Seida Sohrabin kolumni: Vielä vuonna 2050 tulen muistamaan nuoren turvatarkastajan kysymyksen Helsinki-Vantaalla
Kun vuosi 2050 koittaa, mietin hetkiä, joita koin nuoruudessani ja aikuisuuden kynnyksellä. Hetkiä, jotka jäivät mukaani ja joita en voi unohtaa. Mietin korona-aikaa. Sitä kuinka muutaman vuoden matkustustauon jälkeen lähdin kauas pois talvisesta Suomesta viettämään uutta vuotta 2022 rapakon taakse Meksikoon.
En jaksa pelätä. Olen riskinottaja. Filosofiana kaikki tai ei mitään. Elän täydellisesti hetkessä ja sallin toisille toisenlaisen näkökulman pitäen omastani kiinni.
Täytettyäni 60 vuotta muistan hetken, jolloin nuori turvatarkastaja kysyi Helsinki-Vantaan lentoasemalla joulukuussa 2021 minulta elektronisista laitteista, joita kannoin. Kerrottuani kantavani mp3:sta, kävi ilmi, että nuori mies ei tiennyt mikä se on. Jos hän ei tiennyt mikä mp3 on, hän ei takuulla tiennyt VHS-kaseteista tai kannettavista CD-soittimista, joita monet meistä milleniaaleista kannoimme 2000-luvun alussa ollessamme yläkoulussa.
Muistatko milloin ihmiset luopuivat kupin alusista? Oli kyseessä sitten tee- tai kahvikuppi. En minäkään. Mutta niin vain niistä alettiin luopua. Kaikki tapahtui pikkuhiljaa ja vaihvikaa. Niin hitaasti, ettemme muista.
Tämä unohtaminen, muistamattomuus tai ajattelemattomuus saa minut muistamaan tarinan elefanteista tarhassa.
Eräänä päivänä nuori mies kävelee elefanttitarhaan ja näkee, että aikuiset elefantit ovat kahlittuina ohuella narulla maahan. Hän kysyy eläintenhoitajalta, miksi norsut eivät yritä paeta ahdistavasta tarhasta.
Eläintenhoitaja vastaa, että norsut kahlitaan jo poikasina narulla. Kuukausia ne yrittävät paeta siinä onnistumatta. Aikuistuttuaan ne eivät enää yritä, koska kokemus kertoo, että se on mahdotonta.
Niin myös ihmismieli toimii. Kuvittelemme, että asiat ovat pysyviä, vaikka monesti niin ei ole. Kaikki minkä saamme siitä myös luovumme. Hyvässä ja pahassa. Näin myös trendeille käy.
Pohdin paljon sitä, miten me ihmiset kohtelemme toisiamme. Olemme niin kiinnittyneitä ruutuihimme. Tykkäyksiin, sydämiin, reaktioihin, seuraajiin ja katselukertoihin, että olemme unohtaneet sen, mikä on kaikkein tärkeintä.
Elämme mielestäni narsismin kulta-aikaa. Some koukuttaa, sairastuttaa ja vieraannuttaa ja juuri siitä ihmisen pitäisi vieroittaa itsensä. Some kahlitsee ja pakottaa vertaamaan. Se on aikamme norsun naru.
Uskon, että tyytyväisyys ja mielenrauha löytyy sieltä, missä autan toista. Pidä silmät auki ja näe elämä ja värit ympärilläsi. Yhdy lauluun.
Se, mitä rakastan ulkomaan aurinkomatkoilla kaikkein eniten, on rauhoittuminen ja elektronisten laitteiden käytön väheneminen lähes nollaan. Saan palata ajassa taaksepäin, jolloin kohtasimme ennemmin kadulla kuin verkossa. Minnekään ei ole kiire. Ihmisyys kukoistaa.
60-vuotiaana tulen edelleen ajattelemaan kaikkia näitä asioita, mutta myös niin paljon enemmän. Asiat muuttuvat vaivihkaa eksponentiaalisesti ja se jos jokin pelottaa minua. Mutta historian, luonnon ja ihmisen tuntemus antaa minulle lohdutusta. Aina ja kaikkialla ihmiset ovat hakeutuneet kaltaisensa seuraan ja löytäneet rauhan sieltä, mistä materiaali, status ja mammona ovat kaukana.
Kirjoittaja on valtiotieteiden maisteri, Lähi-idän asiantuntija ja Helsingin kaupunginvaltuuston varavaltuutettu (kok).