Suomalainen elokuvatähti murhasi sohvalla levänneen vaimonsa raa’asti – tällainen oli salaperäisen parin hirvittävä kohtalo
Urho Somersalmi oli yksi Suomen ensimmäisistä elokuvatähdistä. Eläkkeellä hän tappoi näyttelijävaimonsa kirvestä käyttäen ja hirtti sitten itsensä, ja niin syntyi legenda Kansallisteatterin kummituksesta.
Näyttelijäpariskunta Urho (1888-1962) ja Aili Somersalmi (1891-1962) oli aikoinaan Suomen ehdotonta kulttuurikermaa: he olivat Kansallisteatterin legendoja ja Suomen ensimmäisiä elokuvanäyttelijöitä, joiden läheisiin ystäviin kuului muun muassa runoilija Eino Leino. Molemmat Somersalmet saivat Pro Finlandia -mitalin tunnustuksena pitkästä urastaan.
Kansallisteatterissa Somersalmet tekivät puolen vuosisadan yhtäjaksoisen uran. He tapasivat toisensa vuonna 1906 tullessaan teatterin oppilaskouluun, Aili heti kansakoulusta päästyään, ja heidät kiinnitettiin teatterin näyttelijöiksi vuonna 1908. Nuoripari meni naimisiin vuonna 1912.
22. marraskuuta 1956, satojen roolitöiden jälkeen, juhlittiin heidän 50-vuotistaiteilijajuhlaansa ja samalla jäähyväisiä Kansallisteatterille. Katsomo oli ääriään myöten täynnä ja tunnelma juhlava.
”Katsomo oli mitä edustavin, rouva Sylvi Kekkonen kunnioitti iltaa läsnäolollaan, ja kulttuuri- ja julkisen elämämme tuttuja kasvoja näkyi joukossa runsaasti”, kirjoitti Helsingin Sanomat illasta, jossa Somersalmet seppelöitiin laakerinlehvin ja lukemattomin kunnianosoituksin. Urho Somersalmi sai Suomen Näyttelijäliitolta lahjaksi kirveen.
Ilta-Sanomissa Paula Talaskivi kirjoitti tunteikkaasti:
Ja samalla kun Aili ja Urho Somersalmi monessa suhteessa esimerkillisinä taiteilijoina ovat pysyneet uskollisista uskollisimpina sekä teatterilleen että omalle elämänkutsumukselleen ja -katsomukselleen, ovat pystyneet myös avioparina näyttämään ympäristölleen ja nuoremmilleen meidän oloissamme poikkeuksellista esikuvaa kauniissa elämänkumppanuudessa.
Tuo elämänkumppanuus päättyi järkyttävästi viisi ja puoli vuotta myöhemmin, torstaina 12. huhtikuuta 1962. 73-vuotias Urho Somersalmi otti Helsingin Tunturikadun-kodissaan Näyttelijäliitolta saamansa lahjakirveen ja löi sillä sohvalla levännyttä Aili-vaimoaan otsaan. Hän käytti surmatyössä myös puukkoa. Sitten hän hirtti itsensä vyöllään asunnon wc:ssä.
Näyttelijä Urho Somersalmi vuonna 1953.
KAUHISTUTTAVA teko on jäänyt suurelta osin mysteeriksi.
Voi olettaa, että Urho Somersalmi kärsi tekohetkellä vakavasta masennuksesta, äkillisestä mielenhäiriöstä tai kenties dementiasta, mutta kaikki on pitkälti arvailua. Tekijää ei voitu kuulustella eikä oikeudenkäyntiä tarvittu, ja esitutkintapöytäkirjatkin on hävitetty. Suurin osa asiasta mahdollisesti tienneistä aikalaisista on vaiennut, suuri osa jo kuollutkin, heidän joukossaan pariskunnan ainoa lapsi Armi.
Vastaavanlainen tapaus olisi tänä päivänä valtava uutinen, mutta vuonna 1962 Ilta-Sanomat ei kirjoittanut tapauksesta tuoreeltaan mitään eikä Helsingin Sanomatkaan lainkaan itse rikoksesta.
HS julkaisi kaksi päivää tapahtuman jälkeen, lauantaina 14. huhtikuuta, Somersalmien pitkää uraa kunnioittavan muistokirjoituksen, jossa sokeeraava kuolintapa kuitattiin vain lopussa koruttomasti: ”Nyt tullut murheensanoma on raskas.”
KANSALLISTEATTERIN kollegoilla on kerrottu olleen hieman kalsea kuva Somersalmista. Arvokasta ja arvonsa tuntenutta pariskuntaa ei nuoremman polven ollut sopivaa sinutella.
Näyttelijälegenda Tarmo Manni kuvasi Somersalmia Peter von Baghin Suomalaisen elokuvan uuden kultaisen kirjan (2005) mukaan näin:
”Somersalmet olivat suomalaisen teatterin mystisin pariskunta. Viisikymmentä vuotta Kansallisteatterissa, yhtä aikaa tulivat ja yhtaikaa lähtivät, Aili ja Urho. Ja tuntuu, etteivät koskaan noin henkisesti astuneet niiden seinien ulkopuolelle, sinne umpioituivat. Teatterin aristokraatteja, oikein semmoinen kuninkaallinen näyttelijäpari. Niin kai jotkut ajattelivat, he itse ainakin, koska vissiä välimatkaa muihin pitivät.”
Etu-Töölön naapurustossa tällainen maine oli erakkona murahtelijana pidetyllä Urholla, mutta Aili-rouvaa on muisteltu pikemminkin iloisena ja sosiaalisena naapurina.
Ailin elämä päättyi järkyttävällä tavalla.
Me Naiset -lehti tapasi Somersalmet heidän Tunturinkadun-kodissaan marraskuussa 1956. Joulunumerossa 12/1956 julkaistu aukeaman juttu otsikolla ”Somersalmien romanttinen tarina” kuvailee, kuinka Aili (os. Rosvall) kiinnitti jo Kansallisteatterin oppilaskoulun valintakokeissa silmänsä komeaan nuorukaiseen, silloin 17-vuotiaaseen Urho Somersalmeen, jonka vetovoimaa lehti kuvailee näin:
Hänen kulkiessaan kadulla häntä tavallisesti seurasi koulutyttöjä ja nuoria neitosia, jotka eivät tienneet mitään komeampaa kuin nuoren sankarinäyttelijän valloittava hymy ja kihara tukka, mitään kauniimpaa kuin hänen klassillisen moitteeton profiilinsa eivätkä mitään ylväämpää kuin nuorukaisen tapa kulkea synnynnäisen prinssin tavoin.
Marraskuussa 1956 juuri eläköityneellä Aili Somersalmella on Me Naisten mukaan tähdenkirkkaat silmät, hymy herkässä ja ”hänen persikkaihonsa on yhä moitteeton”. Urho Somersalmen suortuvilla kerrotaan olevan hopeaa, mutta ryhdin säilyneen vähintään entisellään.
Jutussa ei ole suoria haastattelulainauksia kummaltakaan Somersalmelta, mutta siitä vahvistuu kuva, että Somersalmien koti oli perinteikäs ja arvokas kulttuurikoti. Pariskunta on kuvattu muun muassa kirjastossaan ja pianon ääressä.
Leinon ja Linnankosken teokset lämpimin ja kiitollisin omistuskirjoituksin ovat kunniapaikoilla ja samoin Urho Somersalmen Leinosta maalaama muotokuva. Kodin seinät ovat täynnä maalauksia, useimmat niistä Urho Somersalmen itsensä maalaamia. Nuoruusvuosista lähtien maalaus on ollut hänen rakkain harrastuksensa ja hän on ikuistanut puolisonsa piirteet monessa tärkeässä roolissa.
Urho, Armi-tytär ja Aili Somersalmi kotonaan, jota kuvailtiin perinteikkääksi jaarvokkaaksi kulttuurikodiksi. Urho-isä oli myös taidemaalari, jonka monet taulut koristivat asunnon seiniä.
URHO Somersalmen surmapäivän mielentilan syitä arvuutellessa voi pohtia työn päättymisen merkitystä.
Somersalmi sai urallaan ajoittain nihkeääkin arvostelua: jotkut kokivat, että hänen paras ansionsa näyttelijänä oli salskea ulkonäkö, joka oli kuin tehty sankarirooleihin. Pariskunnan lahjakkaampana ja hienovaraisempana näyttelijänä pidettiin usein Ailia.
Somersalmien päätyö oli Kansallisteatterissa, mutta heitä voi tavallaan pitää myös Suomen ensimmäisinä elokuvatähtinä.
He olivat mukana jo mykkäelokuvien kaudella ensimmäisessä suomalaisessa näytelmäelokuvassa, Teuvo Puron Sylvissä (1913), jossa Aili Somersalo oli nimiosassa.
Ailin elokuvaura jäi lyhyeksi, mutta Urhon jatkui vuosikymmeniä. Hänen roolitöitään voi nähdä esimerkiksi elokuvissa Tukkijoella (1928), Tukkipojan morsian (1931), Pohjalaisia (1936), Jääkärin morsian (1938) ja Oi, aika vanha, kultainen (1942). Hän näytteli myös useissa ruotsalaisissa elokuvissa.
Urho Somersalmi mykkäelokuvassa Tukkijoella 1928.
Vanhoilla päivillä suuret roolit vähenivät.
”Uransa viimeisinä vuosikymmeninä Somersalmella oli näyttelijäntyössään myös hiljaisia kausia, ja hänen tyyliään pidettiin usein vanhentuneena”, kirjoittaa Eeva Mustonen Suomen Kansallisbiografia 9 -teoksessa (2007).
Vielä eläkkeellä Somersalmi sai yhden merkittävän elokuvaroolin. Hän oli ainoana suomalaisena näyttelijänä mukana neuvostoliittolais-suomalaisessa Kalevala-sovituksessa Sampo (1959). Viimeiseksi jäänyt roolityö Väinämöisenä sai muun muassa Kiinassa valtavan yleisömäärän, mutta Suomessa elokuvaa on lähinnä hävetty.
Sekin on jäänyt arvoitukseksi, kokiko Somersalmi ajoittaisen arvostuksen puutteen tai työn jättämän tyhjiön kohtalokkaan raskaasti. On spekuloitu, että hän olisi ollut halukas vielä jatkamaan uraansa. Villeimmissä huhuissa on väitetty Urho Somersalmen katkeroituneen vaimolleen, joka olisi miehen harhaisen käsityksen mukaan jotenkin estänyt hänen kansainvälisen tähteytensä.
VERITYÖ sinetöi traagisesti Somersalmien aseman legendoina, mutta sitä on vahvistanut myös Kansallisteatterissa vuosikymmeniä elänyt uskomus, että Urho Somersalmi verisine kirveineen kummittelee talossa. Jotkut talonväestä ovat kertoneet nähneensä mahdollisesti myös Aili Somersalmen haamun.
Tarinaa Kansallisteatterin kummituksesta on kerrottu muun muassa Helsingin henget – Opas aaveiden pääkaupunkiin -kirjassa (2018) sekä edesmenneen Reko Lundánin näytelmässä Ettemme harhaan kääntyis (1996) ja näyttelijä Reidar Palmgrenin toisessa romaanissa Lentämisen alkeet (2004). Tosin harva henkilökunnasta on suostunut puhumaan asiasta julkisesti.
Näyttelijä Jukka-Pekka Palo teki poikkeuksen Seura-lehden haastattelussa vuonna 2016. Palo kertoi muistavansa vuodelta 1962, kuinka hänen isänsä Tauno Palo tuli kotiin järkyttyneenä surmatyön jälkeen:
Liitto antoi Somersalmelle lahjaksi työkalupakin, jossa oli myös kirves. Eräänä iltana faija tuli kotiin kalpeana ja otti tukea jääkaapista. Hän oli selvästi tosi järkyttynyt jostain. Sitten hän sai sanottua, että nyt se tappoi vaimonsa sillä meidän antamalla kirveellä.
Tarinan mukaan Urho Somersalmi on nähty Kansallisteatterissa aaveena kuolemansajälkeen. Kuvassa hän on Prosperon roolissa Shakespearen Myrskyssä 1955.
Palo paljasti samassa haastattelussa nähneensä mahdollisesti Urho Somersalmen haamun vuonna 1991:
Näin vaaleapukuisen aaveen ollessani Kansallisteatterin lavalla. Aave istui toisen kerroksen parvella. Kollegani Panulan Terhi näki saman miehen siellä katsomossa samaan aikaan. Vahtimestarit kuitenkin vakuuttelivat meille, ettei koko parvella ollut yhtään ihmistä.
”Teatteri oli heille temppeli”, Helsingin Sanomat kirjoitti Somersalmien muistokirjoituksessa. Jotkut uskovat, että heidän henkensä elää siellä edelleen.
Ilta-Sanomien Tv-lehden uudessa sarjassa muistellaan suomalaisia elokuvalegendoja.