How do you do, my libido?
Näin kysyy itseltään libidonsa kuulumisia joka aamu muistisairas Einar, Ranskaan emigroitunut homovanhus Emma Hambergin hulvattomassa romaanissa Je m’appelle Agneta (WSOY).
Libido määritellään kirjassa elämänvoimaksi, elämännäläksi, ei pelkäksi seksivietiksi.
Kirjassa viisikymppinen ruotsalaisäiti Agneta repäisee, lähtee au pairiksi Ranskaan ja päätyy hoitamaan leskeä. Elämänmeno on varsin erilaista kuin pyöräily- ja uintihifistelyyn hurahtaneen, vaimoltakin tiukkaa dieettiä vaativan järkevän aviomiehen kanssa omakotitalossa, josta lapset ovat jo muuttaneet ja lähestyvät äitiä lähinnä rahanpyyntöviesteillä.
Muistisairaan Einarin kanssa elämään tulee hulluttelua, leikkiä ja iloa pikkukylässä.
Loppusanoissa kirjailija paljastaa, että repliikki on aito – hän kuuli sen Ranskassa miehensä enon asuttamassa luostarissa. Sen hän ikuisti Einarin kodiksi.
Ihmeellinen elämä voi olla totta.
Ruuhkavuodet ovat ihmiselle vaarallisia.
Kaisa Malinen toteaa väitöskirjassaan Parisuhde pikkulapsiperheessä (2011), että tutkimusnäyttö osoittaa, että parisuhteen laatu laskee vanhemmuuden myötä. Kun on tutkittu suomalaisia alle 40-vuotiaita, lapsettomat parit olivat onnellisempia kuin he joilla on lapsia.
On kiire lasten hoidon ja harrastusten kanssa, tehdä uraa, laittaa kotia, maksaa asuntolainaa, harrastaa ja treenata ja näyttää hyvältä.
Jostain aika pitää nipistää, ja Suomessa tuntuu olevan luontevaa ottaa aika parisuhteesta. ”Parisuhde ja oma vapaa-aika ovat elämänalueista ensimmäisiä, joista joustetaan paineiden käydessä suuriksi”, Malinen kirjoittaa ja sanoo väitöskirjansa tuoneen parisuhteen hoitamisen uutena asiana suomalaiseen parisuhdetutkimukseen, siis vuonna 2011!
Malisen tutkimusaineistossa naisten teot parisuhteen hoitamiseksi olivat merkityksellisempiä kuin miesten – ja miesten tavat hoitaa parisuhdetta eivät saaneet naisia kokemaan suhdetta paremmaksi.
Ja hyväksi parisuhdehetkeksi kuvattiin sitä, että mies oli siivonnut tai ollut lasten kanssa.
Se siitä libidosta. Aika kaukana ollaan Ranskanmaan elämänvoimasta.
Joitakin vuosia sitten suomennettiin Pamela Druckermanin kirja Kuinka kasvattaa bébé (Siltala). Amerikkalainen taloustoimittaja havainnoi pariisilaista lastenkasvatusta ja huomasi, että siellä äidit eivät ole uupuneita oman elämänsä uhranneita lasten palvelijoita ja parisuhteellekin jää aikaa. Aika vallankumouksellinen ajatus suomalaisessa sosiaalidemokratiassa.
Libido kannattaa tässäkin määritellä laajemmin kuin seksiksi. Tärkeintä olisi pitää pilke silmässä.
Jo vuonna 1938 ilmestyi hollantilaisen kulttuurihistorioitsijan Johan Huizingan kirja Leikkivä ihminen leikin roolista kulttuurissa. Leikin voi määritellä hyödyttömäksi itseisarvoiseksi hauskanpidoksi.
Leikkitutkimuksen guru Stuart Brown sanoo, että leikin vastakohta ei suinkaan ole työ – vaan masennus.
Jos libidosta ja leikistä ei ruuhkavuosina pidä huolta, voi edessä olla laatuviinien maustama tyhjyys, kun lapset lentävät pesästä – siitä keskiluokkaisesta unelmasta, jonka rakentamisen vuoksi on uhrattu kaikki.