Meillä oli yhtenä päivänä koira kylässä ja se tahtoi että sille heitettiin palloa, eikä se olisi ollenkaan lopettanut. Lopulta kyllästyin leikkiin, ja sanoin sille, että moinen pallonperässä juokseminen on vähän lapsellista ja häivyin tenniskentälle.
Matkalla mietin, että jos pitäisi mainita yksi eniten elämää ilahduttava asia, niin minulle se olisi liikunta – lottovoittoa en tosin ole vielä kokeillut.
Liikunta on huume: ellei pääse joka päivä tekemään edes jotain, tuntuu kuin taivas putoaa niskaan, liikkeet hidastuvat, ajatus hämärtyy ja maailmasta tulee vellomo. Kuka sellaisessa haluaisi elää?
Sen sijaan kun pääsee tenniskentälle tai lenkkipolulle tai kuntosalille tai säkin eteen tai metsäkävelylle tai pyöräilemään tai uimaan tai sulkapallokentälle, asiat tuntuvat luistavan. Ajatukset asettuvat paikoilleen, kivut ja säryt häipyvät ja hetkeksi vertyy taas lähes nuorisoksi.
Liikuntatunti pitäisi laittaa pakolliseksi kaikille työpaikoille.
Liikunta tasapainottaa päivän kuin päivän ja siksi olen palannut peruskoululaiseksi siinä mielessä, että laitan lukujärjestykseeni joka päivä liikuntatunnin. Yleensä se on muutaman tunnin työskentelyn jälkeen kymmeneltä, niin että siitä pääsee sitten sopivasti lounaalle eikä tiedä pahassa maailmassa käyneensäkään.
Ymmärrän, että monessa ammatissa se ei onnistu, mutta toisaalta toimistoväestökin on viimeiset puolitoista vuotta toiminut kotoaan käsin, joten heillä on ollut tämä sama mahdollisuus kuin minulla, joka olen ikäni tehnyt töitä vain etäisesti. Kun ei ole tarvinnut mennä toimistolle, päivät ovat olleet vapaammin rytmitettäviä ja jos on ollut viisas, on rytmittänyt itselleen sen liikuntatunnin.
Itse asiassa liikuntatunti pitäisi laittaa pakolliseksi kaikille työpaikoille. Kahden tunnin breikki keskellä päivää mahdollistaisi pienen sportin ja lounaan. Tulee sitten vastaavasti vähän aikaisemmin töihin tai lähtee myöhemmin, niin saa ne työtkin tehtyä.
Se myös lisäisi työtehoa. Tunnin ulkoilun tai riehumisen jälkeen erittää energiaa niin, että tekee helposti pienikokoisen kunnan työt yksinään, joten ehkä menetettyä työaikaa ei edes tarvitsisi tehdä takaisin.
Nyt kuulen jo korvissani vastalauseen: urheiluun hurahtaminen vaatii sen, että on terve ja kykeneväinen! Jossain määrin niin toki on, mutta itse esimerkiksi olen aina pitänyt itseäni oikeana terveyden perikuvana, mutta vähän aikaa sitten ymmärsin, että kyse on myös sokeudesta, kirkasotsaisuudesta sekä ylioptimismista. Riitti kun katsoin kaikkia niitä lääkkeitä, joita vedän joka päivä pysyäkseni kasassa. Polvi vihoittelee, selkä muistuttaa olemassaolostaan, olkapää on paskana ja astmaa pukkaa, vain muutaman mainitakseni.
Mutta eivät nuo estä liikuntaa. Tai jos toisinaan estävätkin, niin melkein aina voi vaihtaa lajia: Ellei kykene enää sulkapalloon, aina on tennis ja jos kuolema jo kolkuttelee ovella, nelinpelitennis. Jos ei pysty juoksemaan, voi kävellä tai mennä uimaan. Polkupyöräily onnistuu lähes aina. Jonkinlaista kuntosalia pystyy yleensä tekemään vaikka joku paikka sattuisi.
Useimmiten vanhat nivelet ja lihakset myös lämmetessään hyväksyvät liikkeen. Eli kun saa itsensä pakotetuksi juoksuun, se yleensä parantaa liikkuvuutta. No, tiettyyn mittaan. Mutta ajattelen, että jos yksijalkaiset ja yksikätiset kisaavat olympialaisissa, niin aika vähissä ovat meidän kohtuuterveiden tavisten tekosyyt.
Asenteesta onkin kiinni paljon. Olin tekemässä lehtijuttua Parkinsonin tautia sairastavasta miehestä, joka on löytänyt apua tenniksestä. Kentällä hän pystyy liikkumaan ihmeellisen hyvin, vaikka arjessa kaikki on hankalaa ja pelkkä tenniskamojen pukeminen vie puoli tuntia. Hienointa oli juuri asenne: kyllä minä pystyn! Ja kyllä hän pystyi.
Samaa asennetta löytyy kaikilta urheilukentiltä. On vanhuksia, jotka ovat niin kumaraisia, etteivät ole nähneet eteensä vuosikausiin, mutta niin vain he edelleen lyövät palloa. Tai osallistuvat satavuotiaana kuulantyönnön veteraanikisoihin (kerran todistin sellaisenkin, tulos ei ollut kovin häävi, mutta kuitenkin). Se on ihailtavaa ja kertoo siitä, että kaikkien hienojen fyysisten vaikutusten päälle liikunta antaa vielä sen tärkeimmän: kirkastaa pään – juostessa nimittäin myös ajatukset juoksevat.
Kas tässäpä haaste itse kullekin uuden vuoden alkajaisiksi: liikuntatunti jokaiseen päivään, edes arkipäivään!
Roope Lipasti
Kirjoittaja on kirjailija, jolla on kohtuullinen kämmenlyönti.
Kolumnista voi keskustella 8.1. klo 23.00 saakka.