppäsi ja lapsi otettiin pois. Entä sitten? Ei kukaan tuollaista kohtaloa ansaitse.
– Edelleen minua loukkaa se, jos esimerkiksi uutisissa kerrotaan henkirikoksen uhrista taustoja painottaen. Mielestäni on ihan sama, onko uhri niin sanotusti menestynyt hyvin vai huonosti elämässään. Vanhempien suru on aina yhtä suuri.
Vuoden 2007 loppupuolella Jari tuomittiin Turun hovioikeudessa elinkautiseen vankeuteen murhasta.
Tuomio ei tuonut Salmiselle haluttua helpotusta oloon. Äiti ei kyennyt käymään tyttärensä haudalla ja pakeni suruaan. Elämän oli jatkuttava, sillä Pian nuoremmat sisarukset tarvitsivat äitiään.
– Olen edelleen vähän sivustaseuraajana, kun käymme haudalla. Yleensä Pian sisko asettelee kukat ja kynttilät. Itse sytytän kynttilän kotona. Se tuntuu helpommalta.
Neljä vuotta sitten Salmisen taakka keveni. Salminen päätti kohdata Jarin kasvotusten, yli kymmenen vuotta Pian kuoleman jälkeen.
Tapaaminen oli osa vakavien rikosten jälkikäsittelyä, jossa uhrille tai omaiselle annetaan mahdollisuus käsitellä rikoksen aiheuttamia seurauksia. Henkirikoksen uhrin läheiselle se voi tarkoittaa mahdollisuutta esittää tekijälle kysymyksiä tai kertoa rikoksen aiheuttamista tunteista turvallisessa ympäristössä ammattilaisten kanssa.
Salminen kertoo saaneensa apua tapaamisista, vaikka niihin osallistuminen herätti aluksi epäilyksiä.
– Muistan Jarin ylimielisenä ja ärsyttävänä, vaikka hän olikin minulle aina kohtelias. Menin sanattomaksi, kun näin, että hän voi todella huonosti tekonsa takia.
– Hän kertoi elävänsä tekonsa seurauksien kanssa joka päivä. Uskon häntä, koska Jari pystyi katsomaan minua suoraan silmiin todetessaan tämän. Se toi lohtua, että hän kärsii teostaan.
– Suru ei koskaan lopu, mutta se muuttaa muotoaan. Perheen kesken käytämme mustaa huumoria, joka on auttanut meitä paljon eteenpäin. Pian muisto elää omalla tavalla jokaisen mukana.
Pian kuolemasta tuli kuluneeksi kesän lopussa 16 vuotta. Salminen muistelee lastaan erityisesti Pian syntymäpäivänä syyskuussa ja äitienpäivänä. Pia olisi täyttänyt viime kuussa 37 vuotta.
Omaa syntymäpäiväänsä syyskuussa juhlii myös Pian poika, jonka huoltajuuden Pian isosisko lopulta sai. Perhe juhli pojan 18-vuotissyntymäpäiviä viime kuussa.
Salmisen mukaan perhe on pyrkinyt välittämään pojalle hyviä muistoja Piasta. Samalla pojalle on haluttu olla rehellinen.
– Poika oli alle kaksivuotias, kun Pia kuoli. Hän ei juuri muista ajasta mitään, eikä siksi pysty sanomaan, että muistaisi Pian. Poika pääsee tutustumaan äitiinsä muistojemme, kertomustemme ja valokuvien kautta.
Salmisen mukaan poika muistuttaa Piaa niin ulkoisesti kuin sisäisesti. Poika on Pian tavoin sosiaalinen. Hän pelaa jääkiekkoa ja opiskelee merkonomiksi.
– Pia varmasti hymyilee tuolla jossakin pojalleen.
2.10. henkirikoksen uhreja muistetaan Ruusu henkirikoksen uhrien läheiselle -tilaisuuksissa. 2.10. vietetään myös YK:n julistamaa väkivallattomuuden päivää.